#brilliantshit

[blackonblackbk]

I said this one day while having a discussion with a group of friends. #brilliantshit just drops out of my mouth sometimes. But it was real and heartfelt. #allloveeveryday #blackonblackbk #lovingday (at Bedford–Stuyvesant, Brooklyn)

[robanhood]

Antero Lindgren – Talking with the Dead

Törkeen siistii shittii! Joku Antero tekee oikeen liki tulevaa namia. Tää on vähän niinku Good Will Hunting -leffasta se kohtaus, jossa Robin Williams hokee Matt Damonin naaman eessä "It's not your fault" niin monta kertaa, että kuka tahansa katsoja rupee väkisinkin pikkasen nieleskelemään. Tää levy on oikeastaan enemmänkin lohduttavaa lääkettä, kuin musiikkia. Vaikka onkin erinomaista musiikkia - btw, oisko yhdessä kitaraliidissä ollut joku pikkasen falski pätkä! Tsiisus!

Jollain tasolla tää on kyllä ylittämättömän härskiä matskua, siis niinkuin 100% kaupallista ja 80-lukulaisen amerikkalaista aikuisrokkia. Joku biisi taisi olla tunnelataukseltaan yks yhteen Princen Turtle Rain, mut so what. Silti tää oli yks eheä kokonaisuus, ja Anteron oma levy. Kansikin oli hieno, härski mutta hieno. Muistan vieläpä nähneeni tästä jätkästä jonkun promokuvan, jossa sillä oli kumisaappaat jalassa. Ehkä.

Ihmeellistä hommaa tapahtuu Suomessa. Tälläsiä tehdään. Levyn myynti lienee luokkaa 260 kpl. Perässä saisi olla helpostikin pari kolme nollaa lisää.

[robanhood]

Hey! Hello! – Hey! Hello!

Tää on aivan hillittömän hienoa ja majesteettista mjusaa ja tekee gutaa sekä sydämessä että nivusissa! Gingerin touhut on jotenkin aina jättänyt kylmäksi ehkä sen pikkunäppärän kikkailun takia, mutta myöhemmällä iällä - ja raitistuttuaan - äijä on saanut mopon raiteilleen ja ralleissa pysyy fokus sihdissä. Superihana Victoria Liedtke laulaa ja ulkonäköistää suloisesti, mutta ilmiselvää on ettää Kinkerisetä vetää kaikista naruista. Biiseihin on kaadettu melodiakontenttia runsaalla kauhalla eikä joka kohdassa mennä siitä ilmeisimmästä aidanraosta läpi. Kiva kiva ja kyllä maistuu! Vähän sisäsiisti ote johtunee siitä, että Ginksu on soitellut kaikkien instrumenttien raitoja itse sisään. Enemmänkin olisi saanut roimia. Mutta kyllä tämä kestoklassikkolootaan menee, siis kamaan ILIMAN MUUTA!

[robanhood]

Scandinavian Music Group – Terminal 2

Siitä lähdetään, että SMG on ollu ihan dead to me alusta lähtien lukuun ottamatta sitä mahtavaa “hullu poika tyhmä tyttö” -biisiä, joka oli ihan mieletön. Mutta muuten ei vaan lähteny, ei vaan lähteny. Jotain Ultra Bra ja keltaiset sadetakit -allergiaa tuli vissiin podettua ja pahasti, hyi helvetti, puistattaa vieläkin. Mutta tässä. Tässä on vuoden paras kotimainen. Kevyesti. Kaunis. Haikea. Mystinen. Intiimi. Vähän niin kuin mun oma salaisuus, josta en teille enempää haluaisi kertoakaan. Mutta kuunnelkaa nyt sitten. Tää on totaalisen nerokas levy. Voin kuvitella, että Joel Melasniemi katsoo tätä kiekkoa kymmenen vuoden päästä, eikä tajua miten se teki tän. Teoksen mestarillisuutta ei yhtään vähennä se seikka, että kesto on ymmärretty jättää 40 minuutin hujakoille. Kokonaisuus on kuin yksi kappale. Tai oikeastaan yksi katse. Sä istut autossa, joka lähtee Las Vegasista auringonlaskun aikaan. Olo on sekava, mielessä on näetsen kipeitä muistoja. Pysähdyt kaupungin ulkopuolella valtatien reunaan ja katsot vielä kerran taaksepäin kaupunkiin, johon et enää koskaan ole menossa takaisin. Se on tää levy. Ei voi kun nauraa, kun aattelee, miten hienon suunnankäännön nää tekee. Tosta vaan kypsyy omaan keskinkertaisuuteensa ja alkaa tekemään jotain muuta. Miksen mä tee samaa????