Romahtaneesta tilasta
Romahtanut tila on sellainen, että menettää mielen, jatkuvuuden ja yhteyden. On vaikea liikkua omassa sisäisessä maisemassa. Kannattelevien plänttien välillä on paljon upottavaa suota ja hetteikköjä. Vettä sataa naamalle, sumusateelta ei näe nenäänsä pidemmälle. Romahtaneessa tilassa on vaikea luoda yhteyttä toiseen. Ei ymmärrä mitä kuulee, vaikka kuinka pinnistelee.
Romahtaneessa tilassa tulee pinnisteltyä paljon. Vaikka voisi... Niin olla romahtanut.
Kun romahtaneessa tilassa saa osakseen myötätuntoa, sen ahdistavuus alkaa hellittää. Myötätunto on sitä, että joku muu kuin minä hyväksyy sen, että olen romahtaneessa tilassa ja on minun romahtaneen tilani kanssa. Jos en itse pysty sisällyttämään sitä, niin joku toinen sisällyttää sen. Eilen se oli lause “Tuohan oli ihan hirveä tilanne sinulle.” Kiitos siitä lauseesta ja myötätunnosta.
Ehkä sen vuoksi tänään kun istuin ja katsoin ulos ikkunasta mietin, että Jumala on läsnä myös romahtaneessa tilassa. Sillä on vähän ahtaat oltavat ja hyvin rajatut mahdollisuudet tulla esiin. Mutta kuitenkin, romahtanutkin tila on ihme ja saavutus.
Ei mikään itsestäänselvyys.
