Hoiva ja toisiaan pitelevät kädet
Tämä teksti on syntynyt vaivautuneisuudesta hoivan kuvien äärellä. Tällaisten kuten tämä.
Etenkin vanhojen ihmisten hoivaa kuvattaessa kuvataan usein käsiä, jotka pitävät kiinni tai koskettavat toisia käsiä. Jos et usko, kokeile hakea kuvia internetin hakukoneissa. Takaan, että kuvia löytyy. Olen itse testannut.
Toisistaan kiinni pitävissä käsissä ei kai pitäisi olla mitään häiritsevää sinänsä. Kädet ovat siisti ja selkeä tapa esittää hoiva. Käsien piteleminen symboloi tasaveroisuutta, läheisyyttä, lämpöä, kosketusta, rakkautta, turvaa ja kuulumista. Monet näistä asioista liittyvät vahvasti hoivaan ja huolenpitoon ja tämä tekee toisiaan kiinni pitävistä käsistä osuvan hoivan metaforan.
Jotain tässä nimenomaisesa metaforassa silti häiritsee, mutta selvästikään syynä ei ole se, etteivätkö toisistaan kiinni pitävät kädet kuvaisi tai kertoisi hoivaa osuvasti ja korrektisti. Ehkä vastaus löytyy pikemminkin pohtimalla sitä, mitä kuvat eivät kerro hoivasta kuin siitä, mitä ne kertovat.
Katselenkin tässä kirjoituksessa nyt lähemmin toisiaan piteleviä käsiä hoivan metaforana ja pohdin, mitä tuo metafora hoivasta tuo esiin ja mitä se piilottaa.
Hoiva, niin kuin mikä tahansa maailmamme ilmiö on tavattoman sekava vyyhti sitä-sun-tätä ainesta. Toisiaan pitelevät kädet ovat yksi mahdollinen – ja ilmeisen paljon käytetty - hoivan metafora, yksi mahdollinen kulttuurinen tapa ymmärtää ja esittää hoiva. George Lakoffin ja Mark Johnsonin (1980) mukaan metafora paljastaa aina jotain kuvaamastaan kohteesta. Näin tässäkin tapauksesa, tämänhän jo edellä totesinkin. Mutta Lakoffin ja Johnsonin mukaan metafora samalla myös aina peittää jotain kuvaamastaan kohteesta.
Mitä toisiaan pitelevät kädet sitten peittävät?
Hoivan esittäminen toisiaan kiinni pitelevinä käsinä typistää tai pelkistää hoivan käsiin. Kädet vihjaavat kosketuksen ja kehojen olennaisuuteen hoivassa. Samalla mittaamaton määrä sitä koskettamista, joka nimenomaan on olennaista hoivassa, jää kuvan ulkopuolelle. Hoivaa tarvitaan siinä vaiheessa, kun ei enää itse kyetä huolehtimaan omasta hyvinvoinnista ja siihen liittyvistä asioista ja perustarpeista. Kuten puhtaudesta. Hoivatutkijat, Suomessa erityisesti Silva Tedre, ovat kirjoittaneet siitä, miten hoivan antaminen ja saaminen tapahtuu ruumiillisessa ihmisten välisessä suhteessa.
Hoiva sijoittuu ihmiselämän alueelle, joka on monimutkainen kimppu emotionaalisia, sosiaalisia ja fyysisiä tarpeita. Siellä liikutaan ihmiselämän haavoittuvaisimmilla alueilla, jossa on paljon tabuja ja häpeänkin uhkaa. Siellä liikutaan myös ihmiselämän rajamailla, usein kuoleman ja hajoamisen uhan maastossa.*
Koska tarvitseminen on kokonaisvaltaista, on myös hoivaaminen yhtälailla kokonaisvaltaista. Kukaan ei hoivaa pelkillä käsillään. Hoivaa toiselle antava käyttää koko kehoaan (silmiä, nenää, jalkoja, selkää, sydäntä, aivoja ja niin edelleen) toisen ihmisen tarpeeseen vastatessaan. Samalla tavoin hoivaa saava tulee kosketetuksi koko kehoon, ei vain käsiin.
Toisiaan pitelevistä käsistä on siivottu ulos hoivan ja hoivatyön konteksti: muut, likaisemmat ruumiinosat ja ne materiaaliset, sosiaaliset ja yhteiskunnalliset olosuhteet, jossa hoivatyötä tehdään ja hoivaa saadaan. Ikään kuin hoivatyö olisi (vain) käsistä pitelemistä. Sitä se ei tietenkään ole. Miksi se sitten täytyy esittää puhtaana käsityönä?
Yksi syy voi löytyä hoivan likaisuudesta. Julia Twigg on kirjoittanut hoivasta likaisena työnä. Hoiva on likaista työtä kahdessakin merkityksessä. Ensinnäkin hoivassa operoidaan ihmiselämän likaisilla alueilla, huolehtien henkilökohtaisesta puhtaudesta, joista ihminen tavanomaisesti - niin pitkään kuin siihen itse kykenee - huolehtii itse. Siten hoivaa tekevät ihmiset työskentelevät lian parissa konkreettisesti. Toiseksi hoiva on likaista työtä abstraktimmassa mielessä: ne jotka huolehtivat näistä yksityisiksi mielletystä tarpeista, palkallisesti tai palkattomasti, tekevät työtä joka on kulttuurisesti likaista. Siis jonkinlaista kulttuurista tai yhteiskunnallista puhtaanapitotyötä. He toimivat alueella, jonka näkeminen tai jossa nähdyksi tuleminen on haavoittumiselle altista ja uhkaavaa.
On kokonaisia ammattikuntia, joiden tehtävänä on piilottaa sellaisia ihmiselämän puolia, joita meidän on vaikea kohdata itsessämme ja muissa. Ja osin juuri siksi, huomauttaa Twigg, lian kanssa työskentelevät ammattikunnat - lähihoitajat, perushoitajat, laitoshuoltajat, siivoojat - eivät ole vahvoissa neuvotteluasemissa yhteiskunnallisen tulonjaon suhteen. Yhteiskunnallisessa työnjaossa nämä tehtävät liitetään naisiin ja naiset ne yhteiskunnassamme pitkälti tekevätkin.**
Mutta hoivaa kuvissa esittävät kädet ovat siistit. Yhdessäkään löytämässäni kuvassa ei näy sitä likaa, jonka käsittely (!) niin väistämättömästi on osa hoivaa. Juuri siksihän hoivaa usein tarvitaan. Kädet ovat siistit ja inhimilliset. Se on jokseenkin ymmärrettävää. Hoivan esittäminen näin, niin ongelmallista kuin se yhtäältä onkin, suojelee hoivan tarvitsijaa. Hänen syvän inhimillistä mutta potentiaalisesti häpeällistä tarvettaan ei näytetä, vaan se pidetään piilossa laajalta yleisöltä. Eettisesti olisikin jokseenkin vaikeaa esittää asia toisin. Toisiaan piteleville käsille on vaikea keksiä vaihtoehtoista kuvaa, vaikka pitäisin sellaista tarpeellisena.
Jotain häiritsevää on siinä, miten toisiaan pitelevissä käsissä siivotaan tai lakaistaan maton alle jotain ihmisenä elämisen "sotkuisuudesta". Luodaan siistiä, ehjää ja hallittua inhimillisyyttä. Juuri tämä siisti inhimillisyys onkin seikka, johon haluan seuraavaksi tarttua.
Kädet ovat inhimillisyyden symboli. Eläinkunnassakin kädelliset eläimet määrittyvät ihmisen sukulaisiksi.*** Ihmisyyden mittapuuna toimivat kognitiiviset taidot ja kyvyt. Toisiaan kiinni pitelevät kädet korostavat kognitiivisuutta, aivojen ja ajattelijoiden kohtaamista, hallintaa. Mutta hoivassa liikuskellaan ihmisen eläimellisyyden rajamailla, joka samalla on syvästi kulttuurista.
Kädet, yhtäältä aivan osuvasti, viestivät inhimillistä kohtaamista, mutta toisaalta ne pakottavat inhimillisyyden kognitiiviseksi ja siistiksi ihmisisyydeksi. Kuvan ulkopuolelle rajautuvan loppukehon mukana kuvasta rajautuu ulos ihmiselämässä ja hoivassa olennaista ainesta. Joka sekin on osa inhimillistä kokemusmaailmaa ja todellisuutta. Johonkin tämänkaltaiseen päätelmään yritän päätyä, vaikka en saa sitä tähän kirjoitettua riittävän selkeästi.
Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, sanotaan. Totesin kirjoituksen alussa, että toisiaan kiinni pitelevät kädet tavoittavat jotain olennaistakin hoivasta. Tämä jokin on se perustavanlaatuinen yhteys, joka kosketuksessa syntyy ihmisten ja ylipäänsä elävien olentojen välille. Tämä yhteys säilyy, silloinkin kun ihminen on menettänyt kognitiiviset kykynsä, kuten pitkälle edenneessä dementiassa. Kuten myös silloin, kun ihminen ei vielä ole saavuttanut monimutkaisia kognitiivisia kykyjä tai ei koskaan saavuta niitä.
Kosketus yhdistää silloinkin, kun elävällä olennolla on toisenlaiset kognitiiviset kyvyt, kuten muilla eläimillä kuin ihmisillä. Kosketuksessa voi tunnistaa sen samuuden tai ykseyden, jonka elävät olennot pohjimmiltaan keskenään jakavat: elämän. Kosketuksessa koskettaja ja kosketettava sulautuvat hetkellisesti yhteen - kummatkin koskettavat toisiaan ja tulevat kosketetuksi.
Näin ollen kosketuksessa syntyy mahdollisuus olla yhteydessä toiseen tavalla, joka tuottaa kummallekin osapuolelle mielihyvää. Mutta yhtälailla siihen sisältyy mahdollisuus tulla loukatuksi ja satutetuksi. Myös tämä koskee yhtälailla kumpaakin osapuolta.
Hoivan yhteydessä olennaista on tunnistaa se, että koskettaminen edellyttää resursseja: aikaa, hoivaajan fyysistä ja emotionaalista hyvinvointia ja niin edelleen. On kyse työolosuhteista, työn organisoinnista, palkkauksesta ja muista konkreettisista asioista. On oltava aikaa ja mahdollisuus koskettaa. Hoivaajalla on myös oltava kokemus siitä, että hänellä on jotain annettavaa, että koskettaminen on olennainen ja arvokas osa työtä. Pitää olla aikaa neuvotella siitä, mihin ja miten kosketaan silloin, kun koskettaminen on välttämätön paha. Nämä asiat, esimerkiksi, on sitä hoivan materiaalista, sosiaalista ja yhteiskunnallista kontekstia, joka on vaarassa rajautua kuvan ulkopuolelle.
Mutta toisiaan pitelevät kädet voi myös tulkita - ja sen nyt aion tässä tehdäkin samalla päättäen kirjoitukseni - vahvana ja poliittisena ehdotuksena tulkita hoivaajan ja hoivaa tarvitsevan hyvinvointia yhteydessä toisiinsa. Kunhan muistaa samalla lukea kuvaan sen ulkopuolelle jäävän kontekstin: käsiä ja "kognitiivista älyä" monimutkaisemman inhimillisen yhteiskunnallisen todellisuuden ja toimijat.
* Etenkin kun on kyse aikuisten hoivasta. Pienten lasten hoiva saa myönteisempiä merkityksiä, koska ollaan matkalla kohti ruumiillista itsenäistyistä ja omatoimisuutta.
** Tämä naisen, hoivan ja kuoleman kulttuurinen liitto on aihe, joka kutsuu pohtimaan vaikka mitä, mutta pysykäämme asiassa. Jos aihe kiinnostaa, niin sitä on käsitellyt ainakin Terhi Utriainen (1994) artikkelissaan Kohdun hauta. Naisen ja kuoleman jatkumosta. Teoksessa Sara Heinämaa & Sari Näre (toim.) (1994): Pahan tyttäret. Sukupuolitettu pelko, viha ja valta. Gaudeamus.
*** Mielenkiintoista tätä vasten on pohtia sitä, miksi dementoituminen kohtalona määrittyy keskusteluissa toisinaan vanhuuden kohtaloista julmimpana. Miksi tällainen kohtalo edustaa meille pelottavinta mahdollista vanhenemista? Pelon täytyy liittyä jotenkin siihen yhteiskunnalliseen kontekstiin jossa elämme: yhteiskuntaan ja kulttuuriin jolla ei ole riittäviä valmiuksia huolehtia "järkensä" menettäneestä ihmisestä.
Lakoff, George & Johnson, Mark (1980) Metaphors We Live By. University of Chicago Press.
Tedre, Silva (1999) Hoivan sanattomat sopimukset. Tutkimus vanhusten kotipalveluntyöntekijöiden työstä. Joensuu yliopisto.
Twigg, Julia (2000) Bathing. The Body and Community Care. Routledge.
