Istun päiväkodin pikkupöydässä. Minusta pöytä oli tosi hieno kun näin sen eka kertaa, kun se on kiva ja jalat yltää maahan.
Istun pienessä tuolissa, lautasellinen jauhelihaspagettia edessäni muovisella lautasella. Sen vieressä on muovimuki puolillaan maitoa.
Toisella puolella minua istuu hoitaja, kehottaen minua jatkamaan syömistä. Muut ovat jo lopettaneet, ja istun pöydässä yksin hänen kanssaan.
Kotona spagetti ja jauheliha on tosi hyvää, mutta tämä on väärän makuista. Ei tee mieli päästä jälkiruokaan, joka on rahkaa. Kotona ei ikinä ole rahkaa.
Taputan lattiaa jalalla, jossa on äidin ostamat punaiset päiväkotitossut. Niiden nahkapohjat ovat kivan pehmoiset.
Seinälle on kiinnitetty värikäs juliste, jossa koirahahmo pitelee maitolasia. Se on kiva kuva. Koirasta lähtee pallo, jossa on kirjoitusta jonka jätän huomiotta, enhän osaa vielä lukea.
Hoitotäti muistuttaa, että kahden haarukallisen jälkeen pääsen jatkamaan leikkejä. Ei minulla ole kiire.
Eskarilaiset saavat jo ottaa ruokansa itse. He pääsevät myös retkelle laavulle. Eskarit ovat tosi isoja.
Jos hoitotäti ei käskisi, voisin kaataa spagetit sankoon joka viedään tädin koiralle. Haluaisin nähdä sen koiran mutta sitä ei saa tuoda päiväkotiin.
Sitten laittaisin lautasen sankoon viereen ja mukin myös ja muistaisi kiittää ruoasta ennen kuin astun käytävään.
Mutta yhtä hyvin voin myös istua tässä.
Aurinko paistaa ikkunasta sisään verhon läpi ja luo hassun liikkuvan varjon lattialle. Kuljetan jalkaani sitä pitkin ja varjokuvio siirtyy jalalleni, myötäillen sen muotoa. Katson jalkani varjoa, joka näyttää hullunkuriselta eläimeltä kun liikutaan varpaitani. Kuin käärme.
