CW: masennus, laihdutusmaininta, ajatuksenvirtasössönsöö
Reunalla Raakana Jatkuuko vai katkeaa?
Ketju kireällä Lautta kylmän veen yllä Heiluuko se hetken ja kaatuu sitten?
Sähköiskuja impulsseja suoraan vitutushermoon, kuten aina sanon, tai avohaavaan joka tunnen olevani.
Onko tämän kaiken ihan välttämätöntä sattua näin vitusti? "Niin minkä?" Tämän ei yhtään minkään. "Mitä on sattunut?" Ei mitään. "Onko joku vialla?" Ei oikeastaan. Ei muu kuin että mitään ei ole sattunut ja mikään ei tunnu miltään, mutta.
Ravistelen kylmiä jäseniä, kipeitä harteita, tunnottomia tunteen varjoja, anelen että joku muu niitä ravistaisi, saisi tuntemaan jotain, enempi parempi. Anelen. Tai tahtoisin anella: "Pure mua pliis."
Miten on mahdollista, että ei tunnu miltään mutta silti sattuu ihan vitusti? Niihin kohtiin, joissa ennen oli tunnetta ja elämää, niihin kaikista eniten.
Alan olla taas siinä tilanteessa, etten jaksa vaatia tai ottaa mitään hyvää itselleni. En jaksa edes pyytää “pane mua pliis”. En jaksa lähteä tapaamaan hyvää ystävää jonnekin, missä on takuulla kesän tuoksuisia, kuulaita, kirkkaita, ikuisesti kestäviä valoisia öitä. Ei se mikään kuitenkaan miltään tunnu, ei siitä jää mitään käteen. Saan hyvänkin tuntumaan pahalta. Kuitenkin saan. Melkein toivon taas, että jotain oikeasti pahaa tapahtuisi ihan vaan jotta tämä vitun paska fiilis saisi jonkin käsiteltävän, nimettävän muodon. Harmi (no ei oikeasti vaan “harmi”) etten osaa enää laihduttaa, oirehtia sillä keinoin tätä pahaa oloa. Omaan kehoon kohdistettu inho on sentään jotain konkreettista.
