Opka testaa: Terapia - Millaista se on?
Istuin bussissa, mutta ajatukseni olivat muualla. Olin pian menossa elämäni ensimmäistä kertaa tapaamaan terapeuttia.
Mitähän ihmettä sanoisin alkuun? Millainen tilanne se voisi edes olla? Miten minun tulisi toimia? Nämä ja sata muuta ajatusta vilisivät päässäni kuin hektiset ampiaiset pörräämässä pesänsä ympärillä.
Hengähdin syvään ja rauhoittelin itseäni ajattelemasta turhia.
Poukkoiltuani Turun Manillatehtaan sisäpihan vehreiden kukka-asetelmien lävitse, väistettyäni retron kuplavolkkarin ja puuaidan välistä ja kiivettyäni jättimäisiä kivilaattaportaita pitkin kukkulan päälle, koputin normaalin paritalon oveen.
Ovi avautui naristen ja sen takaa paljastui hienoinen hymy lämpimien kasvonpiirteiden yllä – terapeuttini Anders.
”Saisiko olla kahvia”, Anders kysyi minulta tuttavalliseen sävyyn kulkien keveällä jalalla keittiöönsä päin. Siinä tutkaillessani hieman tätä uutta ympäristöä, en pystynyt olla huomaamatta, miten paljon paikka muistutti isovanhempieni huushollia suomalaisine maisematauluineen ja kaltevine kattoineen. Jopa vanhanaikainen kuviomatto oli kuin ilmetty isoisäni vastaava, jonka päällä olin pienenä veijarina monet juoksuleikit leikkinyt.
”Terapiassa on tärkeää ympäröivän tunnelman lisäksi juurikin se, että tämä yhteys toimii”, Anders kommentoi huomautustani osoittaen minuun ja itseensä.
Mitä ihmettä olin oikein kelannut siinä bussissa? Mistä hiton uhasta muka huolehdin? Eihän täällä ollut mitään uhkia lähettyvillä. Fight or flight –moodi oli silti päällä.
Tiedostin kärsiväni sosiaalisesta ahdistuksesta. Yliajattelin kuin kone ylikierroksilla täysin normaaleja tilanteita. Siksi olin täällä kokeilemassa, jos terapiasta olisi kaltaiselleni terveelle nuorelle miehelle hyötyä ja niinpä kerroin Andersille ahdistuksestani.
Kerroin pian myös alkoholisti isästäni, joka on sittemmin jo kuollut.
Ryyppäsi itseltään jalat alta. Eikä oikein koskaan ollut elämässäni, paitsi kännissä, ovella koputtelemassa, pummaamassa rahaa.
Kerroin yksinhuoltajaäidistäni, jonka sanalliset rakkaudentunnustukset voin laskea yhden käden sormilla. Nekin vasta minun aloitteestani viimeisen parin vuoden aikana ilmaistua.
Ja siinä, aloitettuani, kaikki tuntui virtaavan ulos. Tuntui kuin voisin kertoa tässä huoneessa kaiken, purkaa kaikki luurangot pois kaapista ja viskata ne tähän pöydälle tarkasteltavaksi.
Kerroin lapsuudestani ilman minkäänlaista roolimallia tai isähahmoa, kerroin esiintymispelostani, kerroin parisuhteistani ja seksielämästäni, kerroin siitä miltä sosiaaliset tilanteet tuntuivat, siitä milloin olin surrut ja milloin olin pettynyt itseeni. Ja Anders ymmärsi.
Jo puhuminen näistä asioista sai oloni tuntumaan paremmalta. Voimistuneelta.
Saatoin normaalina päivänä ahdistaa tilanteita kuten törmäämistä tuttuun koulun käytävillä, asioimista kaupan kassalla tai puhumista uudelle viehättävälle tyypille baarissa.
Ja esiintyminen yleisön edessä – se vasta olikin vaikeaa.
Tätä ei kukaan ehkä nähnyt ulospäin, mutta kamppailu kävi alituiseen pääni sisällä.
Kirjoittaen kynällään muistioonsa Anders kertoi rauhallisesti tyylistään: hän kirjoittaa, arvioi, keskustelee, pyrkii ymmärtämään ja sitten ehdottamaan ratkaisua.
Tiedostin ahdistuneen yliajattelun johtuvan huonosta itsetunnostani tai kuten Anders vahvisti: huonosta omanarvontunnostani. En ajatellut riittäväni - sellaisena kuin olen. En kokenut olevani tarpeeksi arvokas.
Halusin miellyttää muita ja saada ihmiset pitämään minusta, jotta voisin täyttää sitä aukkoa, jonka rikkinäinen perhe-elämäni oli minuun jättänyt, hyväksynnällä ja rakkaudella.
Halusin tuntea olevani arvokas ja rakastettu, vaikka olin sitä jo.
Terapiamme kääntyi Andersin saatua psykoanalyysinsä minusta valmiiksi enemmänkin keskustelun puolelle. Anders jakoi kokeneella äänellään, että tämän kaltaiset luonteenpiirteet ovat hyvin yleisiä alkoholistiperheen lapsille ja - niin valitettavaa kuin se onkin – myös monille suomalaisille perheille. Tunteita ei ilmaista eikä mistään puhuta.
Enkä minä voinut tietää mikä on ”miehen rooli”, kun alkoholisti isäni ei ollut sitä minulle koskaan näyttänyt. Käynyt vain pummaamassa rahaa kerran vuodessa, jotta saisi lisää viinaa alkosta. Andersin mukaan jouduin itse keksimään tämän ”roolin” ja juuri siksi toimikin sosiaalisissa tilanteissa ikään kuin ”rooli” päällä. Se kävi järkeen.
Enkä minä millään voinut kokea olevani arvokas, kun ei sitä ollut minulle lähipiirissäni tarpeeksi ilmaistu. Lapsi, joka ei kuule olevansa rakastettu, ei ihmettele vanhempiensa tunteellista vajetta, vaan kääntyy sisäänpäin ja katsoo itseensä syyttävästi: ”mikä minussa oikein on vikana?”
Syytin itseäni arvottomuuden tunteesta, joka minuun oli iskostettu nuorena, kun identiteettini oli muodostumassa.
Keskustelimme Andersin kanssa elämän suorittamisesta, masennukseen vajoamisesta, surusta, tunteiden ilmaisemisesta ja kohdatuksi tulemisesta, introverttiydestä ja ekstroverttiydestä sekä elämän tarkoituksesta.
Tunnistin, että edessäni istui hyvinkin viisas mies, jolla on kyky ja tarve auttaa kaikenlaisten asioiden kanssa kamppailevia ihmisiä. Kysymykseeni elämän tarkoituksesta hän vastasi hetken mietittyään:
”Elämän tarkoitus on varmasti useimmille ihmisille eri asioita. Siihen kuuluu monia asioita, kuten unelma, jota kohti mennä ja tunne siitä, että omat kyvyt ja taidot tulevat käytetyksi. Läsnäolo tässä hetkessä on tärkeää, jotta voi nauttia elämästään ja minusta myös ajatus siitä, ettemme ole täällä vain itsemme vaan myös muiden ihmisten takia.”
Anders kertoi unelmoivansa yhteiskunnasta, jossa ihmiset tulevat paremmin kohdatuksi sellaisina kuin he ovat – heikkouksine ja vahvuuksineen. Ettei omia heikkouksiaan tarvitsisi peitellä nolostuen, etteivät suru ja kamppailut elämässä olisi millään lailla häpeällisiä asioita vaan oikeastikin vain oleellinen ja tärkeä osa meidän jokaisen elämää. Ei esittämistä, ei peitteilyä, vaan aitoa ihmisyyttä.
Vieritettyäni kaikki kivet sydämeltäni sain paljon uusia näkökulmia tilanteeseeni. Tuntui kuin jonkinlainen kasvuvaihe olisi tullut valmiiksi. Olin tiedostanut jo pitkään nämä asiat ja niiden kytkökset. En ehkä ahdistaisi sosiaalisia tilanteita enää lainkaan niin paljon. Muistutin myös itseäni ääneen, että on puhuttava asioista äitini kanssa. Hän kyllä rakasti minua, sitä ei vain sanottu tarpeeksi perheessäni. Halusin korjata tämän asian.
Samaan aikaan, ratkaisukeskeisenä psykoterapeuttina, Anders mietti kuumeisesti, millä keinoin auttaa taakkaani, jakaen tietämystään.
Konkreettisia vinkkejä, ehdotuksia, erilaisia harjoituksia ja ennen kaikkea ajatuksia – kaikki tämä tietämys virtasi Andersin suusta uutena näkemyksenä. Sellainen tietämys, mikä syntyy vain nähdessään ja kokiessaan monien ihmisen tuskaa.
Anders halusi innokkaana lähettää sähköpostitse minulle vielä ohjeet kotitehtävään: saisin kirjoittaa kirjeen edesmenneelle isälleni. Kirjeeseen vuodattaisin kaikki ne asiat, jotka haluaisin vielä kertoa isälleni. Ne asiat, joita ei saatu sanotuksi. Vastaisin tähän kirjeeseeni itse, aivan kuin saisin huonoimman mahdollisen vastauksen isältäni. Kirjoittaisin lopuksi vielä kolmannen kirjeen, joka olisi se paras mahdollinen vastauskirje, jonka voisin saada isältäni. Näin surua voi prosessoida. Terapeuttista – eikö?
Tiesin lopulta olevani ihan okei, koska tiedostan omat kamppailuni ja omat heikkouteni. Osaan työstää niitä ja huomaan, kun ahdistukseni nousee esille. Silloin hymyilen sille ja tulen takaisin tähän hetkeen. Katson mennyttä ja sitä mitä olen nyt. Tiedän olevani hiton hyvä tyyppi, avoin oma itseni, eikä minun tarvitse ahdistaa yhtään mistään. Omanarvontuntoni ja onnellisuuteni nousevat sisältäpäin. Tiedän olevani okei, ja opin vihdoin, että sosiaaliset tilanteet ovat ennen kaikkea nautinnollisia kokemuksia, eivätkä suorituksia.
Kävelin Turun Manillatehtaan portaita alas kohti bussipysäkkiä, auringonsäteiden heijastuessani selkääni, hymyillen, ja tiesin, että kaikki on ihan okei.
Opka.fi kävi testaamassa Terapiaaterveille.fi-palvelua. Sanomattakin on selvää, että suosittelemme lämpimästi Andersia ja tutustumiskäyntiä jokaiselle itsestään huolehtivalle henkilölle, joka haluaa puhua asioista vapaasti.
