[pahennusta]

huomaan ajautuvani nurkkiin, joihin ajan itse itseni

ja kun olisin valmis ottamaan tilaa enemmän, hiljainen rooli on juurtunut kiinni enkä saa riuhdottua itseäni irti

kun näytän piirteitä itsestäni, jota en aiemmin ole näyttänyt ja kohtaan hämmennystä ihmisten katseissa sekunnin ajan,

häpeän että pirskahdin, nostin suojakuorta, käperryn häpeään

pidempiä, ruskeita kiharoita,

nuorempia, valoisia olemuksia,

jännitys ja kuoppa vastakkain,

minussa voit rypeä, hänestä löytää

minuun voit jättää, hänen luo lähteä

[pahennusta]

vahvempi meikki

toimii kuin tiikerin takaraivo

tai minkä tahansa muun saaliseläimen turvaväritys

katso niitä, mutta älä mua

piiloudun asioiden taakse, että näkisit puut mutta et metsää

en osaa sanoa onko se leikkiä kohti itseään vai pakoilua itseltään

ei sillä kai tällä hetkellä ole väliä

yritän murtautua raameista joita meidän suhde asetti

yritän hahmottaa kuka oon niiden rakenteiden takana

yritän toteuttaa nonkonformisuutta, kuka olen kun kukaan ei katso, kun ei ole ketä miellyttää

ja samalla mietin onko sellaista edes olemassa, että toteutuuko minä vain kosketuksissa maailmaan, peilinä tai vilttinä suhteessa muihin

kuinka tehdä itsensä näkyväksi, mutta niin että turva ja varmuus jää

[pahennusta]

vaihdoin sunnuntaijazzin ravintolan terassilla jossa ajatuksissani kävin mutta kehoni ei koskaan laukontorin rantaan ja keskusteluihin, joihin itseäni peilaan läheisistä ja kosken virran pyörteistä

hyökkään kiinni ajatusten silmukoihin kuin lokit kelluvaan leipäpalaan,

jos isken oikeassa kulmassa tarpeeksi nopeasti, ehkä olo ei ole niin tyhjä, ehkä saan itselleni murusen enkä palvele vain muita

ystävieni peiliin katsoessa näen silmukoita, joilla kudoin ajatuksistani umpisolmuja, joissa harmaan sävyt kuuluvat elämään, tässä elämänvaiheessa kuuluukin tuntua siltä että on vanhentunut vuosisadan verran vuodessa ja että kitukasvuisena kasvinakin voi silti yhä kasvaa, tuettuna yhden kepin varaan kietoutumalla

ei optimaalista, mutta onko elämässä sitä todella mikään

joten kasvoin aurinkoa kohti venyttäen, yksi lehti vuodessa kasvattaen kiitollisena huolenpidosta ja tuesta, vaikka ohjeet olivat väärät,

itsehän ne maailmaan annoin, vakuutellen että niin haluan itseäni hoidettavan

peilistä näen kuinka minut piti nostaa ruukusta juurineen, leikata mätä pois ja istuttaa uuteen multaan, jotta voisin kasvaa suoraan,

tukikeppien tukemana tasapuolisesti, jotta rönsyilen tuesta toiselle, enkä yhteen kietoutuen

vaihdoin sunnuntaijazzin ravintolan terassilla jossa ajatuksissani kävin mutta kehoni ei koskaan, jossa muutoskaan ei valaisisi itsensä rakastamisen puutosta, huolimatta sisälläni kaikuvasta huudosta, näe sut, älä kultapieni pelkää muutosta

ja valitsin ihmisistä peilien rakentamisen jo olemassa oleviin katsomiseen, ääriviivojen hahmottamiseen, omien juurieni maadottamiseen, itseni heidän rakkauteensa kadottamiseen

tyylini kiemuroista suoruuteen, kerroksittaisista hiuksista tasaisuuteen, raihnaiset rutiinini vetreään nuoruuteen, rasaisuuteen, avaruuteen

lopetin kertomasta itselleni valheita elämästäni, jossa yksinäisyyden aukon täyttävät uusi reitti työhön, enkä koskaan lähtenyt yöhön, koska pelkäsin ihmisiä, olin kyvytön

näkemään sitä että vika ei ole muissa tai mussa, mutta se herättää katkeruutta että voi jutut silti näin vaan kusta, vaikka kaikki ei oo kiinni vaan musta

muutin kotini puiston siimekseen, jossa herään linnunlauluun, en neljältä yöllä kadulla esitettyihin uhkauksiin, jossa nyrkki heiluu ohi maalitaulun

[pahennusta]

kaiken hiljentyessä tyhjyyden täytät sinä,

rintakehässä aukko, kylmä viima puhaltaa läpi,

kuherruskuukausi tämän kaupungin ja ihmisten kanssa jäi lyhyeen,

jäljellä on vain pelko tulevasta, pienet piirit ja ennustettava arki,

jossa olen yksin, ilman tuomaasi lämpöä,

haikailen jonkun perään toimimaan rakennuspeitteenä, kun korjaan vauriot itsessäni,

pelkään että en kelpaa enää jälkeesi kenellekkään, pelkään että kukaan ei näe mua kuin sä, pelkään että mitä jos näkeekin

[pahennusta]

mietin että koska sitä alkaa katsomaan muita,

nyt ohi kulkevista kasvoista etsii sua, vertaa millaista elämä olisi niiden kanssa samalla ajatellen että kukaan ei näe mua kuten sä

[pahennusta]

kaikki kadut ovat tuttuja,

ne tuntuvat ahtailta mutta ottavat syleilyynsä,

rutistavat ehkä hieman liian lujaa, niin lujaa että on vaikea erottaa lämmittääkö vai tukahduttaako halaus,

toisina päivinä mielen valtaa lämpö, toisina ahdistus,

samalla tuntuu että aikaa tai tilaa ei ole tuntea kumpaakaan,

haluan sinut kauas, jotta voin kasvaa itseeni, haluan sinut lähelle, jotta tuttu ja turvallinen pysyy, mutta kummallakaan ei ole tilaa kasvaa, jäisimme suht tyydyttävään kuplaamme, jossa kaikki toimii, ja samalla ei mikään

me muutumme,

vuosien jälkeen päätät, että et haluakaan enää rakastaa, ja minä päätän, että yritän olla jäämättä roikkumaan, löytää uusia tapoja rakastaa,

katson asuntoja toiselta puolelta kaupunkia, jotta en kohtaisi aikaa jonka jaoimme yhdessä,

tarvitsen uuden reviirin, sellaisen, jonka voin sotkea uudelleen,

paikan, jossa en lähikaupassa muistele meitä,

kodin, jonka ääriviivat täytän yksin,

seinät, jotka suojaavat kun sinä et enää suojaa,

korttelit, joita emme yhdessä juuri kulkeneet

kaikki tuntuu pysähtyneen, ja samalla kaikki juoksee vauhdilla eteenpäin, en tiedä kääntyäkö kohti vai poispäin, ollakko lähellä vai kaukana, lämmin vai kylmä, tavallinen vai outo, kiusallinen vai itsevarma

ei eron kai tarvitse voimaannuttaa,

haluaisin vain oppia näkemään itseni omien silmieni kautta oikeassa valossa

[pahennusta]

pysähdyn aina välillä ajattelemaan sitä, kuinka huonosti annoin ihmisten kohdella itseäni

kuinka nielin huumoriin naamioidun myrkyn ja pyysin itse vielä lisää, jotta minusta varmasti pidettäisiin

kuinka jaksoin vuoden kaivata ihmistä, aivan kuin arvoni ja rakastettavuuteni olisi siitä kiinni, että saanko ikinä vastausta tyhjyydelle esittämiini kysymyksiin

kuinka tyydyin hiljaisuuteen ja epämääräisiin vastauksiin, jotta en olisi liian haastava, sillä en halunnut haastaa, halusin mukautua, kietoutua muiden ympärille kuin pehmuste, piilottaen piikkini itseäni vasten, jotta toista ei satu

kuinka asemoin itseni odottamaan, ilman taetta vastauksesta, painimaan epävarmuudessa, hapuilemaan jossain ilmassa roikkuvaa näkymätöntä maalia, jota ei koskaan tule

pysähdyn aina välillä ajattelemaan sitä, kuinka surullista se on, että itsensä rakastaminen oli aiemmin niin vaikeaa

ja kuinka vähän itsestään välittikään, asemoidessaan muut aina sen edelle,

mikä nyt tulee automaattisesti ensin

[pahennusta]

yksin ainoa vaihtoehto,

vaaleanpunaiset hiukset, että edes joku näkisi,

kuinka kovasti yritän tai kuinka huonosti voin,

älä vaan näe mua, näkisitpä mut,

ylpeyttä ja pelkoa,

ja vaikka annat huomiota en päästä sisään,

ahdistus joka tuntuu nyt dramaattiselta, mutta ei silloin ollut sitä,

ehdoton ja samalla ei rajoja ollenkaan,

tiiliskiviä unelmiin, viiltoja taipeisiin,

muilta itselleni ja itseltäni itselleni,

ainut lahja jonka silloin itselleni annoin,

muureja ja muurautumista,

älä vaan näe mua, näkisitpä mut

[pahennusta]

Ydinperhe.

Ulkopuolella jostain, mitä en koskaan päässyt kokemaan,

itkettää kynttilänvalossa ruokapöydän ääressä muiden iloitseminen 50-vuotiaan äidin kunniaksi,

haluaisin iloita mutta olen vaan kateellinen,

tunnen kuinka pieni lapsi sisälläni tuntee itsensä irralliseksi, hän haluaisi käpertyä toiseen huoneeseen peittojen alle itkemään salassa elämää, joka ei ehtinyt edes alkaa,

äitini täyttäisi 50-vuotta ensi vuonna, jos hän vielä olisi,

mietin millaista ruokaa valmistelisimme, sekä kuinka monta meitä olisi, mikäli äitini kohtua ei olisi leikattu pois osana syöpähoitoja,

jotka lopulta veivät hänet mukanaan,

kappaleet soivat taustalla, jotka kertovat joidenkin muiden äitien elämän aikana koetuista hetkistä, eletystä elämästä viimeisen puolivuosisadan aikana,

minun äitini lempiyhtye oli apulanta ja lempikappale armo,

ja ymmärrän nyt vanhempana täydellisesti miksi.

eikä sillä että oma perheeni olisi huono,

olemme tilkkutäkki kudottuna enemmän ja vähemmän rikkinäisistä menneisyyksistä,

kahden perheen elämä sullottuna yhteen taloon, ja jossain välissä vuosia hitsauduimme yhdeksi,

kuin rikkinäinen luu, joka tulee kuntoon, mutta ei koskaan yhtä hyväksi kuin se olisi ilman säröjä.

suru nostaa päätään mitä kummallisimmissa paikoissa, ja tunnen kuinka lapsi sisälläni haluaisi lohdutusta, ja sen haluaisin hänelle myös antaa

en silti voi itkeä täällä, ja haluaisin oman perheeni tilkkutäkin alle nuolemaan haavojani ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät menetystä ja surua

[pahennusta]

pitkäksi kasvaneiden otsahiuksieni takaa nään sateen tahriman peilikuvani bussin ikkunasta,

mekkoni on vedestä kohmea, rikkinäiset kenkäni päästävät vettä muutenkin kylmiin varpaisiin,

kylmästä ulkokuoresta huolimatta sisällä hohkaa lämpö,

"mietin useasti että pitäisi soitella, mutta en jotenkin koskaan saa aikaiseksi tai uskalla"

ymmärrän lause lauseelta paremmin lapsuuttani, kokoan palapeliä lauseen puolikkaista joita karkaa lähimmäisteni ihmisten huulilta,

rikkinäinen minuus ja lapsuus löytää rakennuspalikoita selittämään ei sitä mitä tapahtui, vaan sitä mitä jäi tapahtumatta,

ymmärrän heidän pelkojaan ja kahleitaan, ja vaikka nään niitä kaikkia myös itsessäni, tärkeintä on että näen niitä,

näen itseni siinä, missä he eivät nähneet tai jos näkivät, eivät uskaltaneet sitä kohdata

samettinen ääni tulevaisuuden rakastamisesta vuotaa kuulokkeistani korviin, en voisi olla enempää samaa mieltä,

tuntuu kuin olisin sateen puhdistamana - se on pessyt pois, vienyt mukanaan vihan, katkeruuden ja hämmennyksen,

pölyn alta myrskyn väistyttyä paljastuu kirkkaus, ymmärrys ja rakkaus,

vuosi sitten kirjoitin:

"vihaan itseäni niin paljon, että en tiedä miten muutenkaan artikuloida ääneen: olen täynnä vihaa itseäni kohtaan"

eilen kirjoitin:

"rakastan itseäni, enkä tiedä miten olen ennen elänyt olematta itseni puolella, rakastaen, puolustaen ja hoivaten"

[pahennusta]

kolme kuukautta,

yksi sinulle,

yksi minulle,

ja yksi, jossa olemme läsnä yhdessä, erikseen.

kolme tuntia,

yksi sinulle,

yksi minulle,

ja yksi, jossa olemme läsnä yhdessä, erikseen.

kolme huonetta,

yksi sinulle,

yksi minulle,

ja yksi, jossa olemme läsnä yhdessä, erikseen.

[pahennusta]

huomaan puhuvani susta kuin olisit kuollut,

"tuolla me käytiin kaupassa"

"tuolla me vietettiin aina aikaa"

"tuolla me nähtiin ensimmäisen kerran"

"tuolla se asui silloin"

huomaan miettiväni mitä tekisin, jos kävelisit nyt kadulla vastaan,

tervehtisinkö, vaihtaisin "ihan hyvää mulle kuuluu" -kuulumiset, poistuisin paikalta,

kysyisinkö miksi,

vai kävelisinkö ohi noteeraamatta, katsetta katukivetyksestä lainkaan nostamatta,

ja katoaisin ihmismassan sekaan jälkeäkään jättämättä

"--suru, pettymys, syyllisyys ja jopa viha"

siitä on nyt jo tovi,

"Aluksi näin jopa unta meistä, ja yritin selvittää, mitä meille oli tapahtunut."

[pahennusta]

ei sun tietoja, taitoja tai elämänkokemuksia tarvita yhtään missään,

kun autocorrect korjaa sun humalaisen kirjotuksenkin, niin monta typoa tässäkin tekstissä olisi ilman,

tekisi mieli itkeä vessassa joka ennen tuntui puoliksi kodilta,

itkettää olla olemassa,

yritän vaan olla itkemättä tai antamatta sille valtaa,

koska oon vaan humalassa,

ja alkoholi vaikuttaa mielialaan

[pahennusta]

takerrut kroppaani kuin punnus,

rutistat lujempaa,

ja on aivan kuin yrittäisit pitää minusta kiinni, jotta mieleni ei leijuisi katonrajaan katselemaan

kuinka hajalla toinen on,

toisen yrittäessä rakastaa toista ehjäksi

[pahennusta]

verho avattiin, ja takaa paljastui kuihtuva kehosi

tällä kertaa en ollutkaan pieni lapsi, joka ei osaa käsitellä jokaisella hengenvedolla lähestyvää kuolemaa,

olin minä, ja sinä olit sinä.

olin saanut uuden mahdollisuuden kysyä, kertoa, tuntea ja nähdä

kaikkia niitä asioita, joita en silloin osannut kysyä, käsitellä, kohdata

puhuin kanssasi kaikesta, tunnelma oli harras ja rauhallinen,

se odotti meitä kaikkien niiden vuosien edestä, jotka käytin elämässäni juostessani tätä hetkeä pakoon

kun osasto suljettiin, palasin heti huomenna uudestaan aamun sarastaessa

kerroin sinulle kuinka minä kyllä pärjään, saatuani surra vain hetken

kerroit minulle kuinka ylpeä olit minusta, ja kaikesta siitä mitä minusta oli tullut pakomatkani jäljiltä

olen yhä sitä mieltä, että äidinrakkaus ei välitä ajasta tai paikasta, se tuntuu iholla, olit sitten valveilla, tai unessa

se tuntuu siellä, mihin kaipaat eniten täytettä

se täyttää tyhjät aukot sielussasi

havahduttuani aamuyöllä sairaalasänkysi reunalta vain tajutakseni, että olin koko ajan omassa sängyssäni,

yritin päästä luoksesi koko seuraavan päivän,

vaikka äidinrakkaus ei välitä ajasta tai paikasta,

se tuntuu iholla,

olit sitten unessa, tai valveilla

[pahennusta]

aamuyöstä, kun kaikki muut nukkuvat

voi löytää itsensä tuijottamasta peilistä alastonta kehoaan kyyneleiden virratessa poskilla

voi yrittää halata itseään, jotta rauhottuisi edes hieman,

voi yrittää puristaa itsensä kasaan vain kiittääkseen itseään siitä, että jaksaa yhä seisoa siinä, ja yrittää halata itsensä kasaan

koko kehon läpi virtaa lämmin, armahtava aalto, se antaa anteeksi kaiken sen, mitä en silloin osannut käsitellä,

se antaa anteeksi ajatukset, jotka toivoivat, että en nyt seisoisi peilin edessä kiitollisuutta kyyneleissäni halaamassa itseäni kaikkien niiden raskaimpienkin ajatusten painon edestä

kun ajatus itsensä sammuttamisesta on kasvanut jälleen itsekkääksi, kun elämästä löytyy asioita, joista innostua, kun aivot eivät ole enää toviin tuntuneet jatkuvasti usvaisilta

yritän antaa itselleni sen kaiken anteeksi, ja yritän opetella armahtamaan itseäni niinä päivinä, kun en siinä onnistu

yritän rutistaa itseäni uudelleen kasaan, kun arvoni mittariksi ryhtyy jälleen hiipien kasvamaan jo kuopatut arvosanarivistöt

erinomainen arvosana ei tee erinomaista ihmistä

yritän luottaa itseeni ja siihen, että selviän ilman ylimääräistäkin työtä,

siihen, että olen tärkeä ja arvokas, kunhan vain olen

olen tärkeä ja arvokas, vaikka seison vain paikallani tämän peilin edessä

olen tärkeä ja arvokas, ja veressäni virtaa äitini kosketus ja rakkaus,

muistan, kuinka hänen jälkeensä jättämissään päiväkirjoissa olin syntyessäni heidän kauan odotettu ihmeensä

ja kun astun pois peilin edestä, olen syntynyt uudelleen,

olen antanut itselleni anteeksi niin hyvin kuin osaan,

minä olen ihme,

ja olen odottanut tätä hetkeä jo kauan

[pahennusta]

kuin vahingossa osuisit johonkin kipeään kohtaan,

syvimpään pelkoon,

joka iskun voimasta putoaa maahan ja menee sirpaleiksi,

siltä tuntuu parantua.

tanssin aiheen ympärillä, sillä sen ääneen sanominen saa sieluni käpertymään kasaan,

kun ajattelen kuka olin silloin kun se tapahtui, ja kuinka yksin olin, kun se tapahtui.

tekee mieli itkeä ne padotut kyyneleet joita en silloin osannut itkeä, tarrata itseeni kovemmin ja todeta, että "selvisit hyvin ja olet nyt tässä"

olla tuki ja turva itselleni silloin, kun minulla ei niitä ollut, samalla kun maailma romahtaa ympärilläni

haluaisin rakastaa itseni ehjäksi, rutistaa niin, että pois paikoiltaan liikkuneet palaset loksahtaisivat kohdalleen, liimata sirpaleet yhteen