"Ville!"
Tuttu ääni herätti Vilhon ajatuksistaan ja siitä kohmeisesta tuhatjalkaisesta joka ryömi pitkin kitukasvuisen koivun paljaita oksia. Antti kiirehti paikalle näyttäen hieman vähemmän itsevarmalta ja rennolta kuin yleensä. Silmissä välkkyi hivenen vauhko katse jonka Vilho oli nähnyt vain kerran aikaisemmin, silloin, kun he olivat olleet toisilleen vielä Rokka ja Koskela.
Antti oli päässyt pois sotasairaalasta ja takaisin rintamalle. Se oli tapahtunut noin kuukausi sen jälkeen kun heidät oli löydetty siitä vanhasta röttelöstä hämmentävän elossa.
Sen kuukauden aikana Tassun oli onnistunut pujotella heidät molemmat ulos rintamakarkurisyytteestä. Hän oli onnistunut hankkimaan itselleen lomankin.
Joten kun Antti oli päässyt ulos, oli hän ollut vapaa syytteistä. Ensi töikseen hän oli pyyhältänyt Vilhon luo ja kysynyt Tassusta.
"Lomallahan tuo", Vilho oli vastannut, ymmärtämättä Antin vauhkoa tai äkillistä helpotusta. Vasta myöhemmin, istuessaan yksin vahdissa ja tuijottaessaan hehkuvaa kamiinaa, oli hän tajunnut Antin hädän.
Nytkin hän siis vain kosketti Antin rannetta ja kuljetti tämän telttojen väliin, vähän kauemmas muista.
"Ookko sie Tassua nähny?" Antti kysyi ja näytti siltä, että yritti parhaansa mukaan näyttää rauhalliselta ja hallitulta. Heitti hermostuneen virneenkin.
"En, mutta kyllä se vielä hengissä on", Vilho rauhoitteli ja hieroi peukalollaan Antin kämmenselkää. Antti sulki silmänsä ja nyökkäsi. Rentoutui kuitenkin vähän.
"Jos etsitään se?" Vilho ehdotti ja päästi irti Antin kädestä. Toinen näytti heti vähän reippaammalta. Antti kääntyi ympäri ja ehti kävellä tasan kolme askelta ennen kuin Tassu pöllähti hieman hengästyneen oloisena teltan nurkan takaa ja törmäsi suoraan Anttiin. Antti ei aikaillut vaan veti Tassun halaukseen.
"Löysin", hän mutisi ja Vilho arveli sanojen olevan enemmän itselleen kuin Tassulle.
"Hyvä", hän hymähti ja antoi hymynsä näkyä silmissään.
Antin sormet leikkivät arven päällä. Se oli toiselta puolelta sievä, pieni ja huomaamaton. Toiselta puolelta se levisi isoksi ja epämuodostuneeksi, sellaiseksi joita ihmiset kutsuivat rumaksi. Antin mielestä Tassussa ei ollut rumia kohtia.
Arpi sai silti palan nousemaan kurkkuun. Mutta se johtui rumista muistoista, ei siitä, että arpi olisi ruma.
Näin sanoi Antti Tassullekin, jota keinutti hitaasti sylissään. Tassu vapisi vähän ja yritti kaivautua niin pieneksi kuin kykeni, vaistonvaraisesti suojaten vanhaa arpea.
"Sie oot ihan turvassa nyt", selitti Antti hiljaa.
"Mie luulin että sie kuolit", Tassu nyyhkäisi. Antti oli lopettaa keinuttamisensa. Hän ei ollut ikinä kuullut tästä mitään, miksei hän ollut ikinä kuullut tästä mitään?
"Kun sie tullt sissään ja vaan lyyhistyit. Mie näin vaan verta", Tassu selvensi tulkiten Antin hiljaisuuden. Antin sydäntä puristi kuulla Tassu niin pienenä ja heiveröisenä.
"Mie oon tässä", hän sanoi vain, eikä voinut olla ajattelematta kuinka osat olivat vaihtuneet.
Sitten hän tuhahti mielessään itselleen. Mitään vaihtuneet olleet. Kaksi siinä oli ollut alun perinkin. Antti oli pelännyt Tassun puolesta ja Tassu oli pelännyt Antin puolesta. Yhdessä he siitäkin selvisivät.
Antti teki siinä Tassu sylissään päätöksen, että hehän pysyisivätkin yhdessä. Annas olla jos joku yrittäisi erottaa.
Tassu heräsi siihen kun Vilho kömpi hänen ohitseen pimeässä teltassa. Kipinävahtia ei näkynyt, tämä oli varmaankin lähtenyt ulos pysyäkseen hereillä.
Tassu puri huultaan ja vilkaisi vieressään makaavaa Anttia joka nukkui yhä sikeästi, levollinen ilme kasvoillaan. Sitten hän teki päätöksensä, irrotti Antin käden varovasti omastaan, painoi pienen suukon toisen otsalle ja hiipi hiljaa ulos.
Vilho ehti juuri kadota metsikköön telttojen takana. Tassu seurasi perässä.
"Kuka?" Vilho kysyi kun Tassu lähestyi. Hänen äänensä värisi kuin katkeamaisillaan.
"Tassu mie vaan oon", Tassu vastasi ja astui eteenpäin. Vilho oli kietonut kätensä ympärilleen. Hän vapisi, eikä Tassu tiennyt johtuiko se kylmästä vai jostain muusta.
"Haluutko sie puhua?" Tassu kysyi ja astui vähän lähemmäs. Vilho pudisti päätään ja näytti siltä että joko itkisi tai juoksisi pakoon.
"Saanko mie koskee sinnuu?" Tassu yritti ja nielaisi, pitäen oman pelkonsa aisoissa. Antti oli parempi sanojen kanssa, Tassu ei niinkään. Antille hänellä oli oma kieli kosketusten ja pienten liikkeiden kanssa, mutta Vilho? Heidän välissään oli pienoinen kielimuuri.
"Saat", Ville kuiskasi ja Tassu kietoi kätensä toisen ympärille. Hän keinutti heitä molempia hitaasti ja hyräili laulua jonka sanat oli unohtanut aikoja sitten.
Vilho rentoutui pikkuhiljaa, ja kun Tassu lopulta johdatti hänet takaisin telttaan, oli hän jo tavallinen itsensä. Pienen kiitoksen kuiskasi ennen kuin nukahti.
Antti, mieli välillä hajoten pieniksi palasiksi. Tassu, vanha arpi taivuttaen sisuskalut solmuun. Ville, kaunis sielu sirpaleina.
kauheasti on tumblerissa erillaisia 'imagine your otp in this AU' posteja mutta en ole yhtään Suomi-teemaista nähnyt, joten päätin täyttää tämän markkinaraon
