Plat du jour, eli toukokuu ranskalaista kirjallisuutta 13/31
”Poliisiasemalla mietitään, yrittikö äiti sittenkin viime hetkellä ylettyä porraskaiteeseen, jonka yläpuolella hirttoköysi riippui, ihmetellään miten hänen kätensä on puristunut niin tiukasti kaiteeseen.”
Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (suom. Lotta Toivanen)
Äitienpäivän kunniaksi vähän erilaisia äiti-tytärtarinoita. Claire Castillonin Äidin pikku pyöveli on hämmentävä kirja. Jokainen tarina, jokainen äiti-tytär-suhde on jollain lailla vinksallaan. Joissain sitä on vaikea heti huomata, toisissa sen kyllä tajuaa nopeasti. Silti liikutaan rivien väleissä, mitään ei erityisesti osoitella ja alleviivata. Oli kyse sitten äidin masennuksesta tai jostain muusta, suhteen epätasapaino tai häiriötila ilmenee tunnelmassa. Siinä mielessä kansi epätarkkoine kuvineen kuvastaa kirjan tunnelmaa hyvin.
”Puen ylleni vaaleanpunaisen mekkoni, se päällä äiti rakastaa minua. Joka aamu hän toivoo löytävänsä jonkun kätketyn tunteen minua kohtaan ilmasta tai varjoista, hän toivoo että sen voisi vain poimia pilvistä, napata varovasti. Ja joka aamu hän vajoaa epätoivoon.”
Castillon aloitti kirjailijanuransa 25-vuotiaana ja hän taisi/taitaa olla jonkinlainen naistenlehtien lemmikki, juttua Ranskan Ellessä vuodelta 2007, Marie Francessa uuden kirjan ilmestyessä maaliskuussa 2018 ja vielä kodin esittelyä The Socialite Familyssä (outo konsepti muuten: A sample of smart & cool families) . Castillonilla on ihan merkittävä kirjallinen tuotanto, josta on suomennettu vain kaksi novellikokoelmaa; Äidin pikku pyöveli ja Pieni sydän jaksaa rakastaa. Tuosta jälkimmäisestä olen joskus kirjoittanut pienen arvionkin, joka vielä ohessa:
Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa
Claire Castillonin kirja Pieni sydän jaksaa rakastaa (suom. Lotta Toivanen) on tunnelmaltaan hyvin samankaltainen kuin edellinen suomennettu kirja Äidin pikku pyöveli. Tunnelma on ahdistava, koko ajan on ilkeä tunne siitä, että kaikki ei ole niin kuin ensin voisi kuvitella. Eikä usein olekaan.
Novellit käsittelevät parisuhteita ja rakkautta. Yhdessä nainen elää miehen kautta, mutta mies ei enää haluakaan elää tämän kanssa. Toisessa mies pohtii työpaikkakuvioitaan, keskittyy vain itseensä kun naisellakin olisi tärkeää tekemistä. Yhdessä tarinassa puhutaan “toisen naisen” näkökulmasta. Yhdessä parina on vanhempi nainen ja nuori mies. Toinen rupsahtaa, mitä toinen tekee? Viimeisessä (minusta huonoimmassa) vanhemmat miettivät kiittämättömiä lapsiaan ja käyvät samalla omaa menneisyyttään vanhempina läpi.
Tarina saattaa alkaa viattomasti, mutta lopussa tajuaakin, että se ahdistava tunne oli oikeassa; mikään ei ollutkaan viatonta eikä kunnossa. Samoin kuin Äidin pikku pyövelissä, Castillon pyrkii kuvaamaan tunteita hyvin suorasukaisesti. Hän haluaa kirjoittaa juuri niistä meitä vähemmän mairittelevista piirteistä, ajatuksista tai tunteista. Niistä mistä ei yleensä puhuta. Loppua kohti tämä kuitenkin muodostuu vähän itseisarvoksi ja novellit vähän kaavamaisiksi. Äidin pikku pyöveli onnistui tässä paremmin, Castillon pystyi kuvaamaan äidin ja tyttären ristiriitaisen suhdetta tavalla, mitä ei yleensä tehdä. Mutta parisuhteita on käsitelty näin ennenkin. Vaikka pidinkin Äidin pikku pyövelistä enemmän, on tässä uudessa kirjassakin kuitenkin varsin monta nerokkaasti rakennettua ja tunnelmaa tihkuvaa novellia. Novelli nimeltä Vintissä viiraa on suorastaan hirmuinen.
(Alkoi nyt kiinnostaa kyllä, että mikä tuo “hirmuiseksi” kuvaamani novelli nyt sitten oikein on. Harmillisesti kirja on kotona enkä voi tarkistaa...)
Onnellista äitienpäivää myös omalle äidille. Onneksi meidän äiti-tytär -suhde ei sentään ole näin viksallaan kuin Castillonin novelleissa!
Loppuun vielä Kiiltomadon hyvä arvio Äidin pikku pyövelistä.
