#gallerianapa

[postsantablog]

TRACK VAI ATTACK?

Galleria Mustanapan hämärästä löytyy toukokuun ajan Simi Susanna Ruotsalaisen ja Johanna Ruotsalaisen WHAT THEY SAY mediateos. Se käsittelee moniäänisesti ja kriittisesti Jäämerenratahanketta.

Alakertaan laskeutuessani huomio kiinnittyy heti mustalle seinälle, jolle on kirjoitettu valkoisella muun muassa Valtioneuvoston lausunto ratahankkeen kannattomuudesta. Peremmällä galleriatilassa seiniltä löytyy lisää lausuntoja hankkeen puolesta ja vastaan suomeksi, norjaksi ja saameksi. Mustaa seinää myös halkoo oranssi viiva.

Sama viiva toistuu itse videoinstallaatiossa, joka koostuu maisemista, jonne rataa on suunniteltu. Maisemien lisäksi kuvissa vilahtavat arkistomateriaali saamelaisista, ratakiskot ja erilaiset sanaparit, jotka ovat samankaltaisia, mutta täysin erilaisia merkitykseltään. Teoksessa punainen viiva halkoo tunturimaisemia ja Pohjois-Suomen karttaa. Läpi teoksen syntyy matkalla olemisen ja liikkeen tuntu. Selvää ei ole mennäänkö eteen vain taaksepäin, sillä maisemaa halkonut viiva lähtee lopulta takaisin samaa reittiä kuin mistä se on tullut.

Erityisesti eri sanaparien yhdessä luomat vastakkainasettelut syventävät teoksen moninäkökulmaisuutta ja ovat oivaltava osa teosta. Pareiksi asetetaan esimerkiksi sanat ecology & economy, ignore & north ja track & attack. Vaikka aluksi vaikuttaa, että teos käsittelee kaikkia ratahankkeeseen liittyviä näkökulmia samanarvoisesti, WHAT THEY SAY asettuu tarkastelemaan koko ratahankkeen ideaa kriittisesti. Teos saa pohtimaan sitä, kenen ääni kuuluu ja kenen äänelle annetaan eniten valtaa.

Mustanapan pimeydestä ylös noustessani teoksesta jää mieleen matkalla olemisen tuntu ja sanaparit, joihin käsitteellistyy koko Jäämeren radan ongelmallinen asetelma etenkin luonnonsuojelun ja saamelaiskulttuurin näkökulmasta. Onko rata vain rata (track) vai onko se enemmänkin hyökkäys (attack)?

Tosca Ramberg 

[postsantablog]

Huonoudesta ja hyvyydestä

Mari Oikarisen näyttely Piirustuksia pahan päivän varalle esittelee piirustuksia viimeisen vuoden aikana toteutuneesta Jokapäiväinen-piirustusprojektista. Mukana on kuvia myös aiemmilta vuosilta.

Galleria Napaan astuessa katse kiinnittyy päätyseinään, joka on täynnä piirustuksia. Sitten huomaan, että myös seinille on ripustettu kuvia. Kävelen ensimmäiseksi päätyseinälle, ja vilkuilen kuvia. Silmiini osuu hieman katseeni korkeuden alapuolella kuva, jossa lukee ”monta huonoa piirustusta tuli tehtyä tänään. 7.10.2018” Hymähdän ja tunnen pienen lämmön ailahduksen. Samaistun hetkisen tunteeseen, jossa on paljon sanottavaa, mutta mitään hyvää ei vaan tule. Ei, vaikka kuinka pakottaa. Oikeastaan harvemmin, jos pakottaa.

Herää kysymys. Onko tämä kyseinen kuva taiteilijan mielestä huono? Mitkä muut esillä olleet kuvat ovat taiteilijan omasta mielestä huonoja? Vai ovatko ne huonot kuvat esillä lainkaan?

Taiteilija myös jatkoi piirtämistä. Jatkoiko siksi, että halusi viimein hyvän? Kuvan, johon on tyytyväinen. – Vai oliko taiteilija piirtänyt tarkoituksella monta huonoa piirustusta – rujoa, haipulevaa, keskeneräistä kuin elämä itse?

Moni varmasti lopettaa kesken.

Huonouden aihe on kiinnostava. Nykyaikainen vakisyyllinen, sosiaalinen media, on kiiltokuvamaisen ja muovimaisen hyvän filtteröimää. Huonous on pyyhitty pois alustalta, jossa enenevissä määrin vietämme aikaa. Huonous lienee jossain määrin hyvän vastakohta, joten myös huonous on välillä välttämätöntä.

Ja se on hyvä.

Mari Oikarinen:  Monta huonoa piirustusta tuli tehtyä tänään, 2018, huopakynä ja lyijykynä paperille

Mari Oikarinen, Kaksi koikkelehtijaa, 2018, huopakynä, värikynä, lyijykynä ja korjausteippi paperille

Mari Oikarinen,  Alttari, 2018, värikynä ja huopakynä paperille

Mari Oikarinen, Hallaharso, 2018, huopakynä ja värikynä paperille

Kaisa-Reetta Seppänen, freelancer-kirjoittaja

[postsantablog]

Kun Lumikki haukkaa omenaa

Ninni Korkalon Sulavalumi-teossarjaan kuuluva kaksikanavainen videoinstallaatio Black, Red, White Diaries koostuu videopäiväkirjoista, joissa Lumikiksi pukeutuneet naiset kertovat elämästään. Katsoja ei tiedä, mikä on totta ja mikä satua, kun naiset kertaavat kokemuksiaan ja omien sukujensa tarinoita lumikkisadun tematiikalla. Teos on esillä Studio Mustanapassa, Galleria Napan alakerrassa, 19.12.2018 asti.

Videossa on motiivi, eli usein toistuva merkityksellinen aihe. Se on omena. Kun Lumikki haukkaa omenaa, kertojan kehollisuus korostuu. Samalla nousee esiin tematiikka hyvästä ja pahasta ja niiden suhteellisuudesta. Videon lyhyet mutta toisiinsa lomittuvat kertomukset saavat hyvän ja pahan vaihtamaan paikkaa näkökulmasta riippuen.

Omenan voi tulkita hyvän ja pahan tiedon puun hedelmäksi. Se johdattaa kysymykseen paratiisista. Videota on kuvattu sekä lumisessa Lapissa että Brasilian Riossa, mutta nämäkään ympäristöt eivät näyttäydy teoksessa yksiselitteisesti. Maisemiensa kautta teos kuitenkin ankkuroituu vahvasti Lapin maisemaan ja lappilaiseksi kuvataiteeksi samalla, kun tematiikka on universaali ja taitelijan konteksti kansainvälinen videotaide. 

Lue myös

Maria Paldanius, 2018, Lumikit laukovat lumivalkoisia totuuksia – Kuvataiteilija Ninni Korkalon videoteossarja lihallistaa tutun satuhahmon. Lapin Kansa 23.11.2018

Tuuli Penttinen-Lampisuo, 2018 Lumikit oluella: Galleria 3h+k:n näyttelyt käsittelevät ystävyyden kauneutta ja ihmissuhteiden sekavuutta. Satakunnan Kansa 29.10.2018.

Maria Huhmarniemi

[postsantablog]

Veronpalautusten sijoittamisvinkit Lapin kuvataiteeseen

On jälleen se aika vuodesta, jolloin nautitaan veronpalautuksista. Niiden sijoittamisen kärkenä on syytä olla eettisyys ja ilon maksimointi. Rahat kannattaa sijoittaa siten, ettei synny epävarmuutta teon ympäristöhaitasta ja vastaavista ikävistä sosiaalisista ja poliittisista vaikutuksista. Kuvataide oman maakunnan alueella on tällainen oivallinen sijoituskohde. 

Ilon maksimointi liittyy taiteen tuomaan iloon itselle, omaisille ja myyjälle. Parhaimmillaan nautit taideaarteestasi ja mahdollistat kuvataiteilijan vuokranmaksun ja joulupäivällisen.

Sijoittamiseen liitetään usein toive pääoman arvon kasvusta. Millaiseen kuvataiteeseen Lapissa kannattaisi sijoittaa? Ehkä nuorten taiteilijoiden töihin, joiden arvo kasvaa taiteilijan menestyksen myötä? Tai grafiikkaan, joka on edullista, ja johon ei siten liity taloudellisia riskejä.

Reidar Sästöniemi toimii tässä ilmiössä suunnannäyttäjänä. Valtamediat uutisoivat hiljattain, että Särestöniemen teos Kielto ja kaipaus (1967) huutokaupattiin 80 000 eurolla ja muidenkin teosten kysyntä on kovaa. Särestöniemen teokset eivät olleet aikalaistaiteena halpoja, mutta niiden arvo on noussut huimasti. Sijoittajan ei siis kannata hankkia edullisinta taidetta, vaan upeinta, omaperäisintä ja rohkeinta. Vuonna 2018 se ei tietystikään tarkoita Särestöniemen maalauksen toisintoa, vaan tämän ajan merkkiteoksia.

Lapissa on monta kuvataitelijaa, joiden teoksille voi povata arvonnousua, mutta millaisilla kriteereillä ennustamista voisi tehdä? Taidemaailman tunnustukset kielivät taiteilijan menestyksestä mutta eivät osoita potentiaalisimpia sijoituskohteita. Eihän Särestöniemikään ollut aikanaan taidemaailman suosiota nauttiva taiteilija.

Yksi tekijä, joka sijoituskohteen valintaan voitaneen liittää, on taiteilijan päätoimisuus. Kun taiteilija työskentelee päätoimisena kuvataiteilijana, hän voi kehittyä ja tehdä merkittävän uran. Päätoimisille taiteilijalle teosmyynnin tulot tuovat myös merkittävimmän ilon, kun leipä ei ole palkkatyön leventämä! Rovaniemellä asuvia päätoimisia kuvataiteilijoita ovat tällä hetkellä esimerkiksi Jouko Alapartanen, Eliina Hurtig, Sanna Korteniemi, Tuomas Korkalo ja Mari Oikarinen; Kemin suunnassa muun muassa Sanna Haimila, Marjo Hyttinen ja Pirjo Nykänen. Sodankylässä asuvat Helena Junttila ja Kaija Kiuru, Kemijärvellä Pirkko Mäkelä-Haapalinnna, Kolarissa Essi Korva ja Posiolla Paula Suominen. Heidän ja monen muun lahjakkaan lappilaisen taiteilijan teoksia myydään Galleria Napassa.

Kittilään on hiljattain asettunut asumaan ja työskentelemään taiteilijapari Raisa Raekallio ja Misha del Val. Heidän näyttelynsä on tulossa Galleria Napaan 22.12.2018 alkaen. Jos veronvapalautukset säästyvät tähän asti, kannattaa heidän näyttelynsä huomioida kohteena!

Tervetuloa Napaan etsimään sinulle sopivaa sijoitusta!

Maria Huhmarniemi

[postsantablog]

Pienkaupunkisinfonia: 96100-97690 pohjoisen kuvauksena

Kuvat tyhjästä lumisesta jalkapallokenttä käynnistävät Panu Johanssonin videoteoksen Pienkaupunkisinfonia: 96100-97690 poljennon. Kuvakieli on tuttu valokuvataiteen näyttelyistä: olen seisonut useissa valokuvataiteen gallerioissa ja museoissa ihmettelemässä kuvia tyhjistä tekonurmen peittämistä tenniskentistä tai autioista ulkouimaltaista. Nämä valokuvat ovat jääneet minulle vieraiksi ja kokemukset ovat olleet luotaantyöntävä. (Se on toki voinut olla valokuvaajien tarkoituskin.) Johanssonin video toimii kuitenkin toisin. Se vetää katsojan mukaansa. Elokuvan katsojana, mustassa näyttelytilassa, koen olevani henkilö, joka katsoo maisemaa ja kävelee sen sisään.

Johanssonin pienkaupunkisinfonia vie katsojan Rovaniemen laitakaupungille, kerrostalojen pihoille, alikulkutunneleihin ja leikkikentille. Välillä paistaa aurinko, sitten pyryttää ja on yö. Värimaailma muistuttaa 70-luvun värivalokuvia, mikä hämärtää kokemuksen vuosikymmenestä. Elokuva nostaa mieleeni muistojani kahdenkymmenen vuoden takaa, kun vietin Rovaniemellä nuoruuttani ja opiskelijaelämää. Silloin kävelin usein hiljaisessa Rovaniemen yössä: koulusta tai baarista kotiin ja kavereiden luo kylään. Elokuvan herättämä muisto on kehollinen. Melkein tunnen pakkasen puraisemat reidet sukkahousuissa ja maut grilliltä haetuista ranskanperunoista ja väljähtyneestä Lapin Kullasta. Muistan myös noiden kävelyjen taian, kuten yöauringon, usvan ja talvisen lumen vaimentaman maiseman tähtitaivaineen. Selvittelin ajatuksiani katsomalla virtaavaa jokea juuri, kuten video kohdistaa katseeni.

Voisin vaikka vannoa, että elokuvan tekijä Panu Johansson on viettänyt kanssani samaa nuoruutta Rovaniemellä. Näin ei kuitenkaan ole. Hän on kuvannut teostaan viime vuosina. Yhtenä hänen tavoitteenaan on ollut tallentaa muuttuvan kaupungin kasvoja. Tässä hän on onnistunut.

Johansson toteaa elokuvan kuvaavan Rovaniemeä mutta heijastelevan myös koko Suomen todellisia kansallismaisemia eli metsän ympäröimiä betonilähiöitä. Näin varmasti on, mutta kiinnostavampaa on mielestäni tarkastella videota pohjoisen kaupungin kuvauksena. Tarkoitan pohjoisella esimerkiksi Suomen ja Ruotsin Lappia mutta laajemminkin arktista kaupunkikuvausta. Pohjoisuus nousee elokuvassa esiin muun muassa jääteillä ja laduilla, kesäisen suon moottorikelkkareittien kyltteinä ja vaaramaisemana kevättulvan aikaan.

Kanadalainen taiteen tutkija ja professori Daniel Chartier on avannut keskustelua pohjoisen kuvaamisesta kuvitteellisen pohjoisen käsitteellä. Esseessään Imagined North hän pohtii pohjoisen kuvaamisen eettisiä perusteita. Esseen lähtökohtana on tutkimus pohjoisen kuvauksista muun muassa kuvataiteessa ja kirjallisuudessa. Usein nämä kuvaukset on tehty etelän näkökulmasta. Kaukainen pohjoinen esitetään tuntemattomana, tyhjänä, asumattomana ja syrjäisenä maailmana. Pohjoista on kuvattu tiloina, eikä elettyinä paikkoina. Siihen on vakiintunut kuvakieli, josta Chartier käyttää kuvitteellisen pohjoisen käsitettä. Chartier tuntuu peräänkuuluttavan pohjoisessa asuvien ja työskentelevien toimijuutta pohjoisen kuvaajina sekä eletyn kulttuurin välittäjinä. Tutkijoiden ja taiteilijoiden tulisi rikastaa ja monipuolistaa pohjoisen, talven ja arktisuuden kuvastoa siten, että sirkumpolaarisen elämän kulttuurinen rikkaus ja monimuotoisuus tulisivat esiin. Tätä Chartie kuvailee käsitteellä todellisuuden ekologia – ecology of the real.

Chartierin esseen ristiinlukeminen Johanssonin videoteoksen kanssa herättää ristiriitaisia ajatuksia ja kysymyksiä. Johansson kuvaa Rovaniemen tyhjänä – elokuvassa ei ole hänen lisäkseen yhtään muuta ihmistä. Toisaalta tunne eletystä paikkakokemuksesta välittyy teoksesta ja siirtyy teoksen katsojalle, eikä elokuva toisinna arktisuuden stereotypioita. Sen sijaan teos johdattaa katsomaan lumipyryyn katoavia liikennemerkkejä ja harhailemaan sohjoisille kentille. Mietin, kuvaako teos myös pohjoista henkistä maisemaa ja mielentilaa – mutta se olisi jo toisen kirjoituksen aihe. (Mielestäni teos kuitenkin välittää pikemminkin osallisuutta kaupunkitilaan kuin vieraantuneisuutta ja ulkopuolisuutta.)

Pienkaupunkisinfonia: 96100-97690 välittää kaupungin eletyn todellisuuden ja samalla poikkeaa huomattavasti Rovaniemen vakiintuneesta kuvastosta, jota tehdään matkailumainontaan. Maamerkkeinä toimivat Paliskuntain yhdistyksen ja Pohjanhovin logot ja Kaapeli-kyltti - toisin kuin Rovaniemen postikorteissa. Jatkankin Chartierin eettisiä periaatteita siten, että pohjoista kuvausta ei tulisi tehdä vain etelää varten. Pohjoista tulisi kuvata pohjoisessa asuvien taiteilijoiden toimesta ja muihin kuin matkailua edistäviin tarkoituksiin – kuten Johansson on tehnyt. 

Teos oli esillä Studio Mustanapassa lokakuussa 2018. Sen voi katsella ja kuunnella myös Vimeosta, mutta parhaimmillaan elokuva on teatterissa tai näyttelytilassa. Toivon, että tämä teos nähdään Rovaniemellä vielä uudestaankin ja keskustelu pohjoisen eettisestä kuvaamisesta käynnistyy myös Suomessa.

Maria Huhmarniemi