#ilto

[henkiystavat]

[henkiystavat]

“Sä pauhaat Untosta yht paljo ko Julle jaksaa höpöttää Maijustaan.”

Eikan kiusa aiheuttaa monitasoisen kohahduksen Heikkilän perheen ruokapöydässä. Äiti toruu vanhimpaa, sanoo ettei noin saanut sanoa. Kuopus Julle sen sijaan punastuu täysin ja alkaa änkyttäen selittämään, ettei Pärssisen tyttö ollut hänen eikä niillä muka ollut mitään juttua. Isä ja Meeri alkavat nauraa. Ilmari on kauhusta vääränä, ennen kuin uskaltaa luottaa ettei isoveikka oikeasti tiennyt, käytti vain hänen höpötyksiä Unton uusimmasta kirjeestä jonain aasinsiltana hyökätäkseen rakkaudensokean Jullen kimppuun.

Mutta Ilmari jää miettimään sitä. Hän miettii sitä niin hartaudella.

Hän katsoo eräissä toukokuun iltamissa, miten Julle yrittää saada Maijua leppymään suututettuaan sen taas jostain vahingossa. Hän ja Eikka jaksoivat aina pohdiskellen nauraa, miten Julle jaksoi sitä. Kesän saapuessa Ilmari ei enää nauranut pikkuveljensä rakkaudelle, joka loisti harmaissa silmissä pojan saatua Maijun vihdoin nauramaan, oli se sitten omalla kustannuksella tai ei.

Sillä samalla tavalla Ilmarin sinivihreät silmät hehkuivat, kun Unto hymyili vain hänelle heidän tavatessaan pitkän talven jälkeen. Samaan tapaan olisi joku voinut pohtia, miten Ilmari jaksoi, kun Unto ärsyyntyi pienestä ja kiukutteli välillä kuin viisivuotias. Se oli niin hieno käytökseltään, olemus aina huoliteltu. Kasvot kuin kiveä. Niin moni näki Unton.

Sitten oli se Unto, jonka vain Ilmari tunsi. Jonka hiukset olivat sotkussa, paita päällä miten sattui uintireissun jäljiltä, kasvojen ilme niin pehmeänä, että sydämeen sattui sellainen komeus. Sen Unton Ilmari halusi samaan aikaan esitellä kaikille, samaan aikaan pitää vain itsellään.

Rakastuneista veljeksistä vain Jullea kiusattiin sillä tavalla, kuin poikia kiusattiin tunnejutuista: Hyväntahtoisesti. Yritettiin saada sitä rohkaistumaan, sillä kyllähän nuorta lempeä oli mukava katsoa.

Ilmaria kiusattiin sillä tavalla, että hänen piti leikkiä sitä Unton kanssa. Piti olla hyvä ystävä ja rohkaista Untoa puhumaan Tyynelle. Piti katsoa niitä kulkemassa tienvierttä pitkin juttelemassa lyseolaisten jutuista, joista Ilmari ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystäkään. Piti katsoa, kuinka hehkuvan kaunis Tyyne täytti sitä paikkaa Unton vierellä, jonka Ilmari halusi itsekkäästi pitää itsellään.

Sellaista se oli.