Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 24/24)
Tämän luukun sanamäärä: noin 3300
Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.
AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/40341086
Luukun summary: Ajatuksia pyörii päässä aivan liikaa, jotta niiden sekaan mahtuisi unta, mutta Lehto sulkee kuitenkin silmänsä ja yrittää nukahtaa.
Hetken kuluttua puhelimen värinä keskeyttää hänet. Hän haparoi pimeässä, kunnes löytää puhelimen sohvapöydän kulmalta. Näytöllä vilkkuu Riitaojan nimi, ja Lehto vastaa refleksinomaisesti, ehtimättä edes miettimään, että ehkä se ei pienessä huppelissa ja myöhään illalla ole mikään paras idea.
“Hei”, Riitaoja sanoo, ja sen ääni kuulostaa apealta. “Anteeksi, että minä näin myöhään.”
Notes: Tääkin nyt vähän venyi, mutta viimeinen luukku on vihdoin tässä. Kiitos kärsivällisyydestä! Ja ihanaa joulunaikaa ja uutta vuotta! <3
***
Luukku 24 - Maanantai ja tiistai
Jouluaattona Lehto nukkuu pitkään. Hän nauttii tyhjän asunnon hiljaisuudesta ja nousee vasta yhden jälkeen sängystä. Hän käy laittamassa kahvin tippumaan ja ottaa nopean parin minuutin suihkun. Hänen oma shampoonsa on päässyt loppumaan, joten hän käyttää jotain Rahikaisen tököttiä, joka jättää hiuksiin makean tuoksun ja tekee niistä ihmeen pehmeät.
Suihkun jälkeen Lehto kulkee takaisin keittiöön ja juo kaksi kuppia kahvia. Niiden kanssa hän syö ison palan Lahtisen maustekakkua. Hän ei ole siitä ihan yhtä innoissaan kuin Rahikainen, se maistuu melkein turhankin makealta, mutta pakko hänen on myöntää, että kyllä Lahtinen osaa asiansa.
Kakkua syödessään hän avaa viimein puhelimensa. Joulutoivotuksia on tipahdellut Whatsappiin enemmänkin kuin tarpeeksi; iloinen viesti Kaarnalta ja toinen Lehdon pomolta, muutama jopa parilta salikaverilta ja vanhalta lukionaikaiselta tutulta. Lehto kirjoittaa yhdelle lyhyesti ‘Samoin’, ja lisää perään joulukuusiemojin. Sitten hän kopioi viestin kaikille muillekin. Mitäpä sitä turhia samaa juttua jokaiselle erikseen näpyttelemään.
Rahikaiselta ja Määtältä on kummaltakin tullut useampi viesti heidän yhteiseen ryhmäänsä. Määttä on lähettänyt selfien, jossa se hymyilee tyynesti Lahtisen ja tämän äidin välissä. Niillä on kaikilla tonttulakit päässä. Rahikainen on vastannut viestillä jossa käskee Määttää välittämään suukkoja kummallekin, ja siihen vastaukseksi on tullut tärähtänyt kuva, jossa Määttä on vetänyt yllättyneennäköisen Lahtisen suudelmaan, ja Lahtisen äidistä näkyy enää puolet kasvoista. Sen puolikkaan ilme on huvittavan kyllästynyt.
Rahikainen on vastannut rivillä sydämiä, ja lähettänyt heti perään kuvan valtavasta joulukuusesta, jossa on ainakin neljät eriväriset valot, eikä juuri muita koristeita. Lehto on ihan iloinen, että tässä kämpässä kukaan ei ole niin tyhmä, että jättäisi Rahikaisen yksinään kuusta koristelemaan.
Lehto lähettää ryhmään lyhytsanaisen hyvänjouluntoivotuksen, ja empii sitten hetken ennen kuin avaa Riitaojan viestit.
Eilen he unohtuivat suutelemaan niin pitkäksi aikaa, että Riitaoja olisi myöhästynyt bussistaan, ellei sillä olisi ollut puhelimessa herätystä. Heille tuli siitä huolimatta kiire, ja Lehto päätyi heittämään Riitaojan linja-autoasemalle autollaan, koska seuraavalla bussilla ei välttämättä olisi enää ehtinyt.
Asemalla seurasi hiukan kiusallinen ja typerän kivulias hetki, kun Lehto nousi autosta nostamaan Riitaojan tavaroita takakontista, ja he jäivät hetkeksi vain seisomaan lähekkäin, epävarmasti toisiaan vilkuillen. Riitaojan oli tarkoitus olla kotona ainakin viikko ellei pidempään, ja yhtäkkiä se tuntui aivan liian pitkältä ajalta.
Riitaojan asunnossa peiton alla kaikki oli tuntunut turvalliselta ja hyvältä ja vakaalta. Riitaojan kädet Lehdon vartalolla ja sen hellät suudelmat olivat tuntuneet luonnollisilta ja täydellisiltä. Se tunne tuntui kuitenkin jääneen Riitaojan kotiin, ja asemalla, kylmässä ulkoilmassa ihmisten keskellä, kaikki tuntui erilaiselta.
Riitaoja näytti pakkasesta punaisine poskineen aivan yhtä kauniilta ja sen hermostunut hymy herätti Lehdossa aivan samat tunteet kuin aiemminkin, mutta nyt hän koki sen kaiken suhteutettuna todellisuuteen, eikä enää vaaleanpunaisten lasien läpi. Totuus oli, että Riitaoja oli lähdössä pitkäksi aikaa pois, ja ero tuntui nyt jo uhkaavalta. Lehto ei oikein osannut pukea pelkoaan sanoiksi, mutta jotenkin hänestä tuntui, että Riitaoja tulisi järkiinsä heti kun pääsisi hiukan kauemmas Lehdon luota. Että Riitaoja tajuaisi maailmassa olevan miljoonia muita ihmisiä, joiden kanssa hänen olisi helpompi ja parempi olla.
Riitaoja laski laukkunsa maahan ja astui askeleen verran lähemmäs Lehtoa, ei aivan kiinni mutta niin lähelle, että Lehto saattoi kuvitella tuntevansa sen lämmön.
“Ootathan sinä minuu”, Riitaoja pyysi hiljaa, aivan kuin itse pelkäisi samoja asioita kuin Lehtokin. Sitä oli vaikeaa uskoa, mutta kaipa Riitaoja puhui totta sanoessaan, että halusi Lehdon, pitkäksi aikaa ja kaikkine vikoineen ja ongelmineenkin.
“Kyllä mä ootan”, Lehto lupasi, ja sai palkakseen ujon mutta onnellisen hymyn, ja huulilleen nopeasti suikatun pehmeän suukon.
“Minä laitan viestiä”, Riitaoja lupasi. Sitten se kääntyi pois. Lehto seisoi paikoillaan autoonsa nojaten ja katseli, kuinka Riitaoja näytti lippunsa linja-auton kuljettajalle ja kävi viemässä laukkunsa matkatavaratilaan. Autoon noustessaan Riitaoja etsi hänet vielä katseellaan ja vilkutti, ja Lehto heilautti sille kättään vastaukseksi.
Lehto epäili, ehtisikö Riitaoja oikeasti mitään viestejä laittamaan, se olisi kuitenkin kiireinen perheensä ja kaikkien jouluperinteiden kanssa. Ei hän olettanut mahtuvansa kaiken sen sekaan.
Siinä Riitaoja on jo ehtinyt todistaa Lehdon olevan väärässä. Jo bussista se laittoi muutaman viestin, kuvan lumisesta maisemasta ja kommentteja siitä, kuinka ainakaan kaksikerroksisia busseja ei selvästi ole suunniteltu sen pituisille ihmisille. Kuulemma pää osuu kattoon, eivätkä jalat mahdu mihinkään mukavasti, vaan polvet likistyvät epämukavasti edessä olevaan selkänojaan.
Myöhemmin illalla Riitaoja laittoi selfien, jossa hymyili siskonsa kanssa kameralle. Niillä oli samanlaiset hölmöt hymyt ja nätit silmät, vaikka sisko näytti muuten hyvin erilaiselta tummiksi meikattuine kulmakarvoineen ja punertaviksi värjättyine hiuksineen. Ne näyttivät iloisilta, ja kuvan taustalla näkyi iso joulukuusi, jonka ne olivat ilmeisesti juuri koristelleet.
Siihen Lehto vastasi itsekin selfiellä, jossa hän makoili sohvalla viltin alla katselemassa telkkaria. Hetken kuluttua tuli viesti, jonka mukaan Aliisan mielestä Riitaojalla on hyvä maku, ja Lehto hautasi hetkeksi kiusaantuneena kasvonsa sohvatyynyyn.
Lehto selaa keskustelua eiliseen iltaan, viimeiseen kuvaan, jonka Riitaoja lähetti ennen nukkumaanmenoa. Siinä se makaa sängyssä, sininen peitto vedettynä puoleen rintaan asti. Sen kasvot valaisee vain lukulampun lämpimänkellertävä valo, joka saa sen silmät hohtamaan. Se katsoo kameraan hymyillen niin lämpimästi, että Lehtoa hämmentää katsoa kuvaa. Kuka sille on antanut luvan laittaa tuollaisia. Tai ylipäätään näyttää tuolla tavalla noin söpöltä. Lehtoa nolostuttaa melkein enemmän, kuin jos olisi saanut vaikka alastonkuvan, koska tämä saa hänet tuntemaan liikaa hellyyttä ja tiedostamaan, millainen järkyttävä pehmo hänestä on tullut.
Kuvatekstinä on iloinen ‘Hyvää yötä!’ sekä nukkuva emoji sekä punainen sydän. Sekin hämmensi Lehtoa illalla ja sai sormet tärisemään typerästi, mutta hän sai sentään toivotettua hyvää yötä. Se uusi ja odottamaton pehmeys otti hetkeksi vallan, ja Lehto tuli lähettäneeksi viestin perään vielä vaaleanpunaisen sydämen. Kai ilahdutti Riitaojaa, sillä se vastasi rivillä punaisia ja pinkkejä sydämiä.
Lehto ei ikinä myöntäisi sitä kenellekään, mutta hän jäi katselemaan niitä ihan liian pitkäksi aikaa. Oli jo tarpeeksi noloa, ettei hän ollut koskaan ennen edes saanut mitään sydmiä keneltäkään muilta kuin kämppiksiltään. Nyt kun niitä tuli tuolla tavalla paljon, se pisti hänet aivan hämmennyksiin, vaikka ne olivan helvetti soikoon vain emojeita.
Lehto selaa alemmas Riitaojalta tänään tulleisiin viesteihin. Se on toivottanut hyvää huomenta ja hyvää joulua yhdeksän jälkeen, ja sitten pahoitellut jos viestiääni vaikka herättäisi Lehdon. Myöhemmin se on laittanut ison peilin kautta otetun kuvan itsestään tummissa puvunhousuissa ja siistissä valkoisessa kauluspaidassa, jonka hihat on kääritty kyynärpäihin, ja selittänyt, että on lähdössä isovanhempiensa luokse joululounaalle.
Lehto ei ikinä kehtaisi myöntää sitäkään, mutta hän jää hetkeksi katselemaan tätäkin kuvaa. Riitaoja näyttää uskomattoman hyvältä juhlavissa vaatteissa, pitkältä ja hoikalta ja kauniilta. Se on tehnyt hiuksilleenkin jotain, ja sen pienestä vinosta hymystä näkee, että se on itsekin tyytyväinen lopputulokseen. Lehto antaisi aika paljon, jos saisi sen nyt tähän tuon näköisenä. Hänen sormensa syyhyävät kiskoa vaatteet pois sen päältä ja kaataa sen sänkyyn ja sotkea sen hiukset.
Sitä Lehto ei halua ajatella, mitä sen jälkeen tapahtuisi. Hän toivoo, ettei Riitaoja olettaisi hänen haluavan olla kontrollissa, tai… päällä, tai mitään sellaista, sillä Lehto tietää jo nyt, että hän olisi siinä surkea. Hänellä ei ole mistään mitään kokemusta, ja vaikka pornoa on tietenkin tullut katseltua ja kaikenlaista omaa kivaa pidettyä paljonkin, ei se oikein anna eväitä oikeaan seksiin. Ennen Riitaojaa Lehto ei oikeastaan edes uskonut, että koskaan haluaisi ketään niin lähelle itseään, tai että edes pystyisi sellaiseen. Ties kuinka monta vuotta ainut tapa, jolla Lehto on ketään toista koskettanut, on ollut tappelu, oli se sitten treeniä salilla tai käsirysy nakkikioskin jonossa ihan tositarkoituksella. Väkivalta on Lehdossa niin syvällä, että hän pelkää ettei osaisi koskettaa Riitaojaa kunnolla, satuttamatta.
Riitaoja on kuitenkin niin erilainen kuin kukaan muu, sellainen jota Lehto haluaa osata koskettaa. Riitaoja on hellä ja herkkä ja turvallinen, ja hänen kosketuksensa on alusta asti tuntunut helpommalta hyväksyä kuin muiden. Jos Riitaoja joskus vain haluaa, Lehdosta tuntuu, että hän saattaisi olla valmis tekemään ihan mitä tahansa.
Lehto karistaa tällaiset ahatukset päästään ja on juuri lähettämässä Riitaojalle huomenia, kun siltä tuleekin uusi viesti: kuva pitkästä pöydästä, joka on täpötäynnä jouluruokia, kaikkea kinkusta ja karjalanpaistista joulutorttuihin ja rosolliin. Lehto lähettää vastaukseksi kuvan puolityhjästä kahvikupistaan. Riitaoja vastaa nopeasti.
Huomenta Lehto <3<3 Syöthän myös jotain :(
Lehto voitelee itselleen leivän ja lähettää siitäkin kuvan, ja saa vastaukseksi tyytyväisesti hymyilevän hymiön ja lisää sydämiä. Tuollaisen huolehtimisen pitäisi ärsyttää, mutta häntä vain hymyilyttää. He juttelevat hetken turhia, kunnes Riitaojan täytyy lopettaa, jotta ehtii syömään.
*
Lehto ajaa myöhemmin iltapäivällä Kaarnojen talolle. Matka ei ole pitkä, mutta hän ehtii hermoilla sen aikana enemmän kuin tarpeeksi. Hyvin heillä yleensä menee, mutta hänellä ei juuri ole ennen ollut mitään ihmissuhdeasioita salattavana. Kaarnan ukko etenkin on niin tarkkanäköinen, että huomaa varmasti jonkin olevan hänessä erilaista kuin ennen.
Lehto lampsii ovelle ja soittaa ovikelloa. Hänellä on edelleen oma avainkin, mutta ei hän viitsi rynniä suoraan sisään niin kuin edelleen asuisi talossa. Ovi aukeaa niin nopeasti, että voisi kuvitella Airan odottaneen Lehtoa eteisessä. Sisältä tulvahtaa lämmintä ilmaa ja ruuan tuoksua, ja Aira hymyilee leveästi toivottaessaan Lehdon tervetulleeksi.
Se koskettaa lyhyesti hänen käsivarttaan, muttei yritä halata, koska on tottunut siihen, että hän menee sellaisesta lukkoon. Lehtoa oikeastaan vähän harmittaa, sillä hänestä tuntuu, että nykyään hän saattaisi kestääkin nopean halauksen. Hän ei kuitenkaan kehtaa sanoa sellaista, sillä hän ei halua ylimääräistä huomiota tälle uudelle piirteelle itsessään.
Ukko on jossain peremmällä talossa, mutta sekin huikkaa tervehdyksen kuullessaan heidän tulevan sisään. Lehto ripustaa ulkovaatteensa eteiseen, ja seuraa Airaa avaraan keittiöön, jossa Kaarna onkin viimeistelessä kattausta.
“Terve!” Kaarna ilahtuu nähdessään Lehdon. Se taputtaa hänen hartiaansa ronskisti, ja käskee pöytään.
He istuvat kaikki alas, ja kasaavat lautasilleen ruokaa. He syövät pitkän kaavan mukaan ja kaikien kuulumiset käydään läpi.
Kaarna kertoo draamasta koulussa, jossa on rehtorina; opettajien työpaikkaromansseista ja hermoromahduksista. Se puhuu kuntapolitiikasta ja veljensä edesottamuksista Ruotsissa ja kaikenöaisesta muusta, mikä ei oikeastaan kiinnosta Lehtoa. Sitä on kuitenkin ihan hauskaa kuunnella, kuten myös Airan juttuja harrastuksistaan ja tulevasta etelänmatkasta.
Aira kyselee Määtän ja Rahikaisen kuulumisia, ja Lehto kertoo. Hän tulee sanoneeksi jotain töistäkin, sekä viime kerrasta kun joutui korjaamaan autoaan ja vaihtamaan jarrupalat. Hän tiedostaa puhuvansa enemmän kuin normaalisti, mutta jotenkin tuntuu tarpeelliselta suoltaa turhuuksia, jottei vahingossa tule maininneeksi Riitaojaa.
Se vain pyörii hänen mielessään, niin kuin aina nykyään. Ei siitä kuitenkaan ainakaan vielä tarvitse puhua. Hyvässä lykyssä koko suhde kariutuu mahdottomuuteensa ennen kuin Kaarnat edes saavat siitä tietää. Tai jos niin ihmeellisesti käy, että ei, se on sitten sen ajan murhe.
Joulupöydässä Lehto ei ala asioitaan levittelemään, etenkään kun hän on itsekin niiden kanssa niin pihalla. Jos hän vilkuilee jatkuvasti puhelintaan ja näpyttelee muutaman vastauksen Riitaojalle pöydän alla, niin sille nyt ei vain voi mitään, eikä kenenkään pitäisi siitä epäillä mitään.
*
Ruuan jälkeen Lehto ja Kaarna istuvat sohvalle katselemaan televisiota. Ei sieltä mitään järkevää tule, mutta he katselevat silti. Aira on mennyt käymään suvun haudoilla, mutta he eivät lähteneet mukaan, koska siitä on vuosien saatossa muodostunut Airan oma perinne, tilaisuus rauhoittua joulukiireiden keskellä ja muistaa kuolleita sukulaisia ja ystäviä.
Lehto arvaa, että jos Kaarna haluaa puhua hänen kanssaan jostain vakavasta, jostain henkilökohtaisesta, se tekee sen nyt kun he ovat kaksin. Kaarna on tarjonnut hänelle lasin viskiä, sillä verukkeella, että täytyyhän sitä nyt maistaa, kun on joku uusi merkki, jota Kaarna ei ole ennen testannut. Lehto ei ollut aikonut juoda mitään, mutta kyllä hän nyt yhden voi ottaa, tai jos menee enemmän niin hän voi sitten jäädä tänne yöksi.
Se on hyvää viskiä, eikä Lehto edes halua tietää, paljonko ukko on siitä maksanut. Hänestä tuntuu vähän siltä, että Kaarna yrittää hyvitellä jotakin tai lepytellä häntä jo etukäteen.
“Sanohan, Toivo”, Kaarna aloittaa teeskennellyn kepeästi, “tiedäthän sinä, että voit kertoa minulle mitä vain?”
Lehto murahtaa suurinpiirtein myöntävästi ja kohottaa kulmiaan. Ei hän mitenkään innokkaasti ole syöksymässä kertomaan. Jos Kaarna välttämättä haluaa tietää, se saa yrittää vähän kovemmin ja opetella edes muodostamaan kunnollisia kysymyksiä.
“Niin että”, Kaarna rykäisee, “Onko sinulla jotakin… ihmistä? Eihän se oikeastaan minulle kuulu, mutta hirveästi kyllä kiinnostaa. Vanha mies kun olen. Houkuttaa vähän elää nuoremman polven kautta.”
Lehto tuhahtaa, mutta tavallaan hän arvostaa että ukko vääntää tästä vitsiä eikä ota asiaa niin tosissaan. Sen ilme on hyväntahtoisen leikkisä. Kaipa sille voisi sittenkin kertoa. Järkyttää sitä kerrankin vähän.
“Minä nyt vähän niin kuin kai. Tapailen yhtä tyyppiä”, Lehto mutisee ja kaataa itselleen tilkan lisää viskiä.
Kaarna puhkeaa niin leveään hymyyn, että sen voisi kuvitella saaneen juuri tietää voittaneensa lotossa.
“Millainen n- millainen ihminen se sitten on?”
Lehto ei ole koskaan suostunut sanomaan suoraan, mistä sukupuolista pitää vai pitääkö mistään, mutta hän arvostaa Kaarnan yritystä ilmaista suvaitsevaisuutta, ilmaista että mikä vain olisi ihan okei, muukin kuin nainen.
“Sen nimi on Risto”, Lehto sanoo hiljaa, ja kulauttaa lasinsa tyhjäksi. Pitää katseensa eteenpäin suunnattuna, koska sitä on jo valmiiksi vaikea sanoa ääneen.
Kaarna hymähtää ja töytäisee Lehdon olkapäätä nyrkillään hellän miehekkäästi.
“Kiitos, että kerroit”, se sanoo vakavasti. “mutta et vaikuta aivan iloiselta.”
Lehto taistelee, ettei liikuttuisi siitä, miten se huolehtii.
“Olen mä. Iloinen. Se on paras ihminen jonka mä tiedän.” Pieni hymy hiipii väkisin hänen kasvoilleen, kun hän ajattelee Riitaojaa.
“Mut se siinä just onkin. Se on hyvä, ja mä oon mä.”
Kaarna huokaisee ja laskee kätensä isällisesti Lehdon olkapäälle.
“Minä mietin monta vuotta, että oliko se sinussa luonnostaan, ettet kaivannut ketään etkä rakastunut ihmisiin”, se muistelee, “vai johtuiko se kaikesta, mitä sinulle on tapahtunut. Mietin, olisinko voinut tehdä jotain paremmin, olisinko voinut opettaa sinulle enemmän näistä asioista.”
Lehto äännähtää mitäänsanomattomasti. “Tuskin siitä olis ollut mitään hyötyä. En mä… halunnut ketään, millään lailla. Mun ei vieläkään pitäisi.”
“Voi Toivo”, Kaarna huokaa. “Tuossa on se, mistä minun olisi pitänyt puhua enemmän. Ymmärrän, ettei se tunnu siltä, ei ehkä koskaan, mutta sinä ansaitset jonkun, joka on sinulle hyvä ja osaa auttaa sinua olemaan onnellinen.”
Lehto hymyilee ilottomasti. “Silti. Sille olis parempiakin. Oon sanonutkin sille.”
“Mitä hän sanoi siihen?”
“Ettei halua muita.” Tuntuu oudolta sanoa se ääneen, myöntää että joku on niin vinksahtanut, että ajattelee hänestä noin.
“Mitä jos yrittäisit uskoa häntä?” Kaarna kysyy. “Minä tunnen sinut aika hyvin, ja jos minä sinusta jotain tiedän niin sen, että valehtelijoista sinä et pidä.”
Lehto hymähtää. Niinhän se on; Riitaoja on rehellinen ja avoin, se on yksi niistä puolista, joista Lehto siinä pitää. Kyllä Lehto Riitaojaa uskoo, uskoo että tämä haluaa hänet. On sitten taas kokonaan eri asia, onko se Riitaojalta vain typerää, vai ihan helvetin idioottimaista.
“Saat kohta hyvin isällisen halin, seläntaputusten kera”, Kaarna varoittaa. “Ehkä jopa pusun otsalle. Valmistaudu.”
Lehto tuhahtaa, mutta nojaa hetkeksi kosketukseen, kun Kaarna vetää hänet halaukseen. Hän laskee leukansa sen olalle ja huokaisee syvään.
Tuntuu kuin hän olisi taas kuusitoista, yhtä sekaisin ja hämmentynyt ja varma siitä, että nämäkin ihmiset jossain vaiheessa jättäisivät hänet, ehkä juuri silloin, kun hän viimein olisi oppinut luottamaan heihin.
Kaarnat ovat jääneet, mutta Lehto ei osaa luottaa, että Riitaoja tekee samoin, ei vaikka hän kuinka haluaisikin yrittää.
“Tiedän, etten saa sinua uskomaan sitä tässä ja nyt”, Kaarna sanoo, “mutta sinä ansaitset kaiken hyvän mitä sinulle tapahtuu, ja enemmänkin.”
Lehto tuhahtaa ja vetäytyy taaksepäin, ja Kaarna antaa hänen, vaikka hän tunteekin sen suukottavan hänen päälakeaan suurieleisesti.
“Älä viitsi.”
“Viitsin viitsin. Sanoisin, että kokeile tämän kerran luottaa.”
Lehto hymähtää. Hän palaa entiseen asentoonsa sohvan nurkkaan, ja ojentaa taas tyhjäntyneen lasinsa Kaarnalle. Tämä virnistää ja kaataa siihen lisää, parin sormenleveyden verran. Lehto ottaa lasin ja kulauttaa viskiä, nauttii karheasta poltteesta kurkussaan.
Ei tämäkään keskustelu häntä vakuuttanut, ei siihen pystyisi varmaan sadalla tai tuhannellakaan keskustelulla, mutta jokin hänen rinnassaan rauhoittuu hiukan, asettuu paikoilleen. Lehto ei luota itseensä, mutta ehkä hänen pitäisi luottaa Määttään, Rahikaiseen ja Kaarnaan. Ehkä hänen pitäisi luottaa Riitaojaan.
*
Lehto jää yöksi, koska parin viskipaukun jälkeen hän ei voi enää lähteä ajamaan kotiinkaan. Aira palaa hautuumaareissultaan ja sijaa hänelle vuoteen olohuoneen levitettävälle sohvalle. Lehto käpertyy siihen, ja sallii Airan pörröttää hänen hiuksiaan hellästi toivottaessaan hyvää yötä.
Kaarnat menevät jo yhdentoista jälkeen yläkertaan nukkumaan, ja Lehto jää yksin kuuntelemaan olohuoneen seinäkellon tikitystä. Katulampun valoa kajastaa sisään ohuiden verhojen läpi, ja pihan lumipeitteisen omenapuun oksien varjoja lankeaa seinälle.
Ajatuksia pyörii päässä aivan liikaa, jotta niiden sekaan mahtuisi unta, mutta Lehto sulkee kuitenkin silmänsä ja yrittää nukahtaa.
Hetken kuluttua puhelimen värinä keskeyttää hänet. Hän haparoi pimeässä, kunnes löytää puhelimen sohvapöydän kulmalta. Näytöllä vilkkuu Riitaojan nimi, ja Lehto vastaa refleksinomaisesti, ehtimättä edes miettimään, että ehkä se ei pienessä huppelissa ja myöhään illalla ole mikään paras idea.
“Hei”, Riitaoja sanoo, ja sen ääni kuulostaa apealta. “Anteeksi, että minä näin myöhään.”
“Moi. Mitäs?” Lehto kysyy, hiljaa mutta normaalia äänensävyä tavoitellen.
“Tää tulee nyt vähän yllättäen, mutta ootko sinä huomenna kiireinen?”
“En, miten niin?”
“Minä tuun täältä aamulla pois. Ajattelin, että voisitko hakea minut asemalta, jos siitä ei voan oo kauheasti vaivaa.”
Lehto huolestuu tahtomattaan. “Kävikö jotain?” hän kysyy.
Riitaojan piti olla Muuramessa viikko, eikä vain kahta yötä. Sen ääni kuulostaa hiljaiselta ja jotenkin lyödyltä, ja Lehto ei muuta haluaisikaan kuin sulkea sen syliinsä turvaan, ja ehkä vähän leipoa kuonoon sitä onnetonta, joka sen on saanut kuulostamaan tuollaiselta.
“Minä olin vähän hölmö ja kun tännään ruokapäydässä puhuttiin Aliisan poikaystävästä niin sanoin, että minullakin on. Tiijän kyllä, että on ihan tyhmää yrittää täällä puhuu minun homoudesta, mutta jotenkin se voan tuli.”
Lehto äännähtää rohkaisevasti saadakseen Riitaojan jatkamaan, ja yrittää olla huomioimatta hölmöä ilon läikähdystä rinnassaan, kun häntä kutsutaan poikaystäväksi. Linjan toisesta päästä kuuluu väsynyt huokaus.
“Niinkun ennenkin, isä ei oikein edes uskonu, nauro voan minul, ja äiti suuttui että… minä oon itsekäs ja pilaan muilta joulun. Että on se nyt kun kuusi vuotta nuorempi sisko on… parempi ihminen ku minä, ja osaa käyttäytyä.”
“Mitä vittua”, Lehto sihahtaa. Hän haluaa hypätä autoon ja hakea Riitaojan tuolta pois, heti paikalla.
“Ei tässä mitään sen ihmeellisempää. Minä haluun voan tästä ilmapiiristä niin äkkiä pois kun voan pääsen.”
“Okei. Mä haen sut. Monelta sun juna on täällä?”
“Kiitos”, Riitaoja huokaisee, ja Lehto kuulee sen äänestä, että se hymyilee jo vähän.
“Varttia vail kakstoista sen pitäis olla”, Riitaoja jatkaa, ja naurahtaa surullisesti. “Haluisin voan nähä sinut mahollisimman pian ja voan olla sinun kanssa. Enkä näiden kanssa täällä.”
Lehto toivoo niin kovasti, että olisi Riitaojan luona ja voisi suojella sitä. Silittää sen hiuksia ja lohduttaa sitä jos vain jotenkin osaisi. Sen ääni on niin pieni, väsynyt ja torjuttu.
“Oletko sä kuitenkin ihan kunnossa ja turvassa?” Lehto varmistaa. Riitaoja lupaa olevansa.
Lehtoa nolottaa, kuinka paljon hän kaipaa Riitaoja jo nyt, ja kuinka iloinen hän on siitä, että pääsee näkemään sen jo huomenna.
*
Aamulla Lehto ajaa kotiin siivoamaan vähän, ja sen jälkeen hän menee rautatieasemalle odottamaan Riitaojaa. Hän ostaa aseman R-kioskista kahvin, ja lämmittelee sormiaan kupin ympärillä odottaessaan laiturilla. Kahvi ei ole kovin hyvää, mutta ainakin se lämmittää. Lehto juo sen loppuun, ja pudotaa kupin roskikseen juuri, kun junan saapumisesta kuulutetaan.
Juna tulee muutaman minuutin myöhässä, ja Riitaoja tulee ensimmäisten matkustajien joukossa ulos.
Se katselee ympärilleen hetken, kunnes huomaa Lehdon. Se näyttää väsyneeltä ja raahaa isoa laukkuaan perässään, mutta rientää Lehdon luo nopeasti. Läheltä katsottuna sen silmät ovat punaiset kuin se olisi itkenyt. Ryhti on lysy ja kulmakarvat surullisesti kurtussa.
Noin surkeanakin Riitaoja on kaunis, ja sen näkeminen piristää Lehtoa ja kohentaa hänen omaa mielialaansa paljon enemmän, kuin on hänelle normaalia.
Lehto ei osaa tällaisia juttuja, mutta hän levittää käsiään sen verran, että Riitaoja ymmärtää, että on okei halata jos se haluaa.
Riitaoja huokaisee ja suurin piirtein syöksyy Lehdon syliin. Se takertuu häneen tiukasti ja kumartuu, jotta voi haudata kasvonsa hänen olkaansa. Ensimmäistä kertaa Lehto on se, jonka pitäisi osata lohduttaa, ja ajatus tuntuu vieraalta. Hän kokeilee silittää Riitaojan selkää, nostaa toisen käden hellästi sen niskalle ja pitää kiinni tavalla, jonka toivoo tuntuvan turvalliselta.
“Anteeks nyt”, Riitaoja mutisee Lehdon hartiaan. “Tämän ei pitäny mennä näin. Toivottavast sinul ei ollu mittään? En haluis olla sinul vaivaks.”
“Älä”, Lehto käskee. “Mulla on kämppä tyhjänä, voit olla mun luona vaikka koko loppuviikon jos haluat.”
Riitaoja nyyhkäisee, ja Lehto tuntee sen nyökkäävän.
Lehto pitelee sitä pitkään, silittelee vain, ja antaa Riitaojan nojata häneen siinä ihmisjoukon keskellä. Aiemmin hän ei olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä tällaista, mutta juuri nyt ohikulkijoiden mielipiteillä ei ole mitään väliä. Pikkuhiljaa Riitaojan hengitys rauhoittuu, ja se naurahtaa hiljaa, vetäytyy vähän taaksepäin katsoakseen Lehtoon.
“Kiitos”, se kuiskaa. Ei tarkenna, mutta Lehto ymmärtää kyllä. Kiitos, että Lehto on tässä, kiitos, että hänelle Riitaoja kelpaa sellaisena kuin se on.
“Älä turhaan”, Lehto murahtaa. Haluaisi pystyä parantamaan Riitaojan oloa, haluaisi olla sille paljon parempi kuin osaa. Toivoisi, että hänellä olisi jonkinlaista kokemusta tällaisesta, jotain muitakin keinoja ratkaista ongelmia kuin nyrkit ja pakoon juokseminen.
Lehto katsoo Riitaojan kauniisiin, surullisiin silmiin. Toivoo, että se osaisi kertoa hänelle, miten hän voisi auttaa sitä.
“Mitä sä tarviit?” hän kysyy.
“En minä mitään erikoista”, Riitaoja hymyilee. “Sinut voan. Ja aikaa. Ihan voan olla ja rauhoittua hetken, jos se sopii.”
Lehto huokaisee, ja nousee varpailleen painaakseen pienen suudelman Riitaojan huulille. Hän ottaa sen kasvot käsiensä väliin ja silittää sen poskia. Riitaojan hymy on ihmeellinen asia; vähän lapsellinen ja hölmön näköinen, mutta samalla niin kovin kaunis ja rakas.
“Kyllä se sopii”, Lehto lupaa, ja se on totuus. Kyllä hän voi sen Riitaojalle antaa, itsensä ja kotinsa ja kaiken sen ajan, mitä hänellä on.
-
Notes: Kiitos lukemisesta! Tää on ollut aikamoinen vuoristorata, ihanaa että ootte olleet mukana.❤️
Olo on vähän haikea, mutta en oo saanu tästä tarinasta vielä tarpeekseni, vaan aion kirjoittaa tälle vielä muutaman lyhyen jatko-osan, vähän korkeammalla ikärajalla.