Ensimmäinen blogi: Tie mieheksi käy jalkapallon kautta?
INTRO
Blogin ensimmäinen kirjoitus liittyy ajankohtaisesti urheiluun. Tämä on luonteva aihe mediablogille, sillä millainen olisikaan urheilunkenttä ilman mediaa?
Tässä blogipostauksessa huomiota kiinnitän erityisesti amerikkalaiseen jalkapalloon. Viime viikollahan New England Patriots voitti vuotuisen Super Bowlin. Vaikka laji itsessään voi olla melko vieras Suomessa (vrt. esim. jääkiekkoon), tarkasteltava ilmiö on kuitenkin varmasti tunnistettavissa myös muissa lajeissa. Kirjoitan nimittäin tässä postauksessa urheilun sukupuolittuneisuudesta, erityisesti hegemonisesta maskuliinisuudesta.
MISSÄ SE PIHVI? Tässä:
Postaus pohjautuu Eric Andersonin ja Edward Kianin (2012) tekemään tutkimukseen, jossa he käsittelevät amerikkalaiseen jalkapalloon liittyen kuvaa maskuliinisuudesta. Tutkimus on nimeltään ”Examining Media Contestation of Masculinity and Head Trauma in the National Football League”.
Tutkijat kiinnittävät artikkelissaan eri maskuliinisuuden tavoista huomiota erityisesti ns. itsensä uhraamiseen. Eli siis pointtina on se, että mitä vakavampi tälli pelaajalle tulee sitä ”hienompi” hänen tekonsa on joukkueen hyväksi. Tämä on kuitenkin lievästi sanottuna hieman kyseenlaista sillä, (mikäli olette jenkkifutista koskaan vähänkään katsoneet) se voi olla välillä erittäin vaarallista. Urheilijoiden lisäksi urheilujuontajat ovat vahvistaneet tähän toimintaan ja lajiin yleisesti liittyen myyttiä maskuliinisuudesta (ja siis erityisesti, kuinka sitä rakennetaan). Eli siis yksinkertaistettuna, että ihannoidaan tällaista itsensä ”uhraamista”.
Suurena urheilutapahtumana ja suosittuna lajina tapa, jolla maskuliinisuutta rakennetaan ja kuinka sitä ihannoidaan, leviää myös muualle yhteiskuntaan. Tällainen kapea kuva maskuliinisuudesta alkaa siis rajoittamaan miesten olemista ja itsensä ilmaisua. Kaikki eivät jenkkifutiksen luomaan muottiin mahdu.
Tutkijoiden mukaan kulttuurissa on tapahtumassa kuitenkin muutosta ja urheilijat ovat alkaneet myös kieltäytyä tästä vaarallisesta tavasta. Hieman säröä tässä urheilijamyytissä ilmeisesti siis on. Urheilijoiden terveyden ei pitäisi mennä maskuliinisen ”taistelijakertomuksen” edelle.
MITÄ? MITEN? MIKSI?
Hyvä tutkimus herättää aina jatkokysymyksiä ja uudet ajatukset nivoutuvat omaan arkeen ja ympäristöön.
Tällaisia kysymyksiä ainakin minulla herää:
Millaista kertomusta sitten muissa lajeissa rakennetaan? Esim. hiihdon karpaasimyytti?
Ovatko tietyt lajit tarkoitettu (tiedostaen tai tiedostamatta) pelkästään miehille tai naisille? Tai tarkemmin tarkoitettu stereotyyppisesti erityisesti maskuliinisille miehille tai feminiinisille naisille?
Mitkä lajit?
Mistä tämä sukupuolisidonnaisuus johtuu?
Miten urheilijat itse näkevät urheilun (ja siihen liittyvän mediakuvan) sukupuolittuneisuuden?
Onko tästä jotain hyötyä (kenelle) ja millaista haittaa tästä voi olla (kenelle)?
Terkuin,
KRR
