Sisällissodan jälkeen Suomen kansa oli selvästi jakautunut kahtia punaisiin ja valkoisiin. Porvarien ja työväen selkeä erottelu ja sodan aikainen terrori jättivät syvät jäljet yhteiskuntaan. Tärkeimmät virat ja julkinen turvallisuus pidettiin yksin valkoisten hallussa, eivätkä punaiset saaneet liittyä edes virallisiin urheilujärjestöihin. Valkoisten kansallismielisyys siirtyi myös koulujen opetukseen ja historian tulkintaan, ja verinen sisällissota olikin virallisesti vapaussota. Suomen taloudellinen tilanne oli vielä kurja, ja myös muualla Euroopassa taloudellinen epävarmuus näkyi yhteiskunnan ääripäiden radikalisoitumisena ja radikaaliliikkeiden suosiona.
Työväenliike alkoi sodan jälkeen jakautua kahtia. Suomalainen kommunismi erkani maltillisiin, demokraattisin keinoin työväen asemaa uudistaviin sosiaalidemokraatteihin, eli SDP:hen, ja vallankumouksellisiin neuvostokommunisteihin, Suomen Kommunistiseen Puolueeseen. Uusi vallankumousmielisyys nousi kommunistien keskuudessa ja puolue toimi maan alla, osin Neuvostoliitosta käsin. Se levitti propagandaa ja pyrki provosoimaan lakkolaisia mellakoihin. SKP vakoili Suomea bolsevikeille, vaikka todellisuudessa se tuskin olisi pystynyt vallankumoukseen.
Lapualla tapahtuneen kommunistien ja oikeistoradikaalien joukkotappelun jälkeen syntyi myös järjestäytynyt oikeistolainen Lapuan liike, joka ihaili italialaisia fasisteja. Sen päämäärä oli saada kommunismi kielletyksi lailla.
Lapuan liike kävi nopeasti radikaaliksi, ja totesi olevansa lain yläpuolella. 1920-ja -30-lukujen vaihteessa jopa lapualaisten vallankaappaus näytti mahdolliselta. Vanhoja suojeluskuntia ei haluttu Lapuan liikkeen puolelle entistä enempää, joten julkista voimankäyttöä sitä vastaan vältettiin. Pääministeri ja hallitus olivat yhdessä Vihtori Kosolan ja muiden lapualaisten kanssa järjestämässä heinäkuun 1930 talonpoikaismarssia, joka sai mallia niin Ruotsin mielenosoituksista kuin Mussolinin talonpoikaismarssistakin. Presidentinvaalien valitsijamiehet eivät halunneet lapuanliikkeen huonolle listalle, ja lapualaisten aatteellinen tausta oli yhä peräisin valkoisesta vapaussodasta ja kansan yhtenäisyydestä. Se sai siis ajettua läpi tahtomansa kommunistilait ja piti poliitikkoja ja sisällissotaa epäonnistuneina, kun sosialistinen työväestö ja kommunistit saivat yhä äänioikeutensa kautta vaikuttaa asioihin. Muilutukset ja muu väkivalta aiheuttivat sosialisteina pidetyissä kovaa itsesensuuria.
Poliittisesta kuohunnasta selvittiin lopulta hyvällä eheyttämispolitiikalla ja maltillisella lainsäädännöllä, jota lapuanliike osaksi itsekin edesauttoi. Muilutukset ja muut laittomuudet pelottivat ihmisiä. Lapuanliikkeen suosio kääntyi laskuun viimeistään Suomen ensimmäisen presidentin, äärioikeistoa vastustaneen laillismiehen, K.J. Ståhlbergin kyyditys Joensuuhun lokakuussa 1930 auttanut asiaa. Ståhlbergin tapaus sai paljon huomiota ja hänen asettumisensa ehdolle vuoden 1931 presidentinvaaleissa lisäsi julkista kritiikkia Lapuanliikettä vastaan. Lapuanliike loppui omaan aktiivisuuteensa ja yleisen mielipiteen muutokseen. Mäntsälän kapinassa 1932 hallitusvastaiset lapualaiset tahtoivat kaataa hallituksen. Lopulta presidentti Svinhufvudin radiopuhe ja oikeuden päätös lopettivat liikkeen toiminnan. Maltillinen porvaristo ja työväki joutuivat unohtamaan keskinäiset kaunansa ja saivat mahdollisuuden työskennellä yhdessä.
