Kaksi eri uskoa - liberalismin ja konservatismin tienhaarassa
Sana kristitty voi suomalaisessa kontekstissa tulla ymmärretyksi hyvin eri tavoin kuulijasta riippuen. Jo vuonna 1952 Cambridgen yliopiston professori C.S. Lewis totesi teoksessaan Mere Christianity (suom. Tätä on kristinusko) kristitty-sanan kadottaneen merkityksensä. Siinä missä sana herrasmies (eng. gentleman) oli alun perin ylempään säätyyn kuuluvaa mieshenkilöä tarkoittavana sanana muuttanut yleiskielistä merkitystään sovinnaisen ja kohteliaan käytöksen omaavaksi mieheksi, samoin myös sana kristitty oli Lewisin mukaan saanut varsin eri merkityksen kuin sillä kristinuskon alkuaikoina oli ollut. Uuden testamentin mukaan Jeesuksen seuraajia alettiin kutsua kristityiksi ensimmäisen kerran Antiokian kaupungissa. Tämä oli nyky-Turkin alueella sijaitseva hellenistinen, monikansallinen ja monikulttuurinen suurkaupunki. Maailmankatsomuksien pluralistinen kirjo Antiokiassa lienee muistuttanut monella tapaa 2000-luvun vastaavaa katsomuksellista pluralismia eurooppalaisissa kaupungeissa, ja kuten vaikkapa nykypäivän Helsingissä, olivat kristityt vain yksi vähemmistöryhmä monien uskomusten edustajien joukossa.
Se, mitä sanalla kristitty tarkoitetaan ja mitä merkityksiä se voi saada, ei kuitenkaan ole pelkkää semantiikkaa. Sanan käyttötarkoitus heijastelee sitä, mitä kristinuskon ajatellaan olevan; kuvaavan sitä, mitä kristinuskon mukaisesti uskova ihminen uskoo ja miten hän elää. Ja juuri kristinuskon sisällöstä, siitä mikä tekee kristillisestä uskosta kristillistä, ollaan tämän päivän teologisissa ja kirkollisissa keskusteluissa kaikkea muuta kuin yksimielisiä. Tämä kirjoitus on lyhyt katsaus kahteen tapaan ajatella kristinuskosta, siitä mitä ja miten tulisi uskoa, ja miten nämä kaksi ajattelutapaa – tai maailmankatsomusta tai uskoa – poikkeavat toisistaan. Näitä kahta suuntaa kutsun historialliseksi tai konservatiiviseksi kristillisyydeksi sekä liberaaliksi kristillisyydeksi. Historiallisuudella kristinuskon maailmankuvassa tarkoitan uskon ankkuroitumista historiaan, näkemystä, jonka mukaan Raamatun kuvaamat tapahtumat ja uskonkappaleet kuten luominen, syntiinlankeemus, Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus vastaavat maailman ja ihmiskunnan historiallista todellisuutta. Latinan säilyttämistä kuvaavasta sanasta conservare nimensä johtava konservatiivinen näkemys kristinuskosta pitää keskeisenä tämän historiallisen uskon säilyttämisen, katsoen Jumalan antaneen ilmoituksensa ihmiskunnalle sen historian vaiheissa. Vastaavasti liberaali kristillisyys, joka saa nimityksensä latinan vapaata tarkoittavasta liber-sanasta, pyrkii olemaan vapaa nimenomaan näistä käsityksistä, joissa historiallisuus ja alkukirkon sitoutuminen Raamattuun Jumalan ilmoituksena nähdään kristillisen opin tulkinnan perustana.
Uskolla on aina paitsi teologinen, myös filosofinen ja sosiaalinen ulottuvuutensa. Siinä missä teologi on kiinnostunut uskomusjärjestelmän opeista ja Jumalaa koskevista käsityksistä, filosofi tarkastelee sen totuusväittämiä, metafysiikkaa ja etiikkaa, kun taas sosiologi tutkii ihmisten toimintaa uskonnollisissa yhteisöissä. Itse edustan taustaltani viimemainittua, joskin tarkasteluni tässä katsauksessa keskittyy näistä kolmesta alueesta eniten kahdelle ensimmäiselle. Teologista, filosofista ja sosiaalista ei nähdäkseni voi erottaa toisistaan, vaan ne kuuluvat yhteen ja ovat yhtä olennaisia ulottuvuuksia ajattelevan, maailmankuvansa tiedostavan ja sitä tutkivan kristityn elämässä. Sitoutuminen kristinuskoon, ollessaan sitoutumista Jeesuksen seuraamiseen, on väistämättä myös sitoutumista tiettyyn oppiin, tiettyyn maailmankuvaan ja tiettyyn – seurakunnaksi tai kirkoksi kutsuttuun – sosiaaliseen yhteisöön, joka on vuorovaikutuksessa muun maailman kanssa.
Olennainen kysymys kuuluu: miksi konservatiivinen ja liberaali "versio" kristinuskosta pitäisi asettaa vastakkain? Onko tällainen kristinuskon dikotomisointi ylipäätään käyttökelpoinen, saati oikeutettu? Kysymys on hyvä ja aiheellinen, ja katson tarpeelliseksi perustella näkemystäni siitä, miksi pidän näiden kahden erottelua käyttökelpoisena ja myös tärkeänä tavallisen kristityn kannalta. Näin on ensinnäkin siksi, että tutkimus on osoittanut kristillisten kirkkojen piirissä esiintyvän erilaiset uskonkäsitykset sisältäviä ja erilaista toimintaa ohjaavia ajattelusuuntia, joita voidaan vertailla keskenään (ks. esim. Salomäki 2011). Toiseksi, jotta voitaisiin vertailla ja tehdä erotteluja, täytyy olla kaksi tai useampia toisistaan erotettavia, ominaisuuksiltaan erilaisia kohteita vertailtavaksi. Ja kolmanneksi, vertailun kannalta olennaista on löytää vertailun kohteiden ominaispiirteet, niitä yhdistävät ja erottavat tekijät. Tämä edellyttää väistämättä yksinkertaistuksia ja kategorisointeja. Vain harva yksittäinen kristityksi itseään kutsuva ihminen voi kuvata uskovansa sellaiseen kristilliseen sanomaan ja oppiin, että hänen näkemystensä voitaisiin sanoa olevan yksinomaan konservatiivisia tai liberaaleja. Erilaiset käsitykset uskon sisällöstä johtavat kuitenkin erilaiseen uskoon ja ohjaavat erilaiseen käyttäytymiseen: jossakin on se veteen piirretty viiva, jossa voidaan perustellusti alkaa puhua eri uskonnoista. Uskon sisällöllä on merkitystä, varsinkin kun on kyseessä perimmäistä todellisuutta koskevia totuusväittämiä esittävä uskomusjärjestelmä, jonka perustaja itse väittää olevansa totuus (Joh. 14:6), tulleensa Jumalan luota (Joh. 16:27) ja, mikä radikaaleinta, olevansa Jumala (Luuk. 5:24: Joh. 8:58). Lukijan itsensä pääteltäväksi jää, onko hän kanssani samaa tai eri mieltä historiallisen ja liberaalin kristinuskon erottelusta ja kuvauksista, siitä mitä kristillisestä opista tulisi ajatella ja ovatko kummatkin kristillisyyden muodot oikeutetusti kutsuttavissa kristinuskoksi – vai onko kyseessä todella kaksi eri uskontoa?
Suomalaista uskonnollisuutta on reformaation ajoista lähtien värittänyt eniten yksi kristillinen kirkkokunta, Suomen evankelisluterilainen kirkko, jonka jäseniä on perinteisesti ollut enemmistö kansasta ja johon käytännössä jokaisella suomalaisella on ollut jonkinlainen suhde. Kuten tämän kirkkokunnan piirissä hiljattain julkaistusta tutkimuksesta Haastettu kirkko – Suomen evankelisluterilainen kirkko vuosina 2008-2012 (Palmu ym. 2012) ilmenee, on evankelisluterilaisen kirkon asema kansan enemmistön kirkkona kuitenkin haastettuna. Perinteikästä kirkkokuntaa repivät sisäiset ristiriidat, ja onpa sen käymistilaa kuvattu lehdistössä jopa sisällissodaksi (ks. Pietilä 2010). Uskonkiistoissa ei kristikunnan piirissä sinänsä ole mitään uutta, kuten kirkkohistoria epäilemättä osoittaa. Niiden keskiössä on aiemminkin ollut Raamatun tulkinta, hermeneutiikka, ja siitä juontuvat opilliset kysymykset. Nämä kysymykset – taistelu siitä, mitä kristinusko on ja mitä Raamatusta pitäisi ajatella – olivat myös nykyiset pohjoismaiset kansankirkot synnyttäneen reformaation taustalla, aikana jolloin reformaattorit haastoivat paavin auktoriteetin kirjoitusten erehtymättömänä tulkitsijana. Oppikiistat, vaikkakin Raamatun tulkinnan erimielisyyksistä kumpuavat, keskittyivät tosin tuolloin paljolti hyvin eri kysymysten ympärille kuin vastaavat opilliset taistelut 2010-luvun Suomessa, jossa kansankirkollinen yhtenäiskulttuuri näyttää jäävän pala palalta historiaan. Toisin kuin nykyään, voidaan reformaation ajan konfliktin osapuolten kuitenkin katsoa olleen lähtökohtaisia teistejä: he uskoivat itsensä ihmiskunnalle ilmoittaneeseen, persoonalliseen kolmiyhteiseen Jumalaan. Tätä ei kaikista nykypäivän suomalaisen tai yleisemmin länsimaisen kirkollisen keskustelun osapuolista kuitenkaan voida sanoa.
Kirjoittaessaan lyhyen katsauksen niinkin laaja-alaisiin ilmiöihin kuin historiallinen ja liberaalinen kristinusko, joutuu väistämättä tekemään karsivia ja näkökulmaa rajaavia valintoja. Valintoja tekee myös jokainen, joka haluaa tutkia ja jäsentää omaa maailmankatsomustaan. Siksi olenkin kysynyt, millaisia maailmankuvallisia valintoja ja sitoumuksia voidaan löytää historiallisen ja liberaalin kristillisyyden taustalta. Raamatun pitäminen lähtökohtaisesti täysin inhimillisenä, epäkoherenttina ja osittain epähistoriallisena teoksena on yksi valinta; sen pitäminen samaan aikaan inhimillisenä ja jumalallisena, koherenttina ja historiallisesti luotettavana on toinen sitoumus (Sire 2009, 20; Erickson 2000, 246-263). Maailmankuva kytkeytyy läheisesti raamattunäkemykseen, ja maailmankuvalliset – tiedostetut tai tiedostamattomat – valinnat ohjailevat jälkimmäistä. Raamattukäsitys, ainakin historialliselle kristinuskolle leimallisena piirteenä, puolestaan määrittelee jumalakäsitystä: jos Jumalan uskotaan ilmoittaneen itsensä historiassa ja jos Jumalasta ylipäätään uskotaan voitavan sanoa jotakin muuta kuin arvauksia ja tunnekokemuksia, ankkuroidaan jumalakäsitys Raamatun kirjoituksiin. Kirjoitusten luotettavuuden kyseenalaistava sen sijaan voi ammentaa jumalakäsityksensä aineksia enemmän tai vähemmän Raamatun ulkopuolelta. Kaikille maailmankatsomuksille on myös ominaista jonkinlainen ihmiskäsitys, joka vastaa kysymyksiin ihmisen luonteesta olentona, tarkoituksesta ja alkuperästä. Kristilliselle ihmiskäsitykselle tunnusomaista ja ratkaisevaa on kysymys siitä, mikä ihminen on suhteessa Jumalaan – kysymys, johon konservatiivinen ja liberaalinen kristinusko niin ikään antavat eriäviä vastauksia. Näin ihmiskäsitys jumalakäsityksen tapaan liittyy raamattukäsitykseen, ja viimemainittu antaa suunnan kristityn teologisille ja antropologisille käsityksille: sille mitä hän ajattelee Jumalan ja ihmisen olevan. (ks. esim. Erickson 2000, 200-223, 479-495; Sire 2009, 27-36).
Se, mitä kristitty ajattelee Raamatun luonteesta ja sen tulkintaperiaatteista, hänen raamattukäsityksensä, ohjailee myös hänen etiikkaansa. Kysymykset kuten ovatko Raamatun opetukset ja normit aikaan sidottuja ja miten niitä tulisi soveltaa nykypäivään, kuuluvat etiikan alueelle. Raamattukäsityksen, jumala- ja ihmiskäsityksen ja etiikan lisäksi olen valinnut tarkasteltavaksi myös kaksi keskeistä kristillistä oppia: tapahtumaluonteisen Jeesuksen ylösnousemuksen sekä käsitteen nimeltä Jumalan valtakunta (Matteuksen evankeliumissa Taivasten valtakunta), joka on synoptisissa evankeliumeissa Jeesuksen opetusten keskeinen teema. Näiden kahden opinkappaleen valintaa ei tule käsittää muiden uskonkohtien pitämiseksi vähäarvoisina – ainahan voisi ottaa mukaan trendikkäitä aiheita kuten neitseestäsyntymän, josta varmasti löytyisi näkemyseroja liberaalin ja konservatiivisen uskon välillä. Näitä aiheita pohtiville on kuitenkin tarjolla runsaasti aiheita käsittelevää teologista kirjallisuutta, jota tämän artikkelin ei ole tarkoitus sivuta; sen sijaan käsitykset Jeesuksen ylösnousemuksesta ja Jumalan valtakunnasta konkretisoivat sitä, miten keskeiset opit voivat saada hyvin erilaisia sisältöjä tulkittuina erilaisten maailmankuvallisten olettamusten valossa. Seuraavassa taulukossa olen havainnollistanut tiivistetysti edellämainittuja seitsemää aihepiiriä historiallisen ja liberaalin uskontulkinnan näkökulmasta.
Konservatiivinen ja liberaali:
Maailmankuva
Konservatiivinen: Teistinen, supranaturalistinen
Liberaali: Naturalistinen (osittain myös: eksistentialismi, postmodernismi)
Raamattukäsitys
Konservatiivinen: Raamattu on koherentti ja kokonainen, historiallisesti luotettava, erehtymätön ja Pyhän Hengen inspiroima Jumalan erityinen ilmoitus
Liberaali: Raamattu on epäkoherentti ja osittain epähistoriallinen ja mytologinen teos, joka sisältää runsaasti arvokkaita narratiiveja ja eettisiä opetuksia
Jumalakäsitys
Konservatiivinen: Jumala on transsendentti ja metafyysisesti välttämätön olento, jonka olemuksen luonteesta voidaan tietää Raamatun ilmoituksen perusteella
Liberaali: Jumala on tai ei ole todellinen transsendentti olento, ei ole metafyysisesti välttämätön olento; Jumalan olemus on ihmisyyteen kuuluvien (subjektiivisten) kokemusten heijastumaa
Ihmiskäsitys
Konservatiivinen: Ihminen on Jumalan yhteyteen luotu mutta langennut olento, jonka alkuperäinen yhteys Jumalaan on uudistettavissa Jeesuksen tuntemisen kautta
Liberaali: Syntiinlankeemusta ei ole ihmiskunnan historiassa tapahtunut: suhteessa Jumalaan ihminen on "normaalitilassa" ja olemukseltaan hyvä
Etiikka
Konservatiivinen: Eettiset periaatteet löytyvät Raamatusta, joka on Jumalan ilmoitusta; niitä sovellettava käytäntöön Jeesuksen ja apostolien esimerkin mukaisesti
Liberaali: Eettiset periaatteet löydettävissä Raamatusta ja kirkon traditiosta mutta myös muista uskonnoista, niiden soveltaminen kulttuurisesti relatiivista ja aikaan sidottua
Jeesuksen ylösnousemus
Konservatiivinen: Ruumiillinen ja historiallinen, spatiotemporaalinen tapahtuma
Liberaali: Ei-historiallinen, uskonnolliselle kielelle ja ymmärrykselle välttämätön kuvaannollinen tapahtuma
Jumalan valtakunta
Konservatiivinen: Jumalan aloittamaa langenneen luomakunnan ennalleenasettamista, jonka tausta Vanhassa Testamentin prefetioissa, joka alkoi Jeesuksen inkarnaatiosta ja joka saa lopullisen muotonsa Jeesuksen toisessa tulemisessa
Liberaali: Jeesuksen ja apostolien eettisen esimerkin ohjaamaa toimintaa oikeudenmukaisuuden ja epäitsekkyyden edistämiseksi maailmassa
Dosentti Juha Ahvio käsittelee konservatiivisen ja liberaalin teologian eroja pamfletissaan Minne menet, Suomen Siion? (Ahvio 2012). Ahvio kuvaa räväkässä ja suomalaisen herätyskristillisyyden piirissä laajalle levinneessä teoksessaan liberaaliteologiaa seuraavasti: "liberaaliteologialla tarkoitetaan teologiaa, joka haluaa vapautua vanhakirkollisista ja uskonpuhdistuksellisista uskonopin muotoiluista ja sisällöistä. Viime kädessä liberaaliteologia haluaa vapautua Raamatusta Jumalan ohjeellisen sitovana erityisenä ilmoituksena" (Ahvio 2012, 92-93). Olipa Ahvion määritelmän osuvuudesta ja kattavuudesta mitä mieltä tahansa, se osoittaa, että juuri raamattukysymys on kristikunnan keskeinen jakaja liberaaliin ja konservatiiviseen leiriin. Ahvion mukaan "konservatiivinen teologia haluaa säilyttää vanhakirkollisen ja uskonpuhdistuksen terävöittämän uskonopin, koska tämä perinne nojaa Raamattuun Jumalan Sanana. Konservatiivi uskoo edelleen, että on olemassa kolmiyhteinen Jumala, joka on ilmoittanut tahtonsa sekä Poikansa Jeesuksen Kristuksen historiallisessa ihmiseksi tulemisessa että historiallisesti yhtä totuudenmukaisessa kirjallisessa Sanassa, Raamatussa (mt., 104). Juuri historiallisuus nouseekin tässä määrittelyssä avainasemaan. Historiallisen kristinuskon puolestapuhujat tähdentävät sitä, että Jumalan ilmoitus on nähtävissä hänen teoissaan historiassa: paitsi Jeesuksen ylösnousemuksen kaltaisissa ihmeissä, myös toteutuneissa profetioissa ja Raamatun kirjoitusten kuvaamissa Israelin kansan vaiheissa. Historiallinen kristinusko näkee maailmanhistorian lineaarisena, avoimena prosessina, jonka varrelle Raamatun kaanonin kuvaamat tapahtumat sijoittuvat, mutta joka on käynnissä edelleen Jumalan tekoja ilmentäen (Sire 2009, 43-44). Tässä voidaan nähdä suora yhtymäkohta juutalaiseen ajatteluun, jossa kansan historian vaiheiden kirjoittaminen muistiin nähtiin tärkeänä näiden vaiheiden ilmentäessä Jumalan liittoa kansansa kanssa. Vastaavasti liberaalissa kristillisyydessä Raamatun arvovalta ei ole samalla tapaa sidottu kirjoitusten historialliseen tarkkuuteen ja paikkansapitävyyteen: koska Raamattu nähdään lähtökohtaisesti inhimillisenä dokumenttina ilman jumalallista inspiraatiota, ei sen sisällönkaan katsota vastaavan historiallista todellisuutta. Näin myös kristillisen uskon sisältö voi liberaalikristillisyydessä olla erillään historiasta: "uskon Jeesuksesta" ja "historian Jeesuksesta" tulee eri henkilöitä (vrt. esim. Crossan 2012).
Liberaalien ja konservatiivien raamattukäsityksen taustalla voidaan nähdä erilaisia maailmankuvallisia olettamuksia. James W. Sire (2009, 25-46) kuvaa perinteisen kristillisen teismin sitoutuvan lähtökohtaan, jossa persoonallinen ja kolmiyhteinen, ajaton ja aineeton, kaikkivoipa Jumala on ilmoittanut itsensä ihmiskunnalle. Tämä ilmoitus antaa Siren mukaan perustan ihmisen autonomialle, persoonallisuudelle, ainutlaatuisuudelle ja ihmisjärjen päättelyn luotettavuudelle. Koska ihminen on tiedollisesti rajallinen olento ja joutuu kaikessa päättelyssään ottamaan lähtökohdakseen uskonvaraisia olettamuksia, katsoo kristillinen teismiin sitoutunut henkilö teistisen lähtökohdan tarjoavan parhaat perustan päättelylle ja tutkimukselle. Mikäli teistiset oletukset hylätään, astutaan maaperälle, jossa Raamattua päädytään tutkimaan joillain muilla kuin sen omilla ehdoilla. Naturalismi kieltää ihmeiden mahdollisuuden, mikä johtaa läpi Raamatun esiintyvien yliluonnollisten tapahtumien selittämisen ei-teistisen maailmankatsomuksen pohjalta. Teistisen ilmoitususkon sijaan auktoriteetiksi nousee toisenlainen usko tieto-opillisine olettamuksineen ja filosofisine tukipylväineen (ks. esim. Sire 2009, 39-61). Tällaista näkemystä Ahvio (2012, 102-103) kritisoi uskosta valistusfilosofien tieto-opin erehtymättömyyteen. Teistisen lähtökohdan korvautuminen toisenlaisella maailmankatsomuksella, kuten naturalistismilla tai dekonstruktion kaltaisella postmodernilla filosofialla, vaikuttaa myös väistämättä Raamatusta välittyvään jumalakäsitykseen: Jumalasta tulee etäinen, hädin tuskin persoonalliseksi kutsuttava käsite, jonka olemassaololle vain ihmismieli voi antaa oikeutuksen.
Ahvio (2012, 108-116) pitääkin juuri jumalakäsitystä konservatiivisen ja liberaalin kristillisyyden keskeisenä erottavana tekijänä. Konservatiivinen kristillisyys on sitoutunut teistiseen ilmoitususkoon jumalakäsityksen lähtökohtana, liberaali sen sijaan on sananmukaisesti vapaa rakentamaan jumalakäsityksensä puhtaan inhimilliseksi ja paikoin ristiriitaiseksi katsomansa Raamatun eri teksteistä tai jopa sen ulkopuolelta. Teol. tri. Sakari Häkkinen tiivistää tämänkaltaisen jumalakäsityksen hyvin artikkelissaan Rakennemuutoksesta asennemuutokseen: inklusiivinen ja progressiivinen kirkko (Häkkinen 2012): "Progressiivisessa kirkossa ajatellaan, että Jumalaa ei voi tarkasti määritellä. On absurdia ajatella, että joku tai jotkut ihmiset satoja tai tuhansia vuosia sitten olisivat antaneet jotenkin kattavan tai valmiin määritelmän Jumalasta. Jo Raamatussa on useita erilaisia käsityksiä Jumalasta". Häkkisen jumalakäsitys ilmentää ajattelutapaa, joka sulkee pois Raamatun tekstien harmonisoinnin ja pitää kirjoituksia keskenään ristiriitaisina. Tämän liberaalille kristillisyydelle ominaisen ajattelun mukaan Raamatun eri aikakausina syntyneet tekstit ovat täysin inhimillistä tuotosta vailla jumalallista inspiraatiota, jolloin ne ovat myös aikaansa sidottuja ja voivat sisältää eri kirjoittajista riippuen ristiriitaisiakin käsityksiä Jumalasta. Näin ollen päädytään usein ajattelemaan, että Jumalan ominaisuuksia kuvaavat Raamatun tekstit ovat yhteensovittamattomia: esimerkiksi Jumalan rakkaus ja hänen vihansa ovat siinä määrin ristiriidassa keskenään, ettei rakastava Jumala voi tuomita ketään ikuiseen kadotukseen. Lienee sanomattakin selvää, että jos yhtäältä rakkauden ja toisaalta vihan ja tuomion jännitteessä ajatellaan näistä voitavan valita vain jomman kumman, on rakkaus se joka jää jäljelle. Mitä tämänkaltaisessa rakkauden teologiassa sanotaan tai jätetään sanomatta Jumalan luonteesta, on jo kokonaan oma keskustelunsa.
Jeesuksen ylösnousemus on ollut läntisissä yliopistoissa akateemisen tutkimuksen ja debattien kestoaihe Atlantin kummallakin puolella. Ylösnousemusta pidetään kristillisten teistien piirissä maailman parhaiten todistettuna ihmeenä, ja tiukimmat skeptikotkin joutuvat näkemään jatkuvaa päänvaivaa ylösnousemuksen historiallisuuden kiistämiseksi (ks. esim. Copan & Tacelli 2000). Historiallisen kristillisyyden kannalta Jeesuksen ylösnousemus on luovuttamattoman tärkeä: ylösnousemuksen aikaan ja paikkaan sijoittuvaa historiallisen tapahtuman luonnetta pidetään perustana eskatologiselle toivolle tulevasta ylösnousemuksesta, jossa jokainen uskova saa olla osallisena. Apostoli Paavali liittää Kristuksen ylösnousemuksen ja opin viimeisestä ylösnousemuksesta erottamattomasti toisiinsa ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille, jossa hän vastaa Korintin seurakunnan keskuudessa esiintyneisiin ylösnousemuksen kieltäneisiin oppeihin: "Jos kerran julistetaan, että Kristus on herätetty kuolleista, kuinka jotkut teistä voivat sanoa, ettei kuolleiden ylösnousemusta ole? Jos ei ole kuolleiden ylösnousemusta, ei Kristustakaan ole herätetty kuolleista. Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne." – – "Ellei kuolleita herätetä, ei Kristustakaan ole herätetty. Mutta ellei Kristusta ole herätetty, teidän uskonne on pohjaa vailla ja te olette yhä syntienne vallassa." (1. Kor. 15:12-17). Liberaalille kristillisyydelle ylösnousemus ei ole historiallinen tapahtuma: naturalismi hylkää mahdollisuuden persoonallisen Jumalan vaikutuksesta historiassa (Sire 2009, 80-84), eikä todellista ihmettä siten ole voinut tapahtua. Ylösnousemus säilyy silti uskonkappaleena, ja sen sijaan että uskontunnustuksia muutettaisiin tai ne kiellettäisiin, saa ylösnousemus niissä toisen sisällön. Koska todellista toivoa ruumiillisesta ylösnousemuksesta ei ole, sen paremmin kuin toivoa kuoleman jälkeisestä elämästäkään, jää oppi ylösnousemuksesta elämään uskonnollisessa kielessä, joka puolestaan elää omaa elämäänsä irrallaan historiallisesta todellisuudesta. Jeesus nousi kuolleista symbolisesti – samaan tapaan kuin voitaisiin sanoa Elvis Presleystäkin.
Kristillinen ihmiskäsitys lähtee Siren (2009, 32-41), mukaan siitä, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, ainutlaatuiseksi ja itsetietoiseksi olennoksi ja alun perin hyväksi – täydelliseen yhteyteen Luojansa kanssa. Syntiinlankeemus, jonka luonne historiallisena tapahtumana on Siren mukaan kristillisen teismiin pohjautuvan ihmiskäsityksen peruskiviä, on kuitenkin turmellut tämän yhteyden Jumalaan. Historiallinen kristillisyys pitää lankeemusta historiallisena tapahtumana, jolla oli kosmiset seuraukset maailmanhistorian suureen kertomukseen ja jonka vaikutuksesta muuttui koko ihmiskunnan asema suhteessa Jumalaan. Liberaali kristinusko sitä vastoin ei pidä syntiinlankeemusta historiallisena tapahtumana. Näin ollen myös lunastuksella ja ennalleenasettamisella, jonka historiallinen kristinusko katsoo Jumalan tehneen Kristuksen kautta, ei ole liberaalikristillisyydessä samanlaista tarvetta, saati asemaa (vrt. Sire 2009, 40-41). Jumalan valtakunnan, joka tulee toistuvasti esille Jeesuksen opetuksessa synoptisissa evankeliumeissa, katsotaan historiallisessa kristillisyydessä ilmentävän tätä Kristuksen persoonan kautta tapahtuvaa luomakunnan ennalleenasettamista, joka saa lopullisen ja ikuisen muotonsa Kristuksen toisessa tulemisessa ja josta jokainen uskova on osallinen (Hoekema 1979, 45). Johanneksen evankeliumissa käsite esiintyy dialogissa, jossa Jeesus puhuu fariseus Nikodemokselle Jumalan valtakunnan näkemisestä uudestisyntymän kautta (Joh. 3:3). Toisin kuin historiallisessa, liberaalissa kristinuskossa Jumalan valtakunta ei kuitenkaan saa merkitystään suhteessa langenneen ihmiskunnan tilaan. Koska liberaali kristillisyys ei pidä ihmisen tilaa langenneena Jumalan olemukseen ja luomistyöhön nähden, ei siinä ole myöskään tarvetta Jumalan valtakunnan ennalleenasettavalle ilmenemiselle. Jumalan valtakunta on läpikotaisin ajallinen, ja sen sisältö ja merkitys muodostuu kirkon pyrkimyksistä paremman maailman rakentamiseksi (vrt. esim. Ahvio 2012, 17-22, 53-60). Jeesuksen eettiset opetukset ovat tällöin ohjenuora monen aatteen ja filosofian kanssa yhteensopivalle toiminnalle, jossa kirkko rakentaa Jumalan valtakuntaa maan päälle.
Tämän lyhyen vertailun valossa historiallinen ja liberaali kristillisyys ovat maailmankuvallisilta lähtökohdiltaan varsin erilaisia. Ne tarjoavat erilaisia vastauksia kysymyksiin siitä, mitä Raamatusta tulisi ajatella, kuka ja millainen Jumala on ja mikä ihminen on suhteessa Jumalaan ja hänen luomakuntaansa. Ne antavat erilaisia ja toisensa poissulkevia sisältöjä vanhakirkollisissa uskontunnustuksissa kiteytetyille opinkappaleille, kuten ylösnousemukselle. Opetus Jumalan valtakunnasta ja sen myötä kristillisen kirkon tehtävästä maailmassa saa niin ikään historiallisessa ja liberaalissa kristillisyydessä erilaisia sisältöjä. Uskon sisältöjen poiketessa toisistaan ohjaavat liberaalit ja konservatiiviset uskonharjoittamisen muodot myös sosiaalisesti erilaista toimintaa: Salomäen (2011) mukaan eroja on niin uskonnonharjoituksessa, sitoutumisessa yhteisöön kuin useissa eettisissä kysymyksissäkin. Vaikka tässä ei ole mahdollista kaivautua näihin eroihin syvemmälle, heijastelevat ne yhdessä viimeaikaisen kirkollisen keskustelun kanssa sitä, että kristikunnan jakautuminen on todellista. Liberaalin ja historiallisen kristinuskon vastaukset maailmankuvan perimmäisiin kysymyksiin (Sire 2009, 22-24) eroavat toisistaan siinä määrin, että näitä kahta voidaan perustellusti pitää kokonaan eri uskontoina.
Mikael Isoaho
Kirjoittaja on järjestöaktiivi ja sosiologian opiskelija (VTK), jonka kiinnostuksiin kuuluu eurooppalainen lähetystyö, uskontososiologia ja teologia.
Lähteitä ja lisälukemistoa:
Ahvio, Juha: Minne menet, Suomen Siion? Kuva ja Sana 2012.
Copan, Paul & Tacelli, Ronald K. (toim.): fact or figment? A debate between William Lane Craig & Gerd Lüdemann. InterVarsity Press 2000.
Crossan, John Dominic: The Historical Jesus. Overture. http://www.johndominiccrossan.com/The%20Historical%20Jesus.htm
Erickson, Millard J: Christian Theology. Second Edition. Baker Academic 2000.
Hoekema, Anthony: The Bible and the Future. Wm. B. Eerdmans Publishing 1979.
Häkkinen, Sakari: Rakennemuutoksesta asennemuutokseen: inklusiivinen ja progressiivinen kirkko. 2012. http://kirkonkellari.fi/?p=392
Lewis, C.S.: Mere Christianity. William Collins Sons & Co. Ltd 1977 [1952].
Palmu, Harri & Salomäki, Hanna & Ketola, Kimmo & Niemelä, Kati: Haastettu kirkko – Suomen evankelisluterilainen kirkko vuosina 2008-2012. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 2012. Pdf-versio: http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/E263C7D8B306DB22C2257A9B002C24EA/$FILE/Haastettu%20kirkko.pdf
Pietilä, A-P: Kirkko käy omaa sisällissotaansa. Vantaan Sanomat 17.11.2010.
Salomäki, Hanna: Liberaalien ja konservatiivien oppi, uskonnonharjoitus ja moraalinäkemykset. Artikkeli Perusta-lehdessä 11.11.2011.
Sire, James W.: The Universe Next Door – A Basic Worldview Catalogue. InterVarsity Press 2009.