Kullan hintakiri 1970-luvulla
Yksi arvometallisijoittamisen kliseistä on se, että kulta on hyvä suoja inflaation varalle. Onhan kullan hinta ollut satoja vuosia enemmän tai vähemmän "vakio" tiettyyn hyödykekoriin nähden. Innokkaimmat sanovatkin, että kullan hintaan ei voi muodostua kuplaa, koska kulta reagoi aina vain ja ainoastaan inflaatioon.
Tämä ei kuitenkaan ole totta. Kulta on yhtä lailla altis manialle ja pankiikille kuin kaikki muutkin omaisuuslajit. Palautetaanpa mieliin, mitä kullan hinnalle tapahtui 1970-luvulla.
Tammikuun 1. päivä 1970 kullan markkinahinta oli alle $40 unssilta. Joulukuun 31. 1979 hinta oli $970. Vuosien 1934 ja 1970 välissä kullan hinta oli määrätty olemaan $35 unssilta. 1970-luvun alkupuolella tämä muodollinen kytkös purettiin ja kullasta tuli näennäisesti vain yksi hyödyke muiden joukossa - siis verrattaen samanlainen kuin vaikkapa mehu, kananmunat tai kupari. Tietenkin kullalla on aivan erityinen historia vaihdon välineenä ja arvon säilyttäjänä, joka ei muistuta mitenkään näiden muiden hyödykkeiden historiaa. Hyvin harvoja kirjoja on tietääkseni kirjoitettu kananmunien rahahistoriasta.
Suosittelen tutustumaan siihen historiaan, jotta voi paremmin ymmärtää tämän päivän tilannetta ja mm. sitä, miksi keskuspankit yhä edelleen ovat kullan suuromistajia.
1970-luku oli kiihtyvän inflaation vuosikymmen, mutta inflaatio ei suinkaan kiihtynyt lineaarisesti. Vuonna 1973 kulta oli $200 unssilta ja laski sitten $110 tasolle ainoastaan noustakseen vuosikymmenen loppupuolella uusiin huippuihin. Huomion arvoista on se, että 70-luvulla kullan hinta nousi moninkertaisesti muihin hyödykkeisiin nähden. Öljy, kuparin, vehnän ja muidenkin tärkeiden hyödykkeiden hinnat nousivat silloin, mutta kulta nousi paljon muita nopeammin.
Jossakin vaiheessa 70-luvulla kullan hinta nousi vain, koska kullan hinta nousi. Sijoittajat ekstrapoloivat hinnan nousua maanantaista tiistaihin ja aina perjantaihin asti. He ostivat kultaa keskiviikkona sillä oletuksella, että voivat myydä sen kalliimmalla perjantaina. Suuremman hölmön periaate oli voimissaan. Osa sijoittajista jopa ymmärsi, että kyse on maniasta, mutta jatkoivat silti ostamista, koska he olettivat voivansa myydä positionsa pois vielä itseäänkin hölmömmille sijoittajille ennen kuplan puhkeamista.
1990-luvun loppuun tultaessa kullan markkinahinta oli vähän reilu $300 unssilta. Jälleen kerran näytti siltä, että kultaklisee pitää paikkansa. Kullan hinta oli noussut 15-kertaiseksi ja samoin USA:n hyödykekorin hinta oli noussut 15-kertaiseksi 1900-luvun alusta. Ajanjakso, jolla klisee näyttää pitävän paikkansa, on siis verrattain pitkä. Oma sijoitushorisonttimme taas ei tietenkään ole näin pitkä. Sen vuoksi kliseinen lause ei sellaisenaan kelpaa taustaoletukseksi, kun rakennamme salkkumme allokaatiota.
Ei siis ole totta, että kultaan sijoittamalla ei koskaan voi hävitä rahaa. Päinvastoin! Nyt jos koskaan pitää hankkia paljon ja tarkkaa tietoa kullasta, jos sitä aikoo omistaa tai myydä. Mihinkään omaisuuslajiin - kulta mukaan luettuna - ei voi sijoittaa silmät ummessa. Unohdetaan siis unelmat siitä, että kultakolikolla voi ensi vuonna ostaa korttelin Helsingin keskustasta.
Tarkastellaan kullan hinnan oikeita draivereita ja tehdään älykkäämpiä ratkaisuja sen valossa. Jaakko Savolainen www.ViikkoRaha.info