"Te olette kaikki tehdaskuljettajia tänään!"
Sanoi Ducatin Dario Marchetti muutamalle kymmenelle rata-ajosta innostuneelle kuljettajalle Ducati Riding Experiencen (DRE) ajajakokouksessa Mugellon radalla kauniina syyskuun alun aamuna viime vuonna. Yksi kerta Mugellon shikaanien ajolinjoja ei riittänyt, vaan piti päästä uudelleen Panigalen sarviin ja niinpä matka suuntautui Toskanaan uudelleen syyskuun alussa.
Bolognan lentokentällä tapasin matkaseurani, ducatistin Pohjanmaalta, olimme edellisenä vuonna sattuneet samalle DRE-kurssille Mugelloon ja tutustuneet siellä. Emme päässeet heti starttaamaan Bolognasta, hänen matkalaukkunsa oli jäänyt matkan varrelle ja odotellessa keksimme muuta puuhaa: etsittiin autovuokraamoa, haettiin Ducatin tehtaalla kaverille mittojen mukaan tehty nahkapuku ja käytiin Ducatin myymälässä hypistelemässä kamppeita. Onneksi kauppa meni kiinni ja laukkukin tuli seuraavalla koneella, joten pääsimme suuntaamaan kohti hotelliamme Toskanan kukkuloille. Olimme muutaman tunnin myöhässä aikataulusta, mutta hotelli järjesti myöhäistä iltapalaa ja pääsimme lopulta kömpimään yöpuulle, aamulla piti ilmoittautua radalla jo 7.30.
Aamulla aurinko nousi usvasta ja ympäristö paljastui postikorttimaisen kauniiksi, öinen tähtitaivas ei ollut riittänyt paljastamaan mitä pimeydessä piili. Hotellin aamiaista oli aikaistettu, samassa paikassa oli muitakin Mugelloon menijöitä, kymmenisen ruotsalaista, jotka palaavat radalle ja yöpymään samassa hotellissa joka vuosi, kuin muuttolinnut. Vuokra-autolla siirtyminen radalle kävi ketterästi, edellisenä vuonna asustin Scarperiassa vain muutaman kilometrin päässä radasta. Sieltä osoittautui kuitenkin hankalaksi päästä radalle, kylässä oli periaatteessa taksi, mutta kukaan ei ikinä vastannut sieltä puhelimeen. Onneksi hotellin ystävällinen isäntä heitti minut aamulla radalle. Muutenhan noilla seuduilla pärjää julkisellakin hyvin, Firenzestä Scarperiaan pääsee junalla ja bussilla.
Mugelloon saavuttuamme alkoi jo saada aavistuksia tulevan päivän lämpötilasta. Onneksi ei ollut sateen uhkaa, kuten edellisvuonna, jolloin aikataulua muutettiin iltapäivällä uhkaavien ukkoskuurojen takia. Nahkapuvut niskaan ja saliin kuuntelemaan ohjeita ja opastusta. Kyseessä oli Track Evo -kurssi, tasoltaan 3/5, samana päivänä radalla oli myös mestarikurssilaisia ja muutama Champs Academyn yksityisopetustakin saava. DRE ei ole ratapäivä, vaan kurssi. Osanottajat jaettiin viiden hengen ryhmiin, tarkoituksena saada samantasoisia kuljettajia samoihin ryhmiin. Kun kurssille ilmoittauduttiin, piti ilmoittaa eri radoilla ajamiaan keskimääräisiä kierrosaikoja. Epäilen, etteivät Italiassa ole vaivautuneet selvittämään, millaisia Suomen ratojen ajat ovat. Omassa ryhmässänikin oli hiukan tasoeroja, mutta suuremmat erot olivat siinä, mistä kaukaa kukin oli tullut. Ryhmässäni oli lisäkseni yksi Italiasta, yksi Sveitsistä, yksi Hongkongista ja yksi Brasiliasta. Viime vuonna ryhmässäni puolestaan oli kaksi jenkkiä ja norjalainen. Kaverin ryhmässä puolestaan oli kaksi australialaista, mutta kaiken kaikkiaan suuri osa kuljettajista vaikutti tulevan Italiasta. Usein harmittaa, että Suomessa on vain muutama rata ja jostain syystä ne kaikki ovat kaukana kotoa. Eivät asiat meillä ole kuitenkaan niin huonosti, Sveitsissä saati Hongkongissa ei ole ratoja lainkaan ja Panigalen omistaminen Hongkongin ruuhkissa tuntuu lähinnä itsensä kiduttamiselta. Lähin sikäläinen moottoriradan tapainen on Kiinassa. Kiinassa ei kuulemma saa ajaa ulkomaisella moottoripyörällä. Pyörän voi rahdittaa sinne, ja ajaa suljetulla radalla, mutta sen saaminen takaisin voi kestää kuukausia.
Syyskuun kurssilla oli reilut viitisentoista opettajaa, joilla useimmilla superbike- ja jopa MotoGp-kokemusta, kaikkien saavutukset esiteltiin seikkaperäisesti – Italiaksi. Itse tunnistin ainakin nimen Manuel Poggiali. Oman ryhmäni oppaaksi tuli Gianluca Nannelli, Supersport ja SBK-uraa 2000-luvulla tehnyt kuljettaja. Ajovuorot olivat 20 minuutin kestoisia, ja ensimmäinen aloitettiin ajamalla Gianlucan perässä, kukin vuorollaan jonon toisena ajolinjoihin tutustumassa. Kouluttajan pyörässä on kamera ja seuraavien settien välillä analysoitiin jokaisen ajoa erikseen videolta. Kukin vuorollaan ajoi kärjessä ja Gianluca toisena. Pyörinä Track Evo -kurssilla oli Panigale 959, mestarikursseilla tänä vuonna V4S.
Mugellon rata sijaitsee laaksossa täysin maaseudulla. Suomalaisen mittapuun mukaan tavattoman leveää ja sileää rataa ympäröivät esimerkilliset turva-alueet. Valitettavasti päivän aikana muutama kurssilainen kävikin kokeilemassa, eteneekö pyörä turvahiekassa, ei näköjään kovin pitkälle. Mugello lienee MotoGP-sarjan nopeimpia ratoja, osaltaan varmaankin sen pitkän pääsuoran takia. Suora onkin radan ainoa paikka, jossa ehtii muutaman sekunnin levätä ainaisen pyörän kanssa nahkapuku päällä helteessä painimisen välillä. Radassa on muutama maittava nopea kaarre, mutta sen varsinainen olemus ovat mielestäni nopeat kaarreyhdistelmät, joita kaikkia neljää ainakin Gianluca kutsui shikaaneiksi: Luco–Poccio Secco, Materassi–Borgo San Lorenzo, Scarperia–Palagio sekä Biondetti 1–2. Vastaavia en ole vähäisellä kokemuksellani Suomessa tavannut. Shikaanit olivatkin eniten suurennuslasin alla kun ajolinjoja hiottiin. Sisään ensimmäiseen kaarteeseen pitää mennä juuri oikeasta kohdasta, vauhtia ei saa olla liikaa, että ehtii kipata pyörän puolelta toiselle ja pääsee kakkosmutkasta avaamaan kaasua hyvällä linjalla seuraavalle suoranpätkälle. Tai siis pitäisi ehtiä salamannopeasti vaihtaa kallistuksesta toiseen shikaanissa, aina se tuntui käyvän liian tahmeasti.
Ajolinjat olivat tärkein asia opetuksessa, mutta ajoasento ja painon siirto pyörän päällä saivat myös runsaasti huomiota. Suorilla pitäisi ensinnäkin pystyä kaivautumaan Panigalen katteen uumeniin, ja kun pääsuoran päässä jarrutuksessa nousee tuulilasin takaa auttamaan hidastumista, saa kouriintuntuvan kokemuksen ilmanvastuksesta. Pääsuoran lopussa mittariin sai 959llä parhaimmillaan noin 270 km/h (todellinen nopeus ehkä 255). Mutkaan jarrutuksen alkaessa paino taakse ja samalla kun hivuttaudutaan kaarteen puoleiselle sivulle istuinta. Kaarteeseen taitettaessa ylävartalon paino piti siirtää todella sivulle, kauas keskiviivasta ja sojottaa kyynärpäitä sivuille. Päivän viimeisillä kierroksilla oman ajoasennon tarkkailu alkoi kyllä jo ottaa voimille. Kaarteesta ulos kiihdyttäessä pyörä piti taas saada mahdollisimman pian pystyyn ja vauhtiin. Lienee tuttua radalla käyneille, mutta kun luulee tekevänsä hyvinkin ohjeiden mukaan ja sitten katsoo itseään videolta, niin eihän se vartalo liiku sillä tavalla kuin kuvitteli.
Radalla koluaminen oli taas valitettavan nopeasti ohi, mutta onneksi hotellin illallisella pääsi jo heti jakamaan kokemuksia. Koska elämysmatkailustahan tässä oli kyse.
Jos vielä haluaa myöhemmin tarkastella ajopäivän tekemisiään muutenkin kuin luottokorttilaskusta, voi radalla hyörivältä valokuvausfirmalta tilata valokuvia päivästä ja opettajan kameran kuvaamia videonpätkiä. Lisäkorvauksesta luonnollisesti.
Mitä
Ducati Riding Experience Race Track Academy. Track Evo -kurssi on tarkoitettu jo jonkin verran rata-ajoa harrastaneille, niitä on Euroopassa järjestetty Misanon ja Mugellon radoilla kolmena ajankohtana kesässä. Aloittelijoille on olemassa Track Warm Up, jossa on ensin teoriaa puoli päivää ja ajoa koko seuraava päivä. Pidemmälle ehtineille on tarjolla Track Master ja Champs Academy. Luulisin, että kurssien tarkoitus on markkinoida Ducatin tuotteita ja jotkut olivatkin tulleet koeajamaan uutta mallia. Ducatilla on myös Safety Academy, joka vastannee täkäläistä EAK:ta ja Enduro Academy.
Kenelle
Elämyksiä etsiville ducatisteille ja Italiassa käyntihän on aina matkan arvoista.
Mitä maksaa
2018 Track Evo päivän hinta oli 1150 €. Lisäkuluja tulee vuokravarusteista, jos ei luota siihen, että omat tulevat ajoissa perille. Kun näihin ynnää lennot, muut matkustuskulut, asumisen ja syömisen, niin alle parin tonnin ei taida selvitä vaikka jättäisi muun turismin vähiin. Mielummin ajan kuitenkin itse halvemmalla pyörällä ja käytän erotuksen tällaiseen.
PS. Ducati ei ole tukenut tämän matkakertomuksen kirjoittamista.
