SEBASTIAN FORSS (PUUNHALAAJA)
David Foster Wallace – Päättymätön riemu Infinite Jest -romaanin suomennos julkaistiin lokakuun lopulla 24 vuoden odotuksen jälkeen. Se on meikämandalorialaiselle vuoden kulttuuriteko. Ensimmäisen kerran luin kirjaa 2012/13, jolloin useamman kuukauden pakerrus päätyi tuupertumiseen jonnekin sivun 200/1079 paikkeille. Jo tuon kokoinen sanotaan nyt kirjan teemoja mukaillen mikroannos riitti kuitenkin tönäisemään tajuntani sellaisille poluille, joita käymättä olisin tällä hetkellä paljon, paljon huonompi ihminen. Tätä kirjoittaessani olen parinsadan sivun päässä Päättymättömän riemun lopusta, tai alusta, tän kirjan kohdalla kun puhutaan että ensimmäisen lukukerran jälkeen päästään vasta alkuun. Alkukieliseen verrattuna suomennoksen lukeminen on ollut kaikin puolin miellyttävämpi ja vaikuttavampi kokemus sillä erotuksella, että toistaiseksi se ei ole aiheuttanut elämässäni yhtä suuria muutoksia. Mutta ehkä se onkin hyvä asia. Ehkä voin ajatella, että tällä hetkellä minussa on vähemmän korjattavaa kuin kymmenen vuotta sitten. Kirjallisuus on parasta huumetta hei.
Grateful Dead “Wake up to find out that you are the eyes of the world The heart has it’s beaches, it’s homeland and thoughts of it’s own Wake now, discover that you are the song that the morning brings But the heart has it’s seasons, it’s evenings and songs of it’s own”
Tunnustus: Spotifyn mukaan meikäbalalaikan vuoden 2020 kuunnelluin artisti oli Grateful Dead ja biisi vuoden -74 liveversio Eyes Of the Worldista (Dick’s Picks Vol 12!). Hyllystä on kyllä löytynyt useampikin studiolevy jo vuosien ajan, mutta vasta tänä vuonna perehdyin kunnolla livetallenteisiin ja 🤯. Mikä ihaninta, kumppanikin tykkää. Initiaatiovaiheessa katsoin myös dokkarin Long Strange Trip, jolle kans peukkua.
Thelonious Monk Vaan eivätpä Spotifyn saatanalliset algoritmit tienneet että eniten meikämilesdavis on tänäkin vuonna kuunnellut jazzia, kotona vinyyliltä, ja viime vuosina Monk on tehnyt tasaista kapuamistaan ehkä tämänhetkiseksi ykkössuosikiksi. Monkin kerrotaan sanoneen, että soittamisessa tärkeämpää voi olla se minkä soittamatta jättää, ne tauot nuottien välissä, “the loudest noise in the world is silence”. Tänä vuonna ilmestyi Palo Alto -livelevy, jota olen kuunnellut paljon. Kun oikein tarkasti kuuntelee, levyltä voi kuulla kohdat joissa Monk lopettaa soittamisen, nousee pianotuolilta ja alkaa tanssahtelemaan pitkin lavaa. Niin, Monk tajusi senkin, että musiikissa tanssi on tärkeintä.
Nina Simone Fanitussuhteeni Nina Simoneen on singahtanut tänä vuonna ihan uudelle levelille, esim. Mood Indigo ja In Concert pyörineet tiuhaan lautasella. Hitto mikä pianisti ja laulaja, mikä tyyppi! Vaimoni on Simonen fanituksessaan niin monen vuoden etumatkalla, että taitaa pysyä vielä pitkään meidän perheen suurimpana diggarina, mikä toki mua vähän syö.
COW Oopperatalolla Jos tanssi kuuluu Monkin niin jo vain munkin listalle. Tämä oli yksi siitä kourallisesta keikkoja/esityksiä, joihin tänä vuonna pääsin, ja vieläpä kokemus jonka meikämansikki sai jakaa tyttärensä, intohimoisen tanssijan (kuten tietty isänsäkin on) kanssa alkusyksyn sateisena iltana, kun takkia tarvitsi ensimmäistä kertaa kesän jälkeen. Muisto lämmittää mieltäni tälläkin hetkellä. Luulen että myös Monk olisi lämmennyt tälle.
Mikä meitä vaivaa? Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun podcast on ollut parasta kuunneltavaa esim työmatkalla. Veikka ja Pontus auttaa mua ymmärtämään, mitä mieltä asioista olen tai haluan olla.
Puunhalaaja Ainakin ajallisesti eniten olen kuluneen vuoden aikana ehkä kuitenkin fiilaillut omia tekeillä olevia biisejäni. Kotisohvalla sylikaverikseni on liimautunut tuoreehko tuttavuus parlour-kitara, jonka mahonkivartaloa olen saanut halailla ja hyväillä, jonka takakansi on resonoinut rauhoittavasti rintaani vasten näinä viruksen verottamina aikoina, ja jonka kanssa olen jakanut niin kieliä hiveleviä hetkiä, etten muista koska olisin nähnyt näin paljon haikaroita taivaallani ja rakkautta lähelläni. Kiitollinenkin olen osannut olla, ja sitä toivon sinullekin.