olin muutama kuukausi takaperin vahtimassa pariin otteeseen pakolaisten lapsia kun he opiskelivat suomea. Odotin epäluuloista vastaanottoa mutta kun saavuin huoneeseen esittelemään itseni, ensimmäinen osoitti minua ilahtuneena ja huudahti: “sininen hiukset!” Olivat juuri opetelleet ruumiinosia, värejä ja vaatteita. Esittelin itseni nimeltä ja vaihdoin pari sanaa naisista ainoan kanssa, joka osasi englantia. Kävi ilmi, että naisista harvat puhuivat samaa kieltä edes keskenään mutta opiskelivat silti parhaansa mukaan ja innokkaina suomea pärjätäkseen esimerkiksi kaupassa ja lääkärissä. Rupesin heti miettimään, kuinka moni meistä kantasuomalaisista olisi yhtä positiivinen ja tiedonhaluinen vastaavassa tilanteessa. Tapasin myös useamman miehen, jotka kaikki kättelivät minua varovaisesti ja olivat mielettömän kohteliaita, availivat ovia ja tarjosivat tuolia, jolle istua. MInä siinä sisäänrakennettuja ennakkoluulojani jouduin kohtaamaan, eivät he. Eikä minua, kuusitoistavuotiasta naissukupuolen edustajaa pelota kaupungilla yksin liikkuminen myöhäisenkään aikaan yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan - joten kaikille niille kantasuomalaisille sankareille jotka yhtäkkiä ovat huolestuneet turvallisuudestani sanoisin, että kiitos mutta ei kiitos, en tarvitse teidän suojeluanne. Ainoa ahdistelu jota olen kokenut on ollut huutelua, josta syyllisenä nämä samaiset kantasuomalaiset herrasmiehet jotka epäilemättä kiihkoilevat pakolaisten aiheuttamasta turvattomuudesta. Mun puolesta sen tekopyhän hurskastelun voi siis suoraan myöntää rasismiksi.
