“Eihän sulla voi olla syömishäiriötä, kun sä olet noin lihava.”
“Sehän on vain hienoa, että sä olet laihtunut!”
Niin mäkin ajattelin, vaikka diagnooseissa se syömishäiriö lukikin. Ajattelin, että tämä nyt vain on tällaista pelleilyä ja eihän mulla mitään hätää ole, kun olen näin lihavakin. Ja luulin, että olen mennyt viime aikoina niin paljon parempaan suuntaan, että eihän tässä mitään. En tajunnut kuinka syvällä mä tässä vieläkin olen, ennen kuin sanoin sen ääneen tänään. En tosin tiedä onko syömishäiriö oikea diagnoosi tälle. En tiedä onko mikään.
Seison peilin edessä ja piirtelen katkoviivoja itseeni. Leikkaa tästä, ja tosta, ja tuolta, ja vähän täältäkin. Piirtelen jatkuvasti ääriviivoja, minkä sisälle mun pitäisi mahtua, mutta en koskaan mahdu. Ne ääriviivat vain kutistuvat, enkä saa niitä koskaan kiinni.
Seison peilin edessä, katson itseäni, ja tekee mieli oksentaa. Tekee mieli lyödä, raapia, leikellä. Tahtoisin hajottaa itseni pieniin palasiin, heittää pois kaikki ylimääräiset ja koota uudelleen, ehkä mä sitten olisin hyvä.
Mä itken, kiroilen ja huudan mun peilikuvalle. Mä hakkaan peiliä, vaikka eihän se sen vika ole, että näytän tältä. Mä potkin vaakaa, vaikka eihän se sen vika ole, että painan näin paljon. Mä lyön itseäni, sillä se on juuri mun vika, että olen näin kamala. Ei olisi pitänyt syödä niin isoa lounasta tänään.
Jos mua puristaa liian tiukasti, mun ihon läpi alkaa valua rasvaa. Mun suonissa ei virtaa veri, siellä virtaa rasva. Mulla ei ole luita, eikä lihaksia, pelkkää rasvaa vain.
Mun jokainen aamu alkaa sillä, että menen vaa’alle. Se määrittää sen, miten mun päivä tulee menemään. Se kertoo vihaanko tänään itseäni paljon, vähän, en ollenkaan, vai ihan helvetisti. Mä en itse enää hallitse mun elämää, sitä hallitsee vaaka, mittanauha ja äänet mun pään sisällä.
Multa kysytään usein, miksi mulla on tällainen pakkomielle mun ulkonäöstä, miksi on niin tärkeää olla pieni ja kaunis, eikö elämässä ole paljon tärkeämpiäkin asioita. Mä en osaa vastata. En tiedä miksi teen tätä. Ehkä tämä on jokin epätoivoinen yritys oppia rakastamaan itseään kaikkien näiden hukkaan heitettyjen vuosien jälkeen. Itsensä muuttamisen ei kuulemma koskaan pitäisi lähteä itseinhosta. No, sieltä se lähti ja sitten se lähti käsistä.
Viime aikoina olen syönyt enemmän. Viime aikoina olen oksennellut vähemmän. Viime aikoina en ole laihtunut juuri ollenkaan. Viime aikoina en ole jaksanut olla täydellinen, en edes hyvä. Viime aikoina äänet mun päässä ovat voimistuneet. Viime aikoina olen vihannut itseäni enemmän kuin koskaan ennen. Olen siinä pisteessä, että haluaisin edelleen kovasti laihtua, mutta en jaksa yrittää tarpeeksi. Ja sitten vihaan itseäni, kun olen laiska ja selkärangaton. Äänet mun päässä huutaa kovempaa ja kovempaa, mä huudan niiden kanssa kilpaa.
Seison peilin edessä ja muhun sattuu helvetisti nähdä itseni. Seison peilin edessä ja lyön itseäni. Seison peilin edessä ja huudan. Seison peilin edessä ja itken. Seison peilin edessä ja kuristan itseäni mittanauhalla. Seison peilin edessä ja piirtelen katkoviivoja itseeni. Enää en tiedä olenko Johanna, joka on lievästi ylipainoinen, vai ylipainoinen, joka on lievästi Johanna.
