Upsala kirjoitetaan yhdellä peellä eli miten kirjani lopulta valmistui
Perustin tämän blogin vauhdittaakseni Vieraan valossa -nimellä tuolloin kulkeneen kirjani valmistumista. Suunnitelmani oli, että kevyehkösti laaditut bloggaukset auttaisivat minua järjestelemään ajatuksiani sanoiksi, virkkeiksi ja kappaleiksi.
Idea osoittautui toimivaksi: muutama tässä blogissa julkaisemani tekstinrääpäle on erinäisten muokkausten jälkeen päätynyt tänään 17.3.2021 ilmestyvään kirjaani. Tässä se nyt on:
Blogi auttoi pitämään yllä kirjan edellyttämää pitkäkestoista ajatteluprosessia, vaikka teinkin työpäivisin jotain muuta.
Koska tein kirjaani monta vuotta, siitä tuli lyhyt, alle 200 sivua. Kompakti koko kertoo siitä, että minulla oli tarpeeksi aikaa tiivistää koukeroisuuteen taipuvaisia ajatuksiani ja poistaa tekstistä pitkäveteisimmät jaaritukset.
Uskoni kirjan valmistumiseen vahvistui, kun keksin sille omasta mielestäni hupihauskan nimen Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. (Kuten tämänkin blogin nimestä käy ilmi, juuri otsikointi on minun vahvinta osaamisaluettani.)
Sopivan rapsakka nimi auttoi myös ratkaisemaan tyylilajin: päätin poistaa tekstistä lähdeviitteet ja päästellä muutenkin reteesti takki auki. Lukukohtaisen lähdeluettelon säilytin, jotta lukija näkee, mihin teksteihin olin tukeutunut ja mistä hän voisi halutessaan etsiä lisätietoa.
Kirja käsittelee Suomessa vallitsevia kirjallisuuskäsityksiä, joista yksi pinttyneimpiä on ajatus kirjallisuuden kansallisesta luonteesta. Se on sitä ”kotimaisuutta”, jolle kirjassa sanotaan jäähyväiset.
Mielestäni on tärkeää muistuttaa – ja tarpeen tullen vähän jankuttaakin – siitä, että Suomen niemellä luotu ja harjoitettu kulttuuri ei ole niin yksiäänistä kuin usein ajatellaan. Suomen kirjallisuudesta, niin sen historiasta kuin nykyisyydestäkin, löytyy paljon sellaista, mikä ei mahdu ”kansalliseen” lokeroon: useita kieliä, etnisiä ryhmiä, rajanylittäjiä, peikkoja ja outolintuja. Kirjallisuus ei ylipäänsä viihdy ahtaissa karsinoissa.
Kirjallisuudentutkimukseen minulla on jonkinlainen viha/rakkaus-suhde. On päiviä, jolloin se vaikuttaa maailman turhimmalta tutkimusalalta, mutta joskus yllätän itseni ajattelemasta, että juuri kirjallisuudentutkimukselle tyypillisten kysymysten avulla voi saada otteen maailman merkityksistä ja merkillisyyksistä.
Kirjani ajatukset sikisivät tutkimushankkeista, joissa olen viime vuodet ollut mukana. Ne ovat käsitelleet mm. kirjallisuuden ylirajaisuutta ja monikielisyyttä. Viimeisimmästä hankkeesta, jonka nimi on Sarjakuva ja siirtolaisuus, tarttui mukaan yksi sarjakuvakin. Verna Kuutin pelastusveneallegoriaa hyödyntävä sarjakuva löytyy Suomen sarjakuvayhdistyksen julkaisemasta antirasistisesta Nyt riittää! -albumista.
En varmaankaan osaa kylliksi kiittää viisaita työtovereitani, joilta monet kirjan ajatuksista ovat epäilemättä peräisin. Näin kuvailen häilyvää tekijyyttäni kirjan kiitoksissa:
”Kirjassa esiintyvät ajatukset eivät ole omiani siinä mielessä, että ne olisivat pulpahtaneet sisältäni esiin ankaran itsetutkiskelun tuloksena. Sen sijaan ne ovat syntyneet vuorovaikutuksessa paitsi lukemieni tekstien myös kollegoitteni kanssa. Usein on vaikea sanoa tarkalleen, mistä mikäkin idea on peräisin, ja toisinaan pitää omanaan ajatuksia, jotka on lukenut tai kuullut muualta. Kysymystä oivallusten alkuperästä ei selvennä sekään, että kun on kirjoittamassa kirjaa, maailma alkaa syöttää ideoita ja tiedonmurusia kiihtyvällä tahdilla. Kirjoittajan ansio on lähinnä se, jos hän osaa kaapata ympärillään suhahtelevia ideoita paperille ja yhdistellä niitä keskenään edes jossain määrin kekseliäillä tavoilla.”
Ajallisesti viimeisin tekstiä kommentoinut henkilö oli kustannustoimittaja, jonka kanssa käydyt keskustelut eliminoivat vielä muutaman hölmöyden ja oikoivat useita ajatussykkyröitä. Delete-näppäin osoitti jälleen ylivertaisen voimansa stilisoimisen työkaluna.
Kaksi esimerkkiä havainnollistakoon, mitä korjattavaa jo valmiiksi kuvittelemastani käsikirjoituksesta löytyi vielä viimeistelyvaiheessa. Toinen niistä on sisällöllinen, toinen taas kosmeettinen mutta kuitenkin omalla tavallaan merkittävä, sillä se paljastaa pinttyneen kielinationalismini:
Noloimpia virheitä ovat ne, joiden tekemisestä on moittinut muita. Useampaan kertaan muistan paasanneeni siitä, että Afrikka ei tosiaankaan ole maa vaan maanosa. Tästä muillekin riittäneestä viisaudestani huolimatta, kuten kustannustoimittaja varovasti huomautti, viljelin itse tekstissäni Afrikka-sanaa tavoilla, jotka paljastivat, etten suinkaan itse aina muistanut tuota totuutta. Niinpä päädyin käymään kirjan kaikki Afrikka-maininnat läpi ja miettimään jokaisen kohdalla, mistä tarkalleen ottaen milloinkin puhun: jostakin tietystä Afrikan kolkasta vaiko kokonaisuudesta nimeltä Afrikka. Tämä kierros paljasti muun muassa sen, että Ulla-Lena Lundbergin Sade-romaanissa ei tosiaankaan mainita, mihin nimenomaiseen maahan sen kuvaamat tapahtumat sijoittuvat, vaikka lukijana olin sen tiettyyn paikkaan kartalle asettanut.
Toinen kustannustoimittajan esiin nostama kysymys koski Upsala-nimisen kaupungin kirjoitusasua; olin nimittäin kirjoittanut sen vuorotellen yhdellä ja kahdella p-kirjaimella. Totuushan on, että Suomessa ja suomessa on tuohon Ruotsinmaalla sijaitsevaan kaupunkiin viitattaessa ollut vanhastaan käytössä nimenomaan tuo yksipeinen muoto – näin muistan Matti Klingenkin joskus tähdentäneen. Ainakin tässä suhteessa tunnustaudun mielelläni klingeniaaliksi.
*
Kirja on siis ilmestynyt, ja nyt kysymys kuuluu: mitä teen sen vauhdittajaksi syntyneelle blogille?
Julkaistu 17.3.2021