Kaikki oli niin selkeää
Hei, Ajattelin että tämä blogi olisi hyvä avata jonkinlaisella esittelyllä, mutta totta puhuakseni olen niissä erittäin kehno. Lopulta päätinkin, että on mukavampaa teille (ja minulle), ettei tarvitse lukea lattialistani välissä asuvan sokeritoukan enon lempi tositv-ohjelmista tai jääkaapissani kasvavasta itukokoelmasta.
Asiaan. Olen transmies – tai niin ainakin ajattelin joskus. Parin vuoden testosteronihoidon jälkeen ajauduin jälleen pohtimaan omaa sukupuoli-identiteettiäni. Siitä tässä koko blogissa on oikeastaan kyse: itsetutkiskelusta.
Kun aloitin prosessin, kaikki oli kristallin kirkasta; minä olin poika, eikä mikään horjuttaisi sitä kokemusta. Viiden vuoden mittaisen taipaleen jälkeen epäilys kuitenkin nosti päänsä. Se tuntui lähes paluulta lähtöpisteeseen. Ainoa ero oli, että ahdistuksen ja pahan olon korvasi epävarmuus. Yhtäkkiä ajatus naiseudesta ei tuntunutkaan niin epämukavalta.
Pidän monista yleisesti femiineinä pidetyistä asioista, ja hyväksyinkin jo varhain etten mahtunut siihen suppeaan macho-maskuliinisuuden lokeroon. Erityisesti ihailen naisten muotia, mutta henkilökohtainen suhteeni niihin on erittäin ristiriitainen. Ennen tätä päivää en juuri pitänyt ns. “naisellisista” vaatteista. Halusin aina ensisijaisesti olla “mies mekossa”, mikäli joskus pukisin sellaisen ylleni – enkä koskaan unohtanut argumentoida sillä sukupuoli-identiteettini horjumattomuutta.
Nykyään olen kuitenkin yhyttänyt itseni haikailemasta näyteikkunoiden naisten vaatteita, joita en kuitenkaan haluaisi pitää miehenä – tai noh, miehen näköisenä. Pidän siitä miltä näytän meikattuna mekossa, mutta en enää tiedä saanko vain iloa roolileikeistä vai vastaako se sisäistä kokemustani.
En enää erota, mikä on minuun ja yhteiskuntaan juurrutettuja sukupuolistereotypioita ja mikä todellista sisintä kokemustani. Enkö kenties koskaan oppinut hyväksymään naiseuttani vai olenko vain femiini mies? Epäilen jälkimmäisen paikkansapitävyyttä päivä päivältä enemmän, mutta mikään ei tunnu varmalta. En ole koskaan tuntenut oloani näin hämmentyneeksi.
Purankin siis sisäisen pohdintani näiksi päivityksiksi. Jospa vaikka löytäisin itseni ja identiteettini matkan varrelta.