Lumikenkäily kevättalven kantohangilla… retkilehdissä niin vaivattoman ja nautinnollisen helpon oloista touhua! Mikäpä olisikaan hienompi paikka elää tuota unelmaa kuin Oulangan talvinen ihmemaa…
Well… Helmikuun alkupuolella Oulangassa vaan sattui olemaan paikoin metrinkin verran lunta, josta noin puolet pehmeää puuteria :) Tämä muutti lumikenkäilyn luonnetta piirun verran haastavampaan suuntaan tuosta keväisenkevyestä talvireippailusta…
Lähdimme tällä kertaa viettämään pitkää viikonloppua Oulangan kansallispuistoon tutustuen. Yritimme hakea hieman erakompaa osaa puistosta - aiemman Teijon reissun ihmispaljous mielessämme - ja majoittua retkeilemään joko kuusten juurelle, laavulle tai autiotupaan. Keroharjun reitti Oulangan itä/pohjoislaidalla vaikutti lupaavalta hieman syrjäisemmän sijaintinsa takia. Sieltähän ei löydy noita Oulangan kuuluisimpia turistinähtävyyksiä eli könkäitä. Aivan tarkkaan emme reittisuunnitelmaa lyöneet lukkoon etukäteen vaan tarkoitus oli paikanpäälle saavuttuamme päättää suuntaammeko reitin puolivälistä löytyvälle autiotuvalle ja saunalle, vai lähdemmekö reitin eteläisemmässä osassa olevalle Kirkonnurkan laavulle.
Oulangan luontokeskuksesta puhelimessa suositetun auratun tien päähän saavuttuamme aloimme makustelemaan miltä nuo vaihtoehtoiset suunnat tuntuivat… Saunatuvalle päin näytti lähtevän kohtuutuore hiihtojälki, kun taas laavun suuntaan oli vain koskematon kelkan jälki. Yksinäisyys siis todennäköisesti löytyisi jälkimmäisestä. Kellokin oli jo yli kymmenen illalla, joten myös laavulle vievän reitin lyhyys verrattuna saunatuvan puolta pidempään matkaan puolsi sen valintaa. Joten eipä siinä sitten muuta kuin rinkat pakettiin ja selkään, lumikengät jalkaan, sauvat käteen ja yön pimeyteen kelkkareittiä seurailemaan.
Kelkkauraa olikin helppo edetä… Maisemaa ei toki paljon vielä pystynyt hahmottamaan, muuten kuin lähinnä toteamaan, että suoalueella ollaan. Kitukasvuiset puut täplittivät maisemaa lampun valokeilassa heti kelkkareittiä reunustavan koivikon takana. Kelkkauraa ristiinrastiin ylittäneiden eläinten, niin isojen kuin pientenkin, jälkien määrän sen sijaan pystyi havaitsemaan selkeästi - kovin vilkkasta on liikenne yön hiljaisina hetkinä ollut! Täyttä varmuutta ei kelkkauran menemisestä laavulle toki ollut, joten seurailimme etenemistämme kartasta.
Vajaan tunnin päästä olimmekin jo hyvin lähellä oletettua matkamme päätä ja pystyimme toteamaan, että kelkkaura ei totta tosiaankaan vie aivan perille. Mutta mitäpä tuosta, meillähän on lumikengät! Ristiriita retkilehtien mielikuvan ja tosielämän lumikenkäilyn välillä selvisi heti ensimmäisen kelkkauralta otetun askeleen myötä! Lumikenkä upposi pitkän matkaa toistasataa kiloisen kokonaisuuteni alla helposti puolisen metriä puuterilumeen. No kyllähän näinkin edetä voi, mutta heti tuli selväksi, että kovin helpolla eivät metrit tästä eteenpäin tule.
Näimme kartasta, että olemme kuitenkin hyvin lähellä laavua, vaikkakaan mitään merkkejä siitä ei tosin näkynyt. Yritimme lähestyä oletettua laavun paikkaa parilta eri suunnalta, mutta kohtasimme hankalan luonnonesteen. Laavu näytti olevan joko keinotekoisen tai luonnon muovaamaan kehän muotoisen vallin takana. Vallilla ei ollut korkeutta kuin pari metriä, mutta se riitti piilottamaan rakennelmat hyvin. Lisäksi se tuntui metrisessä hangessa lähes ylipääsemättömältä esteeltä, sillä vallin rinteet, varsinkin rannan puolelta yritettäessä, olivat turhan jyrkät rinkan kanssa lumikengin kavuttavaksi. Tämä oli suorastaan koomista, sillä kesäkelissä koko kokonaisuuden kiertäminen olisi vienyt ehkä kaksi minuuttia ja vallin yli olisi päässyt noin viidellä loikalla - nyt sopivaa kohtaa ylittämiseen tarpomalla etsien kului ainakin tunti, jos ei enemmänkin.
Lopulta hieman loivempi kohta löytyi ja vallin ylitys onnistui. Mutta ei aivan pienin menetyksin! Nimittäin huhupuheiden mukaan NATOnkin käyttöönsä valitsema Morpho-lumikenkä totesi kelin ja kuorman tässä kohtaa liian haastavaksi ja sen siteen kiinnitys hajosi! Onneksi sentään 50 metrin päässä laavusta eikä keskellä erämaata. Samalla kun taistelimme itsemme ja tavaramme laavulle, ja teimme hieman kulkuväyliä puuvaraston, itse laavun ja vessapaikan välille, sekä kaivoimme nuotiopaikan esille kinoksesta, pystyimme toteamaan, että tämän varusterikon myötä retki muuttaakin hieman luonnettaan. Lumikenkäretkeily vaihtui rentoutumiseen laavumajoituksessa, siihen saakka kunnes päättäisimme siirtyä kelkkauraa pitkin takaisin sivistyksen pariin.
Tämä ei tosin ollut laisinkaan huono muutos tai vaihtoehto! Laavulla aikaa viettäessä nimittäin todellakin vahvistui käsitys siitä, että ainakaan helmikuun alussa puiston tässä osassa ei paljon vierailijoita käy. Ainoa havaitsemamme ns “luonnoton” ääni oli aamulla kaukaa kuulunut moottorikelkan ääni. Muuten saimme viettää aikaa ihan rauhassa kaksistaan, vain nuotio seuranamme. Noin viikkoa aiemmin seudulla vallinneet -30 asteen kelitkin olivat kaikonneet ja nyt puhuttiin noin kymmenestä pakkasasteesta jos edes siitäkään. Harvinaisen rentouttavaa ja ylitin itsenikin nauttimalla vain olemisesta. Tätä ei esim. rantalomilla tapahdu!!
Paluumatkalla saimme kokea vielä hetken lumessa tarpomisen iloa, sillä lumikengillä kuljettu urakaan ei vielä vaelluskengillä kävelemistä kantanut, joten siirryin suosiolla nelivedon käyttöön ja konttasin laavulta kelkkauralle. Säären mitta ja sauvat pitkällään käsissä ajoivat ihan kelvollisesti lumikengän virkaa ja laavulta päästiin kuin päästiinkin pois.
Mitä opimme?
Kuten edellisen lähiretkeilykirjoituksen yhteydessä kirjoitin, reissu (ja luonto) yllättää aina. Klisee “expect unexpected” toimii. Se vain on niin, joten siitä kannattaa oppia nauttimaan. Tällä kertaa koko reissun teema ja suunnitelmat muuttuivat välinerikkoon, mutta se ei haitannut mitään kun ylipäätäänkin suunnitelmat olivat vain ajatelmia eikä kiveen hakattuja lakeja. Tällä kertaa käveltiin vähemmän, mutta so what - ensi kerralla sitten enemmän. Toisin sanoen, vaellettiin vähemmän, halittiin enemmän. Ei huono sekään.
Lumikengät ovat ihan hauskat kuntoiluvälineet ja kyllähän niillä paremmin hangessa pääsee kuin saappailla. Mutta jos sota-aikoina olisi ollut suomalaisilla vain lumikengät, niin kyllä tätäkin kirjoitettaisiin nyt venäjäksi, jos laisinkaan! Mikäli ei ole mahdollista valita kulkemista optimikelin mukaan niin jalkaan ehdottomasti sukset. Ja siinä optimikelissäkin sukset ovat nopeammat ja taloudellisemmat.
