Untitled

[helleaamu]

Assorted shit, 2020

[helleaamu]

Äijä jonka näin mun terapeutin lattiassa

2020

[helleaamu]

How you like em cakes

Halusin viedä sut hienoon ravintolaan syömään

Et varmaan odottanut mitään

Kun istuttiin alas

Kelasin vaan että nyt on sulle liian myöhästä kääntyy takas

Mutta ei se mitään

Niin on mullekkin

Sitten aletaan syömään

Annan sun uppoutua ton pastan tuomaan mielihyvään

Puhutaan ihan niitä näitä

Pyydät vartin jälkeen tarjoilijalta lisää jäitä

Mä nauran ja hymyilen vaan

Vaikka mun jokanen solu tärisee pelosta tulevaan

Pääruoka syöty, siirrytään jälkiruokaan

Mä jään yksin, kun sä luikit vessaan

Vieresessä pöydässä jotain kosittiin

Sormus oli piilotettu shamppanjalasiin

Tä on merkki jostain ylempää

Kaivan taskusta ainakin miljoona lasinpalaa

Ja painelen ne hellästi sun pannacottaan

Yritän pyyhkiä verta pois mun käsistä

Kun sä tuut jo takas vessasta

Ihan kaikella rakkaudella

Ei sun olisi pakko näitä edes pureskella

Huomaat palat suussasi ja katsot minua kohti

Sinulla on kuitenkin heti lisää lusikassasi

Tiedät varmasti kuinka mahdollinen vatsahaava on

Mutta minua katsoo mies joka on täysin

peloton

Kun suutelemme minunkin suussani maistuu rauta

Kävellään kuitenkin yhdessä kotiin kaupan kautta

[helleaamu]

Moi, tä ei oo niinkään ehkä novelli ku joku päiväkirjamerkintä

En tiedä enää, miltä tarkalleen tuntui, kun et halunnut minua enää. Mutta minun on pakko jatkaa tunteiteni spekulointia, kun en tunnu osaavan kääntyä pois päin sinusta.

Perinteinen parisuhde, eli sellainen, jossa kaksi ihmistä yhdistyvät rakkauteen ainutlaatuisella tavalla, on tuntunut minulle aina saavuttamattomalta. Minulle on joko sanottu suoraan taikka annettu vain ymmärtää, ettei kukaan voisi haluta minua sillä tavalla. Minä en ole tarpeeksi hyvä kenenkään säädyllisen ihmisen rakastamaksi.

Siksi yritin saada sitä positiiviseksi osaksi itseäni. Ehkä olenkin vain liian villi tai vapaa sellaiseen, ehkä haluan tehdä omia juttujani ja elää elämääni. Aloin siis kieltämään itseltäni kaiken romanttisen kiintymyksen, mutta annoin itselleni luvan harrastaa seksiä kenen kanssa tahansa halusin. Totuin siihen, ettei kumppani välitä minusta. Paras mitä voin seksistä saada, on se, että joku haluaa minua, ja että minä voin miellyttää positiivisesti ja omalla itselläni.

Suurin asia, mitä kukaan voi minulta haluta, on minun kehoni. Sitten sinä tulit. Tunnuit haluavan minusta muutakin kuin hetkellisen, sivuun sysättävän nautinnon. Etkä hävennyt minua. Et hävennyt minua. Et hävennyt minua. En ole varma, kuinka syviä tunteeni sinua kohtaan todella olivat. Tuntui hyvältä saada pieni pala siitä, mitä minun ei kuulunut ikinä saada. Olin kuin pieni, nälkiintynyt lapsi, ja sinä pöytä, jolta viime ruokailija ei ollut siivonnut murujaan pois. Ja tuntui pahalta, kun jossain syvällä päässäni tuntui, että tämä oli ainoa mahdollisuus, en saisi toista.

En tietenkään nähnyt olevani laastari. Olit minulle jotain niin uutta ja hienoa. Nyt kun olen kuitenkin ymmärtänyt sen, olen saanut rauhassa miettiä muita tunteitani sinua kohtaan. Voi olla, etten salli itseni ajatella muulla tavoin, mutta tuntuu, etten oli pudonnut niin syvälle sinuun jollet olisi kohdellut minua niin hyvin. Tuo kuulostaa syytökseltä, mutta en sitä tietenkään tarkoita niin.

Taisin pelästyttää sinut silloin aika pahasti. Olen pahoillani siitä. Varmaan ajattelet, että vihaan sinua. Toki osa minusta tekee niinkin, mutta en kanna sinua kohtaan kaunaa tunteittesi takia. Tai enemmänkin tunteiden puuttumisen takia. Olen vain kiitollinen sinulle, tai maailmalle, tai jollekin jumalalle jos jossain sellainen on. Tunsin ensimmäistä kertaa, millaista on itkeä onnesta. Ja vielä Aki Kaurismäen leffan jälkeen, siitä tulee ainakin viisi hipsteripistettä.

[helleaamu]

Just sulle

Välillä iltasin aattelen, että sä oisit voinut tehdä mut onnelliseksi. Ja niin kai hetken teitkin. Mutta jos et halunnut jatkaa, olisitko oikeasti voinut tehdä minua enää onnellisemmaksi?

Välillä mietin, mitä sulla on yhteistä sun eri kasvojesi kanssa. Asioita on vaikea kietoa toisiinsa, vähän ku yrittäis tehdä maatuneista kukista seppelettä. Kai sä oot aina tienny vaan oman juttus, ja halunnu itseäsi. Ehkä sen takia ei oo toiminu, etten mä voi aina välillä sietää itteeni.

Sä tulet kuitenkin aina uudestaan mun elämään, nouset mullasta ja suutelet mun otsaa. Saanko sulta kuitenkin jotain niin hyvää, ettei se edes voi kestää liian kauaa? Sun vierailut mun elämässä tuntuu käyvän aina lyhyemmiksi ja lyhyemmiksi. Illan tullen lähdet aina tuuletän mukana, ja minä jään hiekkaan odottamaan sinua.

Olet ollut kastemato, ruusupensas ja linnunmuna. Jännittää, milloin tulet taas luokseni kylään. Toivon, että joku kerta voisit viedä minut suolle. Sitäkin enemmän toivon, että löytäisin tien sinne yksin.

Odotamme molemmat sitä päivää, etten enää tarvitse sinua. Että haluan ja odotan, mutta juureni ovat niin vahvat ja tiukassa, etten enää kaadu sinun poissaoloosi.

[helleaamu]

Muokkaamaton meri

Näytän aina kauniilta mennessäni rannalle. Pukeudun mukavasti, mutta kauniisti, itseäni miellyttäen. Olen aina rakastanut koruja, joita äitini minulle tekee. Hän on tehnyt niitä minulle jo kauan, ensimmäisen tehtiin jo ennen syntymääni. Kiinnitän korun ranteeni ympäri ja katselen sitä hetken. Olen valmis lähtöön.

Sää on kaunis ja kirkas, meren ranta kutsuu minua luokseen. Aurinko heijastuu peilityynestä vedestä. Lokit odottavat minua jo. Pidän lokeista. Ne katsovat minua syvälle silmiini ja minusta tuntuu, kuin ne näkisivät kaiken minussa. Korujeni värit ja kiilto kiehtovat niitä, ja ne tulevat lähemmäs nähtyään minut. Lokit pitävät minusta, ne ovat kai tottuneet siihen, että ruokin niitä. Lokit huutavat minulle ja minä nauran niille takaisin. Lokit kaikkoavat pois, kai etsimään ruokaa. Yksi jää kuitenkin luokseni ja sanoo: ”Taidat pitää tästä rannasta. Osoita se piirtämällä rantahiekkaan viiva siihen kohtaan, mihin aallot päättyvät.” Tunnen tuulen tarttuvan takkiini. Päätän totella lokkia, joten pudotan takkini rannalle ja nostan maasta kepin, jolla piirtää viiva.

Laineet nuolevat rantahiekkaa hellästi. Piirrän hiekkaan viivan kepilläni, mutta vesi pyyhkii sen pois. Lokit ovat kerääntyneet ympärilleni. Jokainen niistä katsoo minuun päin, ne muodostavat ringin ympärilleni, en pääse pois. On lokeille tärkeää, että saan piirr

ettyä viivan. Piirrän toisen viivan, kolmannen, neljännen. Vesi syö kaiken pois, kun aallot suurenevat. Viidennen, kuudennen. Tuuli yltyy ympärilläni ja hiukseni hipovat kasvojani. Seitsemännen, kahdeksannen. En aio luovuttaa.

Keppini menee rikki. Laskeudun polvilleni hiekkaan piirtämään käsilläni viivoja. Alkaa tuulla yhä voimakkaammin ja lokit kaartelevat yläpuolellani kuin haaskalinnut. En tiedä, kuinka monta viivaa olen piirtänyt. Jatkan yrittämistä. Lokit huutavat minulle, käskevät minua jatkamaan. Jatkan. Jatkan. En lopeta. Tunnen terävän piston kädessäni ja tutkin sitä nopeasti. Sormissani on hiekkaa ja tikkuja, käteni vuotavat verta. Olen hukannut rannekoruni, mutta en jaksa välittää. Jatkan. Ilma on raskas ja hiostava, joten otan paitani pois ja heitän sen vierelleni. Kuulen lokkien huudon kaikuvan korvissani.

Havahdun salamointiin. Meri myrskyää edessäni ja ympärilläni kirkuu satoja lokkeja. Niiden tyhjät, mustat silmät tunkeutuvat minuun kuin lyijykynän terä. Piirtäessäni uutta viivaa hiekkaan aalto osuu käteeni. Se polttaa minua kuin happo. Putoan selälleni hiekkaan. Aallot polttavat kehoani veden peittäessä minut. Tahdon pois rannalta, enkä halua palata enää koskaan. Koetan ryömiä pois vedestä, mutta saan vain kierittyä kyljelleni. Lokit ovat hiljaa, ne eivät huuda enää. Kuulen vain meren ja salamoinnin. Katson kättäni tummaa taivasta vasten, kevyt untuva alkaa peittää ihoani.

Herään rannalta. Tunnen vienon tuulenvireen siivissäni noustessani ylös. Meri on oudon hiljainen ja tyyni, melkein pelottava. En ymmärrä, kuinka milloinkaan pystyin rakastamaan sitä. Näen lokit ja lähden niiden perään, olen utelias. Silloin näen hänet. Hänen kaulansa kiiltää värikkäänä kuin aamuaurinko, hänen naurunsa soljuu ilmassa kuin silkkihuivi. Hänen kätensä ojentaa minulle kuivunutta leipää. Siksi me pidämme hänestä. Olemme odottaneet häntä. Hän pitää lokeista. Hän ottaa kepin käteensä ja kuuntelee toiveitani.

[helleaamu]

Valinnainen

On pimeää. Arkiset, ahdistavat seikat takovat naisen mieltä kuin rumpua. Kylmät ajatukset hakkaavat takaraivoa rystyset verillä. Bussi saapuu pysäkille ja ajatukset pysähtyvät hetkeksi. Ne kuitenkin jatkuvat täydessä bussissa yhä voimakkaampina. Joku hengittää naisen niskaan, märkien vaatteiden ummehtunut haju muistuttaa naista kaukaisesta nuoruudesta, kesäsateista, tiukasta läheisyydestä. On pakko sytyttää tupakka.

Kotiovella nainen yrittää kerätä itsensä. Ei saa itkeä lasten nähden. Täytyy olla kallio, jota edes kovimmat aallot eivät saa kulumaan. Avain kääntyy lukossa. Nyt ei pysty kohtaamaan lapsia. Sama kuvio toistuu joka päivä: ensin ruokaa, sitten televisio. Television äänet korostavat huoneen muuta hiljaisuutta.

Pala nousee kurkkuun, mutta itku ei tule. Tyttö on maannut jo päiviä sängyssä. Poika on levoton, ei pysy paikallaan eikä keskity. Televisio lamaannuttaa, se auttaa unohtamaan. Tupakansavu täyttää huoneen, tekisi mieli nukahtaa.

[helleaamu]

Valinnainen

Mun isoäiti oli taiteilija, se oli työkseen mainospiirtäjä. Se kävi nuorena piirtokoulun ja meillä on vieläkin jäljellä sen töitä ja työvälineitä. En ikinä tavannut sitä, se kuoli 90-luvun lopussa. Äiti on kertonut mulle, ettei se ollut erityisen hyvä äiti. Silti sen kuolema oli kuulemma kamalin asia mitä mun äidille on tapahtunut. En osaa yhtään sisäistää etten tule ikinä tapaamaan sitä. Mulla on kuva siitä nuorena mun huoneessa. Ja mulla on sen maaleja, pensseleitä ja purkki hiekkaa. Cocktailtikkupurkillinen vaaleeta hiekkaa. En tiiä mitä sillä ikinä tuun tekemään, en kuitenkaan raaski heittää pois sitä. Enkä raaski käyttääkkään sitä. Äiti oli jostain syystä säilyttänyt sen, ja sanoi mulle että sen voi heittää pois, tai käyttää, tai ihan sama. Oon kuullut että mun isoäiti oli vahva nainen. Meillä on kuulemma samat silmät

[helleaamu]

Simon Ferocious

Mä kaipaan sun kosketusta. Mä hymyilen, kun ajattelen sun käsiä mun keholla. Mä täytyn lämmöstä, kun muistelen sun huulia mun poskilla ja kaulalla. Ja mä putoan, kun muistan, ettet enää halua itteäs mua vasten. Mä jäädyn, täytyn tulesta, kangistun, velttoudun, muutun. Totuus on, ettei kukaan ole ollut mua kohtaan niin hyvä.

Mutta olen päättänyt, etten halua enää kaivata. Sillä totta on myös, että olen vihainen. Siitä kaikesta jonka mulle annoit, jonka otit ilman varoitusta takaisin. Haluan oksentaa sut ulos, niin kuin viinin, jota olen juonut illan aikana liikaa. Haluun oksentaa sut ulos ja vetää pöntön.

Tätä varten olen tehnyt suunnitelman. Omaksi puolustuksekseni sulta. Kun ajattelen sun turvallista lämpöä, muutan sen mielessäni polttavaksi kidutukseksi. Kun ajattelen sun pehmeitä suudelmia, kuvittelen ne kylmiksi ja märiksi. Tämän jälkeen nostan mielessäni meidän välille seinän. Betonisen, sileän, turvallisen seinän. Se kasvaa jokaiseen muistoon, jossa sun huulet on mua vasten tai jossa käperryn lämpimään ja turvalliseen syliisi. Ensin muistot muuttuvat tuskallisiksi, sitten saan seinän väliimme. Pääsen pois luotasi, omaan maailmaan.

Mutta nyt kun totuuksista puhutaan, niin puhutaan vaan. Koska totta on myös se, etten keneltäkään muulta halua tätä kipua. Jos silittelisit mun reisiä niin, et ne ois täysin palaneet sun kosketuksesta, ja suutelisit niitä heti märästi ja kylmästi, kestäisin sut. Niin kuin ennenkin muiden kanssa, sun haluttomuus saa mut haluumaan lisää.

[helleaamu]

Nimetön novelli metsästä

Kävelen läpi kituvan metsän. Maa on ikiroudassa, kukat nuokkuvat äänien voimasta, linnut makaavat maassa kylminä toukkien ja muurahaisten alla.

Lintujen laulun voi kuulla, jos muistelee oikein kovaa. Joskus muuttolintujen tullessa keväällä joku niistä eksyy metsään ja laulaa metsään valoa. Silloin puut nousevat ylös ja hämmentyvät. Ne ovat kuuroja laululle; ne vain tuntevat ääniaaltojen hellän kosketuksen lehdissään taikka neulasissaan. Tällöin ne kuristavat pienen linnun oksillaan. Kietoutuvat kaulan ympärille sulokkaasti kuin kevättuuli. Vetävät sen pään irti. Heittävät sen lampeen, suohon, tai muurahaispesään.

Metsän asukkaat ovat kuulleet huutoa, sahoja ja metsästäjien askeleita niin pitkään. Metsää ei enää kiinnosta ottaa selvää, kenelle kostaa. Kaikki metsässä juoksevat iloiset lapset ovat muumioituneet suohon ja liian kauniisti kukkivat kukat tukahdutetaan sammaleen toimesta. Itse saavuin metsään jo kauan sitten. Hiljaisuus on turruttanut minut, en enää edes yritä päästä pois. Vaikka löytäisinkin polun kotiin, en tiedä mitä kotona tekisin.