Kiitos, mutta ei kiitos
Ei:n sanominen on minulle niin älyttömän vaikeaa. Ei on tullut tutuksi tänä keväänä taaperon kanssa temmeltäessä ja työhaun osana. Neiti Itsepäisyys vaatii aika monta ei-sanaa päivässä: ei saa syödä jäniksen papanoita, ei saa kiipeillä holtittomasti pöydälle, ei saa juosta sekopäänä parkkipaikalla, ei saa löydä ja potkia kissaa, ei katsota enää telkkaria…. Ei sitä, ei tätä. Ei:n sanominen on ainakin tämän äidin hermoille aikamoinen rasite. Varsinkaan, kun viesti ei tunnu menevän perille. Viestinnän ammattilaisena minulla on tässä elvästi yksi kehittämiskohde viestinnän osa-alueista: taaperoviestintä!
Lisäksi ei on kuulunut työnhakuun. Työnhaku ylipäänsä aktivoitui “kiitos, mutta ei kiitoksen” kuulemisesta osana YT-neuvotteluja. Tämä iso ei vei minut uudelle polulle elämässä. Muistan ikuisesti tämän lumimyräkkäpäivän, kun kuulin ei:n. Sen jälkeen tarvoin polvia myöten lumessa hakemaan lastani päiväkodista, kun koko pääkaupunkiseutu oli liikenteen vuoksi jumissa ja noin kolmen kilometrin matka suuntaansa piti kulkea pulkalla. Päätin, että nämä tytöt eivät anna yhden ei-sanan tai lumikaaoksen sekoittaa elämäänsä.
Kevään aikana olen saanut lukemattomia ”Kiitos, mutta ei kiitos” -viestejä työnhakuun liittyen. Aina joku toinen on vienyt paikan nenäni edestä. Ei:n kuuleminen riipaisee aina syvältä – varsinkin jos se tulee työnhaun loppumetreillä. Se laittaa minut miettimään, mikä osaamisessani tai persoonassani tökkii. Miksi en saanut tätä duunia? Miksi joku toinen on parempi kuin minä?
Olen kuitenkin hyvin hyvin hämmentynyt, että vielä tänä päivänikin on firmoja, jotka eivät ilmoita työnhakijoille mitään rekrytoinnin vaiheista ja loppuunsaattamisesta. Mieluummin sitä kuulen sen ei:n, kun jää ihmettelemään missä mennään. Työnantajamielikuvan kannalta ei kovin kannattavaa. Todennäköisesti sanon heille seuraavan kerran “ei kiitoksen”, jos minulle sopivia työpaikkoja tulisi heillä hakuun.
Muutama rekrytoija on kuitenkin tehnyt asian todella tyylikkäästi. Minä loppumetreille päässeenä olen saanut puhelinsoiton, jossa minulle on kerrottu etten valitettavasti tullut valituksi, olen saanut kuulla perustelut ja aimo annoksen tsemppejä työnhakuun. Näille paikoille nostan hattua! Voin uskoa, että ”ei kiitoksen”-soittaminenkaan ei ole helppoa: tällainen herkempi, kun saattaa vaikka pirauttaa pienen itkun. Kannatan kuitenkin mieluummin tarttumaan puhelimeen kuin laittamaan sähköpostiviestin loppusuoralle päässeille. Olen kehunut näitä ei:n soittajia tutulle jos toisellekin, joten varmasti näiden firmojen maine kohoaa entisestään tällaisen inhimillisen kohtaamisen myötä.
Yksi vaikeimmista ei-tilanteista oli kuitenkin, kun jouduin itse sanomaan ”Kiitos, mutta ei kiitos”. Tarjolla oli erinomainen työ, jota minulle tarjottiin. Tein kuitenkin todella vaikean päätöksen, enkä ottanut tehtävää vastaan. Tämä vaati minulta säkkikaupalla rohkeutta ja eri asoiden puntaroimista. Suurimpana syynä tehtävän määräaikaisuus ja palkkataso, koska minulla on useita muita työnhakuja päällä ja olo toiveikas pysyvämmästä duunista. Tämä ei:n sanominen oli minulle ehkä koko keväästä alkaneen työnhaun vaikeimpia hetkiä. Tästä ainakin opin, että minä kyllä kelpaan ja ennen kaikkea ei:n sanomiseen ei kuole! Matka jatkuu ei:n jälkeenkin.