MOSKOVANMUULI

En ole koskaan käynyt Moskovassa, enkä tiedä, tulenko koskaan käymään. Mutta nyt kirjoitan teille kirjeitä sieltä.

[moskovanmuuli]

6

Kaikki tapahtuisi hetkessä. Vaan enkö siinä läpsäyttäisi sinua kuitenkin poskelle, varmastikin. Voi kurja lurjus, et pääsekään pakoon noin vain!

Katso nyt, muuttolinnut ovat jo lähtemäisillään, ja täällä me seisomme kellastuneiden lehtikasojen välissä! Päivä päivältä valo vähemmän välittää laskea säteitään puoleemme, sekin on kiireinen toisaalla. Seinät ympärillämme sen kuin harmaantuvat.

Nostan siis oikean käteni, levitän sen ojolleen, ja sitten makeasti litsautan sen löysään poskeesi; katso! Tässä nyt olemme, syksyn pyörteessä; nyt. Eikä meillä kenties tule muuta olemaan!

[moskovanmuuli]

5

Hei olivat ihmeellisiä. He seisoivat kasassa ja heidän suunsa vain kävivät. He seisoivat ja hedän suunsa kävivät ja ilma täyttyi sanoista kuin hyttysistä ja noin 3% niistä lausuttiin tai päästettiin ilmoille tunteella ja tarkoituksella ja muu vain seurasi eikä sille kaikelle mitä ilmeisemmin ollut tulossa loppua vielä päiviin.

[moskovanmuuli]

Neiti Tsukarovin loppu

Tanya: Kyllä minä hänen sijassaan olisin jo lähtenyt. Petrus: Neiti Tsukarov? Tanya: Hän alkaa ikääntyä, hiukset ohenevat jo. Jos hän antaa tämän jatkua, hän päätyy kamalaan tilanteeseen, sillä ei kukaan kaipaa vanhoja naisia. Vanhat ovat yhteiskunnalle hyödyttömiä, ei hän kykene kohta töihin. Hän ei ole enää kaunis, iho roikkuu ohuena kasvoilla, askel on laahaava, vartalo poimuinen. Hän ei ole enää se sukujuhlien kaunotar, jolle kaikki lirkuttelevat, ei, hän istuu yksin nurkassa ja toivoo, että joku lapsista toisi hänelle lasin vettä. Jos hän olisi mies, saisi hän edes kunnioitusta jakaessaan elämänviisauksiaan ja neuvojaan töihin, perheeseen ja maineeseen liittyen. Harmaantunut perheenpää, muistakaa lapset sanani, älkää koskaan tarttuko aseeseen, näin on. Mutta vanhan naisen puhe, se on narinaa ja käsittelee turhuuksia, sitä kuunnellaan vain kohteliaisuudesta ja silloinkin säälien. Kuinka siskosi on voinut, eikö keitto olekin hieman luista, eläkkeeni on pieni, missä täällä on käymälä, laalaalaa. Ei, kohta hän ei kelpaa edes miehen kylkiluuksi, ei, ei edes kaatamaan laihaa kahviaan nuorempien nälkäisiin kuppeihin.  Hänen asunnostaan kannetaan ulos kaikki, tavara kerrallaan, pian se on tyhjä, ja hän istuu kylmällä lattialla kasassa, toivoen, pettyen, paleltuen. Ei, kukaan ei kaipaa vanhoja naisia. Jos olisin hän, olisin jo lähtenyt.

[moskovanmuuli]

4

Anteeksi, herra olen kuullut että universumi on tuhoutumaisillaan Mitä asialle pitäisi tehdä Ehdotan että juomme brandyä hienoimmista laseistanne ja katsomme kun sateenkaaret menevät poikki ja kaupungit romahtavat Ehdotan myös että soitamme jotain mitä hienointa musiikkia ja kutsumme paikalle muitakin Kas maailmanloppukin voi olla kelpo lauantai

[moskovanmuuli]

Metro I

Löysin sinut kuolleena kotoani. Näin sormet pöydällä jo astuessani sisään. ”Miksei mikään tunnu enää miltään”, mietin, ja kaadoin kiehuvaa vettä vedenkeittimestä jaloilleni.

Tiistai ikkunan takana oli märkä ja tuulinen, mutta tiesin, että metrossa olisi lämmintä. Sillä metrossa on aina lämmintä. Keltaiset valoruudut viuhuvat ohi, hidastuvat, pysähtyvät, kaikki on kahden metrin pätkissä. Ihmiset ovat hyvässä järjestyksessä ja liikkuvat sovittujen ratojen mukaan. Vallitsee rauha ja selkeys.

Katsoin vielä kerran ikkunasta; tiistai, kevät, kello 22:32. Nyt olisi juuri sopiva hetki. Otin laukkuni kaiken elottomuutesi vierestä, ja sitten vielä toppatakin ja pussillisen marenkeja.

Hetken kuluttua laskeuduin alas Kaisaniemen metroaseman liukuportaita sallien kelmeän sähkövalon silittää päälakeani turvallisesti. Tunnelissa oli hiljaista, vain muutama harmaa odotti viimeistä junaa, joka pian tuli, ja meni. Astahdin alas karkealle soralle. Otin kevyen askeleen, toisenkin. Metroaseman valot sammuivat, joten jatkoin eteenpäin pimeässä.

[moskovanmuuli]

3

Näytän täysin kelvottomalta. Olen kävelevää biojätettä. Naapurini eivät enää tervehdi minua, ja tiedän, että ällötän myös ystäviäni, vaikka he eivät myönnä sitä - nään sen heidän hymynsä takana, heidän silmäkulmiensa värähdyksessä, heidän poskilihastensa nykäisyissä.

Miesystäviä minulla ei ole ollut aikoihin ja naisista en ole kiinnostunut - tosin tuskin hekään minusta.

Joskus mietin peseytymistä, mutta olen luopunut ajatuksesta. Mitään ei ole tehtävissä. Viime aikoina olen antautunut täydelle rappiolle, eikä minua enää kiinnosta, mitä ihmiset ajattelevat, kun kuljen Mäkelänkatua reikäiset verkkarit maata laahaten. Joinakin kesäöinä juoksen taloyhtiömme sisäpihalla alasti, ikään kuin vallankumouksena, että katsokaa, tässä nyt olen.

[moskovanmuuli]

krokotiilikelluke

Antakaa, hankkiudun ongelmiin. Olen vähän liian onnellinen. Tämä kirottu vahvuus estää holtittoman toimintani, jota niin pelkään ja kuitenkin odotan. Kohta se jo tapahtuu; ilta viilenee, ja vain taivaanrannan purppura valaisee polkuni laskeutuessani rikkoutumisen laaksoon. Olen etsimässä hankaluuksia, koettelemassa hieman suojamuurejani, tekemässä tutkimusta mielensyövereihin; sieltä on löydyttävä rakosia, joihin sitten työnnän haarukan ja väännän ja väännän, ja murennan kaiken, minkä itse rakensin - vaan ei! Kellun hyisellä Vantaanjoella, enkä uppoa, niinkuin tapasin. Trooppinen yösade putoaa niskaani ja huuhtelee loputkin hölmöydestäni mukanaan, pitkin krokotiilikellukkeen muovista kylkeä.

[moskovanmuuli]

pastissi sanomattomuudesta vuodelta kaksituhattakolmetoista

Ilokivi on avannut minulle sylinsä, kuplivan olutkeitaan täynnä ihmisiä, se on kuutamo jota tähdet kaunistavat. Siellä on punkia ja funkia, keltainen tunnelma kuin elokuvassa, jossa kaikki ovat köyhiä mutta niin rikkaita ja kotoisin Amsterdamista, vihreämmän ruohon maasta, jossa linnut lentävät korkeammalla, maailma on yhtä Yläkaupunkia, seksi rokki ja huumeet arkipäivän kauneutta.

Helsinki on niin pieni kaupunki. Täällä ihminen on kuluttaja, hullu kauris kaupunkiviidakossa ja yhtäkkiä elämä on myrkkysieni, nopea juna. Minä valitsen Yläkaupungin, otan kaljatuopin suojamuurikseni, hyökkään ravintolan pimeyteen ja olen osa tähtitaivasta, niin kuin olisin aina ollutkin.

[moskovanmuuli]

ajattelin

Olen kuullut Nelostiellä pikkuautot muussautuvat rekkoihin Kun elämän vuoristoradasta tuli pitkä suora siinä oli hyvä kiihdyttää Päästiin nopeasti loppuun

Minulla oli harrastus Rapsuttelin arpia Eivät ne koskaan auenneet Ajattelin; mieluummin kaadun rinteissä kuin laskeudun tasaisesti pohjalle Nelostiellä pikkuautot muussautuvat rekkoihin Nelostiellä voi ajaa kovaa

[moskovanmuuli]

kofeiini

Istuin pääkirjastolla, niinkuin usein teen, lukemassa kuten muutkin opiskelijat. Aurinko siivilöityi ikkunoista sisälle, ja jonkun MacBook piti hiljaista rapinaa.

Olin päässyt kolmanteen lukuun, joka käsitteli intertekstuaalisuutta, kun huomasin kahviläntit vihkoni reunalla. Ihmettelin huolimattomuuttani, pyyhkäisin tahrat mummolta saamani kissapaidan hihaan, ja yritin jatkaa lukemista.

Silloin kahvikuppi päätti hukuttaa kaikki. Take away -muovikansi linkoutui auki haalean maitokahvin tulviessa Niagaran lailla. Se kasteli kirjani ja kännykkäni, aallot alkoivat vyöryä yli pöydän reunan ja silloin lähellä istunut kauppatieteiden opiskelija päästi ynähdyksen, muttei päässyt alkua pidemmälle, kun espressontuoksuinen neste valloitti lattian.

Kymmeniä opiskelijoita nousi pöydille ja kiskoi paniikissa tietokoneitaan latauspisteistä, alempien kerrosten humanisteja kellui ylös kierreportaita tulvakahvin mukana ja joku itki kahviläikkäisiä Nike Airejaan pidellen. Yritin liittyä kalabaliikkiin, jotta en paljastuisi tulvakupin omistajaksi, mutta en kyennyt äimistykseltäni. Lattea oli jo polviin asti viidennessa kerroksessa, joten päätin häipyä.

Kiipesin ulos ikkunasta, ja laskeuduin seinään kiinnitettyjä palotikkaita pitkin parkkipaikalle, josta liftasin kyydin muutaman korttelin päähän, missä piilouduin hiekoituslaatikkoon.

[moskovanmuuli]

2

Harmaat pilvet yllä taivaan istun, itken, kipua jonka itsekin tiedän kuvittelevani - vaikka en kai ole edes kuvittaja, vihjaa joku taustalla oleva

Ylpeys ja ennakkoluulo ne rymittävät päiviä Paperi T:lläkin on pitkät hiukset jotta se voisi piiloutua

[moskovanmuuli]

kevätsiivous

Kello löi kaksitoista ja päivä vaihtui.

Istuin kotisohvalla tukka sekaisin haisevat sukat jalassa ja mietin kuolemaa. En niinkään omaani, vaan ihan yleisesti; kuinka se tulee ja lakaisee kaiken elämän kuin jokakeväinen katupesuri, tiedättehän, se joka pitää saatanallista meteliä, ja sitten on hiljaista ja joku yrittää lausua juhlavia sanoja, mutta luovuttaa, koska ei löydä rimmaavia säkeitä. Ja sitten tulee kuolema ja lakaisee senkin pois, ja se vain on pelin henki.

[moskovanmuuli]

1

Eräänä keväisenä päivänä aurinko nousi ja laski.

Nousi, kuin ei olisi ennen sinitaivasta nähnyt, polttavan valkeana, linnut huusivat tulisinta sinfoniaansa, puut roihusivat tervehdystään valolle oransseina soihtuina ja päivä alkoi seikkailuelokuvana, täynnä mahdollisuuksia.

Nousin peittojen välistä ja tartuin verhoihin valmiina mihin vain, valmiina kokemaan ihmeitä. Kulkiessani kadulla tuuli pyöritteli kevyesti hiuksiani kuin todistaakseen, ettei tämä ole unta.

Päivän töiden ollessa puolessa alkoi aurinko kuitenkin sukeltaa kohti horisonttia. Hitaasti ja varmasti se veti minua mukanaan, ensin hieman nykien ja sitten täydellä voimalla, lailla puhdistetun lattiakaivon.

Kaunis päiväni pilaantui maalauksena vesisateessa. Myrsky nousi vesilasiin, ihmiset kadulla muuttuivat tyhmiksi, kengästäni katkesi korko ja lopulta jäin erästä suojatietä ylittäessäni rekan alle.

Purin hammastani ja pidättelin itkua. Takaisin kotiin päästyäni kaadoin itselleni lasillisen viiniä ja yritin rauhoittua illan hämärässä.