#doksa

[tupaki]

Λίμνη Δόξα

[anttipehkonen-blog]

Kenttätaistelu ja symbolinen valta

Monissa modernia luokkarakennetta ja yhteiskunnallisia hierarkioita käsittelevissä tutkimuksissa  on käytetty Marxin teoreettista jakoa hienojakoisempia luokituksia. Näitä seikkoja ovat esimerkiksi luokkien representaatiot kulttuurituotteissa, elämäntyylit, kulutustottumukset ja kulttuuriset maut. Erityistä kiinnostusta on herättänyt niin sanottu uusi keskiluokka. Lisäksi on pohdittu paljon myös yhteiskuntaluokan suhdetta sukupuoleen, etnisyyteen ja muihin sellaisiin seikkoihin, joiden perusteella ihmisiä niputetaan eriarvoisiin ryhmiin. 

Esim. nyrkkeilyn raskaan sarjan entinen maailmanmestari Mike Tyson on hyvä esimerkki siitä, miten luokkaa, rotua, sukupuolta, seksuaalisuutta ja identiteettien rakenteistumisessa mukana olevaa kulttuurituotantoa käytetään rinta rinnan sosiaalista maailmaa luokiteltaessa. Luokkaa ajateltaessa ajatellaan usein myös etnisyyttä, seksuaalisuutta ja sukupuolta. Etnisyyden ja luokan kaltaiset kategoriat eivät ole pelkkiä luokitteluita tai sosiaalisia asemia vaan myös sellaista merkitystuotantoa ja vuorovaikutusta, joka saattaa personoitua ja ruumillistua. 

Käsitys makujen ja tyylien hierarkkisesta jäsentymisestä ja oletus keski- ja ylemmistä kerroksista hyvän maun märittäjäinä ovat yleisiä. Yksi tunnetuimmista on Norbert Eliaksen teoria sivilisaatioprosessista. Hän osoitti, kuinka pöytätapojen, tyylitietoisen pukeutumisen, itsekontrollin, ilmeiden ja eleiden sekä kaiken muun ruumiiseen liittyvän kultivoituminen ja tapojen sivilisoituminen käynnistyi yläluokassa, lähinnä hovissa. Sieltä se vähitellen levisi porvaristoon ja muihin ryhmiin. Samaan sarjaan kuuluu Georg Simmelin väite siitä, että muodit ovat luokkamuoteja. Ne leviävät yleensä ylemmistä kerroksista alempiin, vaikkakin muotia myös hänen mukaansa luodaan aktiivisesti luokkahierarkioiden keskiössä.

Tunnetuin luokkatutkimusta kulttuuristen erottelujärjestelmien dynamiikan ja jokapäiväisessä elämässä käydyn symbolisen taistelun suuntaan kehittänyt sosiologi on Pierre Bourdieu. Hänen ajattelunsa on läheisessä yhteydessä empiiriseen tutkimukseen, joten sitä on helppo hyödyntää konkreettisessa sosiaalitutkimuksessa. Bourdieu kysyy, miten valtarakenteet uusiutuvat kulttuurisesti sosiaalisessa todellisuudessa. Refleksiivisyys on tärkeä osa teoriaa, sillä siinä otetaan valtarakenteiden ja kenttätaisteluiden ohella tarkasteltavaksi myös yhteiskunnalisten toimijoiden tietoisuus yhteiskunnallisesta olemisestaan ja yhteiskuntieteellisen tiedonmuodostuksen ehdot. 

Bourdieu käynnistää vallasta käytyä symbolista taistelua ja herruuden eri muotoja koskevat analyysinsa tilanteesta, jossa ihmiset pitävät  sosiaalista maailmaa ongelmattomana, itsestään selvänä ja annettuna. Tällaisessa maailmassa elävien ihmisten tietoisuutta heidän yhteiskunnallisesta olemisestaan Bourdieu nimittää doksaksi. Se on tila, jossa sosiaalinen maailma on annettu, se on keskustelematon ja kyseenalaistamaton maailma. Ihmisten käyttäytymistaipumusten totunnaistuminen on niin täydellisesti onnistunut, ettei mikään uhkaa ihmisten uskoa sosiaalisen maailman rakenteen luonnollisuuteen ja vaihtoehdottomuuteen. Asioiden olemassoloa sellaisenaan kuin ovat pidetään niin itsestään selvänä, ettei edes kysymys siitä, voisivatko asiat olla toisinkin, ole mahdollinen. Kuitenkin doksa palvelee hallitsevien ryhmien etuja ja legitimoi niiden valta-aseman. Doksasta tilannetta luonnehtii symbolinen väkivalta, jota hallitsevat ryhmä käyttävät muotoillaakseen sosiaalisen järjestyksen mieleisekseen. 

Kysymykset, jotka kyseenalaistavat doksan olemassaolon, ovat mahdollisia vasta heterodoksisessa tilanteessa. Kyseisessä tilassa ihmiset alkavat syystä tai toisesta suhtautua sosiaalisen maailmansa rakenteenseen kriittisesti. Kysytään, miksi ihmisten väliset suhteet ja niitä pönkittävä symbolinen järjestys on organisoitu niin kuin ne on. Tuloksena on sellaisen diskursiivisen tilan syntyminen, jossa epäily ja kysymykset ovat mahdollisia. Siitä, mikä ennen oli puhumatonta, voidaan nyt keskustella. 

Yhteiskunnallinen kamppailu on saanut uuden vaiheen. Hallituille luokille olisi hyödyllistä, jos ne pystyisivät osoittamaan doksan luonnottomuuden. Koska tilanne, jossa doksa vallitsee, palvelee hallitsevien luokkien etuja, ne tavoittelevat doksan säilyttämistä. Kun alistetut tulevat tietoisiksi doksasta, paluta vanhaan ei enää ole. Hallitsevien luokkien strategiana on kehittää doksalle korvike, ortodoksia. Sillä pyritään jäljittelememään doksaa, mutta niin, että doksaa kehitetään uskottavammaksi rationalisoimalla ja systematisoimalla sitä. Tilanne on kuitenkin uusi: ortodoksia on puolustusasemissa heterodoksiaan nähden. Doksaan ei enää ole pääsyä, eikä ortodoksiaa voida esittää vaihtoehdottomana, keskustelemattomana kenttänä. Hallitsevien ryhmien kannalta onkin järkevää sitoa mahdollisimman suuri osa yhteiskunnallisesta keskustelusta doksiseen tilaan eli kentälle, jossa ei edes koeta tarvetta keskusteluille. Vasta tilanteessa, jossa keskustelut siirtyvät pois hallitsevien ryhmien kannalta turvalliselta kentältä ja siirtyvät diskursiiviseen avaruuteen, on panostettava ortodoksiaan.

kenttä ja pääomat

Modernit yhteiskunnat ovat pitkälle eriytyneitä eli differentoioituneita, ja ovat jakutuneet lukuisiin kenttiin, joissa kussakin käydään edellä esitettyä kamppailua diskursiivisten avaruuksien ja doksan välisistä suhteista kullekin kentälle tyypiliseen tapaan. Symbolinen väkivalta ja taistelu sosiaalisen todellisuuden määrittelyvallasta luonnehtivat myös modernia elämää.

Kenttä on Bourdieun keskeisiä käsitteitä eikä hän väsy korostamasta kenttien merkitystä. Sosiaalinen todellisuus jakautuu kentiksi. Meillä on lukematon määärä erilaisia kenttiä: esim. taiteiden kenttä, rockmusiikin kenttä tai sosiologian kenttä. Yksilöt kamppailevat kentille pääsystä, jotta he voisivat kerätä kentille ominaisia pääomia niissä rajoissa, jotka yksilön habitus sallii. Kenttä on tila, jossa yksilöt taistelevat noudattamalla kentälle ominaisia pelisääntöjä tai mahdollisesti myös osittain rikkomalla niitä. Kentille voi jättää kokonaan menemättä, mutta silloin ei voi osallistua kentän pääomien keräämiseen. Perimmäisenä tavoittteena on kasata mahdollisimman paljon kentällä käypiä pääomia ja jopa saada niihin yksinoikeus. Tavoiteltava asia voi olla esim. kansallinen auktoriteettiasema omalla tieteenalalla, legitimoitu asema suuren päivälehden musiikkikriitikkona, karismaattisen johtajan paikka puolueessa jne. 

Koska kenttä on sosiaalinen pelitila, jonka toiminta edellyttää pelaamisen kannattavuuteen uskovia pelaajia, kenttäteoriaan liitty teoria sosiaalisista toimijoista. Tähän liittyy toinen Bourdieun tärkeä käsite habitus: habituksesta puhuminen tarkoittaa, että yksilöllinen, subjektiivinen ja jopa persoonallinen on yhtesikunnallista, kollektiivista. Habitus on sosialisoitu subjektiivisuus. Habitus viittaa järjestelmään, joka kokoaa yhteen yksilön elämänhistoriaan sisältyviä kokemuksia ja hänen havaitsemis- ja suhtautumistapojaan. Habitus ilmentää tietyn yhteiskuntakerrostuman kulttuurin rakentumista yksilössä, joten habitus on yhteydessä yksilön luokka-asemaan. Habitusta voidaan tämän vuoksi pitää sekä yksilöllisenä että yhteisöllisenä asiana. 

Yhteiskuntaluokka koostuu ihmisisitä, joilla on samantapainen habitus ja samantapainen asema kentällä tai lahekkäisillä kentillä. Habitus toimii eräänlaisena mekanismina, jonka kautta merkitykset sisäistetään ja ruummillistetaan. Habitukseen liittyvät läheisesti dispotitiot, joilla Bourdieu viittaa taipumuksiin, haluihin ja mieltymyksiin sekä havaitsemis- ja suhtautumistapoihin. Dispositioiden välityksellä sisäistetään sosiaalisen ympäristön välttämättömyydet, ja sisäistämisen johdosta ulkoinen todellisus mallintuu yksilöön hänen valintojaan ohjaavaksi habitukseksi. Ruumiillisuus on tärkeä osa habitusta, ja habitus on eräässä mielessä ihmisen koko olemisen tapa eli se, miten hän itseään kantaa. Habituksesta vain osa lankeaa tiedostetun ja rationaalisen alueelle. Habitus kuvaa sekä rakenteen että toiminnan samanaikaisuutta sosiaalisessa käyttäytymisessä. Se yhdistää kokonaisuudeksi yhteiskunnalliset, objektiiviset rakenteet ja näissä rakenteissa toimivien ihmisten subjektiiiviset puolet. 

Kukin kenttä suosii sille luonteenomaisen habituksen piirteitä. Ihmisen tausta vaikuttaa siihen, kuinka nopeasti hän omaksuu kentän pelisäännöt. Esim. pääkaupunkiseudun kulttuuripiireissä vaadittavaa tyylitietoisuutta ei ole helppo hankkia, jos on lähtöisin syrjäsueudun vaatimattomalta pientilalta. Näin habitus yhdistää ihmisen subjektiivisen maailman, hänen henkilökistoriansa ja hänen henkilökohtaiset tyylinsä ja tapansa käyttäytyä sekä yhteiskuntaluokkaan että kulttuurin maailmaan ja niiden sosiaalisiin arvostuksiin ja merkityksiin. Ne, jotka ovat jo varhaissosiaalisaatiostaan lähtien kyenneet kasamaan sille kentälle sopivia pääomavarantoja, joilla he pyrkivät menestymään, ovat tietenkin kenttätaistelussa etulyöntiasemassa.

Bourdieu jakaa kentillä taistelun kohteena olevat pääomat kahteen päätyyppiin: taloudellinen pääoma ja symbolinen pääoma, joka jakautuu kulttuuriseksi ja sosiaaliseksi.

Taloudellinen pääoma koostuu toimijoiden aineellisista resursseista, esimerkiksi yksilön varallisuudesta ja taloudellisesta vallasta. Taloudellinen pääoma on tavallisesti institutionalisoitunut omistusoikeudeksi.

Kulttuurinen pääoma näkyy kolmella tavalla. Se on ensinnäkin ruumiillistunutta. Niihin kuuluvat esim. ihmisen tavat puhua ja elehtiä. Toiseksi kulttuurinen pääoma objektivoituu erilaisiksi esineiksi ja tavaroiksi: esimerkiksi kirjahyllyssä oleviksi kirjoiksi. Kolmanneksi kulttuurinen pääoma on institutionalisoitunutta. Silloin se viittaa tutkintoihin ja oppiarvoihin. Valtiotieteen maisterin titteli on institutionalisoitu osoitus kulttuurisesta pääomasta.

Sosiaalinen pääoma kiteytyy sosiaalisiksi velvollisuuksiksi ja oikeuksiksi ja niitä ylläpitäviksi muodollisiksi ja epävirallisiksi suhdeverkostoiksi. Ihmisellä on sitä enemmän kultturista pääomaa, mitä sivistyneemmin hän käyttäytyy ja parempi on hänen kulttuurituntemuksensa, mitä tasokkaammat tai omaperäisemmät ovat hänen taidekokoelmansa ja mitä korkeammin ja paremmissa oppilaitoksissa koulutettu hän on. Hänellä on sitä enemmän sosiaalista pääomaa, mitä enemmän ja vaikutusvaltaisempiin ihmisiin hänellä on sosiaalisia kontakteja. Sosiaalista pääomaa ovat ts. toimijan verkostot, hänen paikkansa niissä ja se, miten hyvin hän kykenee verkostojaan käyttämään.

Tietyt pääomalajit saattavat olla kysyttyjä useammalla kuin yhdellä kentällä, ja vahvemmilla kentillä kerätyt pääomat ovat tiettyyn rajaan asti siirrettävissä muillekin kentille. Esim. sosiaalista pääomaa voidaan muuttaa taloudelliseksi. Samoin taloudellista pääomaa voidaan muuttaa kulttuuriseksi pääomaksi. Koulutuksen, talouden, työelämän, sosiaalisen elämän, kulttuurin ja vallan kentillä tarvittavat pääomat kasautuvat rinta rinnan, toisiaan tukien. Eri kentillä saatetaan myös suosia samantapaisia habituksia.

Merkitysrakenteet ja erottautuminen

Bourdieu toteaa, että makukysymyksistä ja siitä, kenellä on viime kädessä oikeus ja taito määritellä hyvä maku ja vaikuttaa siihen, minkälaisilla tulkintakoodeilla ja miten kulttuurin tuotteita pitää tulkita, on käyty kiistaa kauan. Määrittelyvalta on yleensä ollut hallitseveilla sosiaalisilla ryhmillä ja niiden korkeasti koulutetuilla ihmisillä. Näillä ihmisllä on kultturista pääomaa, ja heidän makuaan pidetään legitiiminä ja erojen tajuaan täydellisenä. Yläluokan legitiimille maulle ovat ominaisia hienostunut erottelu ja esteettisen kokemuksen itseisarvon ymmärtäminen. Puhtaassa esteettisessä ajattelutavassa muoto on tärkeämpää kuin funktio ja tekniikka oleellisempaa kuin teema. Painoa pannaan enemmmän itse taiteelliseen representaatioon kuin representoitavaan todellisuuteen. Tällainen puhtaan katseen ja autonomisen taiteen ideaali esitetään universaalisti pätevänä ja pyyteettömänä, vaikka makukriteerien yleispätevyyden ja pyyteettömyyden takana onkin sosiaalisen kilpailun kohteena oleva luokkamaku.

Muut ryhmät pyrkivät jäljittelemään tätä hallitsevaa makua. Keskiluokan makua Bourdieu nimittää hyväksi kulttuuritahdoksi, sillä keskiluokka haluaa olla kuin yläluokka ja oppia pelaamaan peliä kuten sekin. Koska sosiaalinen tausta ja asema ovat yhteydessä kulttuuriseen kompetenssiin, keskiluokalla ei ole edellytyksiä samanlaiseen kultivoituneisuuteen ja mielipiteiden varmuuteen kuin yläluokalla; jäljittelijät tulevat aina perästä. Varsinkin kulttuurisiin käytäntöihin liittyvät erottelut ja elämäntyylit ovat olennainen osa siitä, mitä Bourdieu tarkoittaa luokkataistelulla. 

Työväenluokka valitsee sen, mikä sen on välttämätöntä valita. Tavallaan he eivät edes tiedä tai välitä koko asiasta, ja eräässä mielessä työväenluokka jääkin kulttuurisen taistelun ulkopuolelle. 

Työväenluokan populaarin maun tunnistaa siitä, että se ohajutuu selkeän logiikan mukaisesti. Esimerkiksi kaunokirjallisuudelta odotetaan sitä, että tarina etenee loogisesti kohti myönteistä loppua. Populaarissa estetiikassa taide ja tavallinen arki muodostavat jatkumon. Muoto on alisteista funktiolle, joten yritykset luoda jotain taiteelllista hyväksytään vain, jos se ei liikaa haittaa tarinan kulkua. 

Nämä eronteot tai erottautumiset ovat myös erilaisuutta, etäisyyttä ja erottavia piirteitä. Luokkien välisiä ja sisäisiä erontekoja eli distinktioita voi yhtä hyvin löytää puhetavoista, pukeutumisesta, automieltymyksistä, syömisestä ja urheiluharrastuksista. Sivistynyt käytös on olemassa vain, jos se voidaan suhteuttaa käytökseen, jota ei voi pitää samalla tavalla sivistyneenä. Hallitseva luokka määrää pelin säännöt. Se hallitsee peliä luonnostaan ja turvaa valta-asemaansa tarvittaessa vaikka sääntöjä muuttamalla. Keskiryhmät osallistuvat peliin halukkaasti ja pyrkivät omaksumaan vallalla oleveat säännöt, joita yläluokka tosin sormeilee heti kokiessaan asemansa uhatuksi. Työväenluokan pelitila on kaikkein ahtain. 

Koulu, ruoka ja eronteon mekanismit

Hyvin tärkeä valtarakenteiden ja kulttuuristen erotteluiden ylläpitäjä on koulu. se ei suinkaan tasoita luokkaeroja, vaan on jopa osaltaa pitämässä niitä yllä. Koulussa ovat parhaimmassa asemassa yläluokanja keskiluokan ryhmät, jota ovat tottuneet jo kotonaan koulun edustamaan kulttuuriin. Koulun arki näyttää neutraalilta yleiskulttuurilta, vaikka sen keskeinen tehtävä on johdattaa uudet ikäluokat sisälle yhteiskunnalliseen työnjakoon ja symbolisen väkivallan järjestelmään. 

Koulu suosii ylä- ja keskiluokkaisia lapsia. Koululaitos oikeuttaa tietynlaisen habituksen, toisin sanoen puheen, tyylin, maun, tavat, tottumukset ja elämänarvot, ilmeet, eleet ja asennot, jotka ovat sille ominaisia. Parhaiten kelpaavat ja selviävät ne, joiden habitukseen on kotikasvatuksessa istutettu ylemmille ryhmille tyypilliset ilmaisu- arvostus- ja olemisen tavat. Tästä rakenteellisesta valikoinnista huolimatta uskotaan yleisesti, että koulumenestys on yhteydessä yksilöllisiin kykyihin ja ahkeruuteen. Menestykseen tarvittavat pääomat ovat eliitin hallussa, ja varsinkin parhaimpina pidetyt, arvostetuimmat koulut lujittavat symbolisen väkivallan avulla tätä eliitin erityisasemaa. Eliittikoulut juurruttavat oppilaisiin herruutta ilmentävät yhteishengen, omanarvontunnon ja itseluottamuksen. Oppilaat oppivat olemaan tietoisia omasta ertyisyydestään suhteessa muihin. Akateeminen valtapeli ei ole poikkeus. 

Suhde ruokaan on erottautumiseen pyrkivän, distiktiivisen elämäntyylinen olennainen osa. Ihmisen varallisuus ilmenee toki hänen kauppakassinsa sisällöstä, mutta raha ei ratkaise kaikkea. Se, mitä ja miten ihminen syö, on yhteydessä hänen makuunsa, aivan samalla tavalla kuin hänen suhteensa musiikkiin, urheiluun ja kirjallisuuteen. Työväenluokan ateriointia leimaa vapaamuotoisuus ja helppous. Sen sijaan porvariston aterialla muoto on tärkeää ja ruokailu on sosiaalinen seremonia. 

Erottautumisen logiikka muuttuu entistä mutkikkaammaksi kun mukaan otetaan kansallisuuden lisäksi myös muita sellaisia tekijöitä kuin etnisyys ja sukupuoli, joihin Bourdieu suhtautuu ylimalkaisesti. 

Symbolista väkivaltaa ja kulttuuristen valtarakenteiden uusiutumista tapahtuu myös tieteen kentillä. Bourdieu korostaa, että pelkkä kenttien havainnointi tuottaa sosiaalisesta elämästä vaillinaisen kuvan. Siksi hän korostaa oman lähestymistapasa refleksiivisyyttä. Sen avulla hän pyrkii nostamaan esiin sen kollektiivisen ja älyllisen tiedostamattoman, joka on osa kaikkea tiedettä, sosiologiaakin. Koska sosiaalisen maailman ja yhteiskuntatieteen välille ei voi vetää tarkkaa rajaa, tieteellisissä käsitteissä ja luokitteluissa on aineksia ei-tieteellisistä yhteyksistä. 

Refleksiivisessä tieteenideaalissa tarkoitus on paljastaa nämä tieteellisessä tiedonmuodostuksessa vaikuttavat yhteiskunnalliset tekijät. Bourdieun mielestä on objektivoitava sekä tutkittavat asiat että tutkijat ja tutkijan tieteelliset käytännöt; sosiologin on siis asetuttava myös omaksi tutkimuskohteekseen. Refleksiivisessä lähestymistavassa tieteen tutkmuskäytäntöjä ja tietellistä maailmaa koskeva teoria sisällytetään yhteiskuntateoriaan, jotta tieteentekijät kykenisivät problematisoimaan oman objektivoivan tieteellisen katseensa.

tekstilähde: Kimmo Jokinen, Kimmo Saaristo / Sosiologia