“Mitäpä teet kun alkaa vituttaa?”
Otsikko lainaus suomalaisen proto-rap -poppoon, Rapatin, “Kunnia isänmaan” -biisistä. (Ja se jatkuu: “...Elämä Suomessa päätäsi kiduttaa...”)
Ei, en syytä (enää) vittuuntuneisuustendenssistäni isämmaata.
Päivänpolttava poliittinen debatti on ihan tyhmää, yksisilmäisenä näyttäytyvänä jopa typerää. Täysin. Siksi en tuhlaa sanojani moiseen.
Keskityn kuplani sisäiseen mouhoukseen ja hybrikseen.
Minulla vitutuskäyrä osoittaa nousua hyvinkin helposti.
Usein se saattaa johtua siitä, että tulee kiinnitettyä liian vähän huomiota omaan jaksamiseen ja voimavarojen resurssointiin.
Liian helposti keittää yli ja liian usein.
Pitäisi olla tietenkin kiinnostunut, mitä ympärillä OIKEASTI tapahtuu, mutta kun sekin tuntuu usein olevan niin monitulkintaista ja yksinkertaistavat selitykset / vastaukset harvoin avaavat nähtyä ja koettua sen enempää.
Lukion psykan tunneilla muistan esitellyn A- ja B-tyypin ihmiset, joiden stressireagointi on erityyppistä. A-tyyppi stressaa ja raivoaa, B-tyyppi taas pystyy sulattamaan suurenkin määrän frustraatioita ja pettymyksiä.
Hänellä on ns. lehmän hermot.
En nyt ole ihan varma, säädinkö tuossa jotain omaa A+B -tyypeistä. Sä, lähdetsekkaa hei tää(kin)!
JÄTÄN TÄMÄN NYT VAIN (KESKENERÄISENÄ) TÄHÄN. PALAAN SIIHEN EHKÄ TUONNEMPANA (TUONELASSA). TAI SITTEN EN.
= = = = = = = = = =
Paluu haisevalle astialle / lähteelle.
Ke 13.9.
Tänään vituttaa taas. Minkäs teet! Voisin tietty oikein kovasti haastaa itseni opettelemaan ja oppimaan “uusia tapoja olla”. Mutta miksi vaivautua!
Voin tällaisenakin, tällaisella kieroontuneella luonteella päästä elämässä pitkälle. Siis välttää sydän- ja verisuonitaudit + aivoinfraktit. Jos tämä onkin vain minulle puhdistavaa, mutta välittömälle ympäristölleni sielua kylmäävää.
Luulen, että mieltäni ja sieluani vitutukselle altistaa se, etten ole enää niin tiiviisti kosketuksissa luontoon. Se side on haurastunut, miltei katkeamaisillaan.
Maanantaina sain kuitenkin idean, ja toteutinkin sen!
Halusin kavuta “vuorelle” / mäelle, jonne haaveilin jo nuorempana pääseväni.
Tällä kertaa kuitenkin ajoimme miltei Lehesvuoren laelle johtavan metsäautotien kääntöpaikalle, ja ulostauduimme autosta siellä.
Aloin välittömästi kokea sensaatioita katsellessani edessä alemmalta rinteeltä avautuvaa keskisuomalaista järvi-, viljely- ja metsämaisemaa.
Vielä enemmän koin, kun tajusin lähteä kapuamaan ylemmäs korkeuskäyriä suoraan niiden vastaisesti tehtyä motouraa pitkin. Se oli jyrkkää nousua ja läski kyllä puuskutti.
Ymmärsin kaipaavani juuri tällaista. Joutilaita hetkiä luonnossa, vuorien valloittamisia. Sillä sellaisista ammensin aikoinani, nuoruudessani elinvoimaani ja simppeliä hyvää oloa.
Miksen enää? Se surettaa.
Haaveilen kylläkin nyt siitä, että pääsisin majoittumaan Lehesvuoren laelle.
Muistan sen, miten jätin kiukkuni ja aggressioni metsään. Siis aikoinaan. Nykyään se purkautuu surullisena raivoamisena kerrostaloasunnossa, betonin vankina.
Miten olenkaan voinut päästää itseni luisumaan tähän?!? Liian helppoon ja ilmeiseen kohtaloon / ratkaisuun.
ULOS LUONTOON, UUNO, KUIN OLISIT JO!