Kerron ajatukseni duaalimallista mainitsematta duaalimallia
Tämä kirjoitus käsittelee (liian pitkästi) yleisesti duaalimalliksi kutsuttavaa korkeakoulutuksen järjestämisen rakennetta, mutta en aio käyttää yhtään kertaa sanaa duaalimalli. Ehdotan, haastan ja syvästi toivon, että sitä ei jatkossa käyttäisi kukaan muukaan. Tämä voisi mahdollistaa sen, että keskustelukumppanisi ymmärtävät mitä kommenteillasi oikeasti tarkoitat.
Jos et pitkiä perusteluja malta lukea, niin kelaile alaspäin Yhteenvetona-väliotsikkoon saakka.
Koska suurin osa tämän tekstin lukevista tietävät ajankohtaisen korkeakoulupoliittisen keskustelun tilanteen, en käytä tilanteen laajaan selventämiseen paljon aikaa tai palstatilaa. Kertauksena kuitenkin: Opetus- ja kulttuuriministeriö on tuomassa lausunnolle lakiehdotuksen, joka käytännössä mahdollistaa sen, että yliopisto voi hankkia lähes puolet omaan koulutusvastuuseensa kuuluvat tutkinnon pakollisista opinnoista joltain muulta tarjoajalta, esimerkiksi ammattikorkeakoululta. Lainsäädännön valmisteluun on vahvasti vaikuttanut ns. Tampere3-hanke sekä muutamat muut alueelliset korkeakoulujen löyhät tai tiukemmat yhteenliittymät. Tuoreessa (11.2. päivätyssä) Helsingin Sanomien jutussa avataan asiaa vähän monipolvisemmin.
Alihankintadiilien mahdollisuuksia tässä siis viritellään. Ja mitä mieltä minä siitä sitten olen? Seuraavassa ensimmäiset ajatukseni huolineen ja murheineen:
Kannatan korkeakoulujen yhteistyötä. Olen kuitenkin äimistynyt ja ihmeissäni siitä miten paikallisesti tätä keskustelua käydään ja savottaa edelleen tehdään. Tästä nykyisestä lainsäädäntövalmistelusta ja varsinkin siitä käydystä keskustelusta on heijastunut se, että suurin kiinnostus kohdistuu juuri yliopiston ja ammattikorkeakoulun paikallisesti tietyllä alueella ja tietyissä oppilaitoksissa tapahtuvaan yhteistyöhön.
Ammattikorkeakoulut perustettiin aikanaan jostakin syystä, eikö vain? Opetukselle ja osaamiselle asetettiin erilaisia tavoitteita kuin yliopistoissa. Aikanaan sille ajateltiin olevan tärkeää olla myös erillinen organisaatio. Nyttemmin voinemme olla eri mieltä tai ainakin loivempaa mieltä siitä pitääkö näin olla, mutta eivätkö osaamisen erilaiset tavoitteet edelleen ole ihan tavoiteltava asia? Perinteisesti meillä on puhuttu yliopistoista enemmän teoreettisina ja erityisesti tutkimukseen perustuvaa opetusta antavina ja ammattikorkeakouluista taas työelämälähtöisinä ja ammatillisina. Jako on tällaisenaan monelta osin aivan liian yksinkertainen eikä sellaisenaan edes kiinnostava. Kukaan ei kaiketi kuitenkaan kiellä sitä etteikö yleinen orientaatio yliopisto-opinnoissa ja ammattikorkeakouluopinnoissa ole yleisesti ottaen erilainen, tai niin sen ainakin on toistaiseksi tarkoitus ollut olla. Ja tälle on nähty oma arvonsa.
Vaarana on mielestäni se, että nyt ehdotettu alihankintaan perustuva malli johtaa osaamisen erilaistumisen sijaan samankaltaistumiseen. Kuvitellaan tilanne, jossa samalla paikkakunnalla on kaksi resurssien niukkuudesta kärsivää korkeakoulua, toinen ammattikorkeakoulu ja toinen yliopisto. Nyt tuleva lainsäädäntömuutos mahdollistaisi sen, että yliopisto voisi halutessaan ulkoistaa omasta kandidaattikoulutuksestaan noin puolet ammattikorkeakoululle. Ammattikorkeakoulukin voi nähdä tässä myös resurssimielessä kiinnostavan mahdollisuuden. Tilanteen sattuessa kohdalle korkeakoulut saattaisivat opintokokonaisuuksien osaamistavoitteet määritellä sujuvasti niin, että ne kohtaavat lain edellyttämällä tavalla ja alihankintadiilin voi solmia. Kummankin koulutuksen orientaatiosta kadotetaan kompromississa pala sieltä, toinen täältä. Tarkoitan nyt eri asiaa kuin sitä, että koulutus olisi sinänsä huonompaa tai parempaa, minkä toivottavasti ymmärrättekin.
Elinkeinoelämää edustavat tahot ovat toistuvasti tuoneet esille erilaisten osaamiskokonaisuuksien (käytännössä nykytutkintojen) merkitystä työmarkkinoille sen sijaan että pyrkisimme työntämään korkea-asteelta opiskelijoita samankaltaisesta tuutista pihalle. Kaikki merkit työmarkkinoiden nykyisestä ja kehittyvästä luonteesta viittaavat siihen, että meidän pitäisi jatkossa entistä paremmin mahdollistaa monipuolisen osaamisen hankkiminen sekä ennen kaikkea huolehtia myös siitä, että tutkintoon johtavan koulutuksen lisäksi käytämme vähintään yhtä paljon aikaa tutkintokoulutuksen ulkopuolisten “osaamispakettien” pohtimiseen.
Tässä keskustelussa on toistaiseksi sivuutettu kohtuullisen selkeästi se mitä opiskelijat opinnoiltaan ja osaamisensa kehittymiseltä odottavat ja miksi kukakin on hakeutunut minkäkin orientaation opetuksen piiriin ja mikä heille annettu lupaus opintojen tuottamasta osaamisesta on. Sinänsä kyseessä on oikeusturvakysymys. Se on ainakin selvä, etten ymmärrä miten ajateltiin parantaa laatua ja oppimista sillä, että pinotaan paikkakunnan ammattikorkeakouluun esimerkiksi tradenomi- ja kauppatieteen kandidaatin opintoja tekeviä opiskelijoita älyttömän suuriksi paisuville massakursseille. Toivon todella, että tämä ei ole lakimuutoksen taustalla ollut.
Itse kannatan siis lämpimästi sitä, että meillä on erilaista osaamista tuottavia ratkaisuja (tällä hetkellä niitä voi kutsua tutkinnoiksi ja niiden synnyttämiseen tarjolla olevaa opetusta), sekä korkea-asteella että muutoin. Näiden ratkaisujen tuottajien ei mielestäni välttämättä tarvitse toimia erilaisessa järjestelmässä tai organisaatiossa tai edes rakennuksessa kunhan osaamistavoitteiltaan on tarjolla korkeaan osaamiseen perustuvaa erilaista tarjontaa eri aloille. Tämä taas edellyttää tietysti sitä, että osaamistavoitteet ja opetussuunnitelma muutenkin on oikeasti mietitty, kirjoitettu ja viety toteutukseen muusta kuin resurssinäkökulmasta. Nykykeskustelussa minua tyrmistyttää se miten suurella asiantuntemuksella kommentoidaan päällekkäisyydestä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tutkinnoissa ja opetuksessa etenkin tekniikan ja kaupan aloilla. Itse en ole nähnyt asiaan liittyen yhtään sellaista arviointia tai auki kirjoitettua kuvausta, jonka perusteella voisin sanoa että päällekkäisyyttä jotenkin hälyttävästi olisi. Tässä on selkeä paikka tietoon perustuvan päätöksenteon kehittämiseen, sillä vaihtoehtoja potentiaalisen päällekkäisyydenkin kanssa toimimiseenkin on tietysti useita.
Veisin profiloitumista ja orientaation vahvistumista edelleen pidemmälle niin, että päästäisimme huomattavasti nykyistä enemmän irti maantieteellisistä rajoitteista. Kannustaisin myös siihen, että saman orientaation kautta maailmaa tarkastelevat tuottajat tekevät yhteistyötä jakamalla opetusvastuuta niin että se heitä kaikkia hyödyttää. Nykyiset ja edelleen kehittyvät digitaaliset oppimisympäristöt (huiman kiinnostavia!) mahdollistaisivat opetusyhteistyön, siis aidosti yhdessä tuotettavan opetuksen unohtaen organisaatiot ja maantiede. Veisin siis eteenpäin aiemminkin mainitsemaani digitaalista toimintamallia (vaikka konseptilla Suomen digitaalinen yliopisto), jossa jokainen opetuksen tarjoaja voisi yhteisellä oppimisalustalla tarjota kursseja ja kurssikokonaisuuksia opiskelijoiden hyödynnettäväksi maantieteellisestä sijainnistaan huolimatta. Sanomattakin lienee selvää, että tässä ajetaan taas takaa sitä, että jokainen tarjoaa omaa vahvuuttaan. Tämän kaltaisesta jaetun opetusvastuun toiminnasta hyvänä esimerkkinä on onneksi kauppatieteiden kansallisesti yli miljoonan euron avustuksella aloitettava liiketoimintaosaamisen digitaalinen opetus. Hankkeessa ei tarvitse puhua opetuksen alihankinnasta muilta, vaan kauppatieteiden opetuksesta vastaavien yksiköiden yhteisen opetustarjonnan luomisesta niin että se hyödyttää kaikkia järjestäjätahoja. Tällä toimintamallilla annetaan opiskelijoille mahdollisuus sisällyttää aivan toisen alan tutkintoonsa liiketoimintaosaamista ja opiskella mahdollisimman paljon irti myös ajasta ja paikasta. Kannatan siis mallia, jossa tuottajat päinvastoin nykyistä enemmän vahvistavat omaa orientaatiotaan, ja jakavat vastuutaan siten että kansallinen resurssi on tehokkaassa käytössä. Ammattikorkeakoulut ovat perinteisesti tässä olleet yliopistoja edellä, ja siitä lienee osoituksena niiden menestyminen esimerkiksi alakohtaisissa hankkeissa opetus- ja kulttuuriministeriön erityisavustusten haussa.
YHTEENVETONA:
Jos minä saisin kaiken mahdin systeemimme eteenpäin viemiseen, niin rakentaisin oppija- ja oppimislähtöistä mallia, jossa jokainen organisaatio, on se sitten toimintamuodoltaan minkälainen vain, keskittyisi tekemään ja tuottamaan omaa parastaan niin että pystymme pitämään kiinni myös erilaisen orientaation korkeasta osaamisesta. Iso ero nyt lausunnolle tulevaan lainsäädäntömalliin on se, että aktiivinen toimija on organisaation sijaan yksilö, tässä tapauksessa opiskelija. Yksittäisillä opiskelijoilla olisi selkeästi nykyistä suurempi mahdollisuus rakentaa omaa henkilökohtaista osaamiskokonaisuuttaan, on se sitten tutkinto tai muu paketti, paljon nykyistä joustavammin yli organisaatiorajojen. Meillä olisi opiskelijolle tarjolla laadukasta opetusta ja muita oppimiskokemuksia sekä “on-campus” että “off-campus”. Tässä mallissa opiskelijan vastuu omasta osaamisestaan olisi suuri. Hän voisi rakentaa suunnitelmallisesti omaa osaamistaan joko selkeällä polulla kohti tiettyä spesifiä osaamista (esimerkiksi alan tutkija) tai erilaista orientaatiota tarjoavista kokonaisuuksista sen sijaan, että hänen yliopistonsa tai ammattikorkeakoulunsa olisi koko opiskelijaryhmän puolesta päättänyt missä ja miten hän opiskelee. Itseohjautuvuuden ja yhteisöllisemmän oppimisen tueksi opiskelijalla olisi oppimisalusta, joka mahdollistaisi tutustumisen erilaiseen kansalliseen tarjontaan ja antaisi hänelle itselleen oppimisesta kipeästi kaivattavaa dataa. Tähän luontevasti haluaisin jatkaa myös koulutusviennin näkökulman käsittelyä, mutta siihen ei tämä monsterikirjoitus kyllä enää veny.
Esittelemäni haave on mielestäni varsin kaukana nykyisestä organisaatiolähtöisestä ja paljolti alueelliseen yhteistyöhön perustuvasta keskustelusta. Se vaatisi myös nykyisen äkkisäästöpohjaisen keskustelun laventamista pitkän aikavälin järkevän osaamisperustaisuuden sekä tehokkaan kansallisen resurssienkäytön suuntaan. Ja ennen kuin joku pääsee kuittaamaan, niin totean myös että todennäköisesti meillä tulee aina olemaan osaamiskokonaisuuksia, jotka olisivat säädellympiä ja liikkumavaraa on vähemmän (klassisena esimerkkinä lääkärin työhön edellytettävä polku). Oikea jalostunut keskustelu teemasta huomioi ratkaisujen alakohtaisuuden, ja siksi tämä huomio on syytä aina varmuuden vuoksi esittää. Lisäksi joidenkin toimintojen osalta myös lähikorkeakoulu voi tietysti olla paras mahdollinen keskustelukumppani (esim. kalliin infran käyttö). Koko asia siis vaatisi erittäin paljon syvällisempää pohdintaa kuin tämä sinänsä hyvin ylätasoinen ja jo tällaisenaan ylipitkä teksti. Keskustelu ja kommentit ovat erittäin tervetulleita!
Loppukaneettini on (ehkä yllättäen?) aluepoliittinen. Jos todella haluamme mahdollistaa laadukkaan korkeakoulutuksen järjestämisen mahdollisimman laajasti ympäri Suomen, meidän pitää paljon aikaisempaa enemmän tehdä aluepolitiikkaa. Kuitenkin niin että Suomi on yksi alue. Korkeakoulujärjestelmämme pitää tuottaa laadukasta osaamista (koulutusta, tutkimusta, innovaatiotoimintaa...) julkisten resurssiemme tukemana globaalissa kisailussa. Siinä kisassa yksikään korkeakoulu ei ole mikään maakuntakorkeakoulu, vaikka ne kaikki fyysisesti maakunnissa sijaitsevatkin.