Luin kirjan ja pidin siitä
“Hymyilet ilkikurisesti ja kerrot kaikille, että tiedät, mitä he ajattelevat, ja että vastaus on: et mitenkään. Et aio ohittaa niitä, etkä varjella kasvojasi, sillä juuri traagiset tapahtumat ovat tarinasi ydin. Mutta se ei tule olemaan helppoa - meille kuulijoille - sillä valitettavasti tässä tarinassa jokainen joutuu tarkastelemaan myös itseään ja omia salaisuuksiaan.”
Elina Jokisen Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi, on kertomus sukupolvien välisistä traumoistasta, hulluudesta ja sen kieltämisestä, perheistä ja sen salaisuuksista, taloista, ikkunalaseista, säröisistä ja naarmuisista, tarinoista, myös vääristyneistä (tai ainakin värittyneistä) sellaisista. Minun mielestäni.
“Tämä nainen ei missään nimessä ollut paha, enkä minä ollut enää edes yllättynyt. Se ikkunalasi, jonka läpi sinä olit maailmaa katsonut, oli ollut todella pahasti naarmuilla.”
Se on kertomus oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta ja siitä, miten kaikki näyttää aina erilaiselta, riippuen siitä, mistä päin katsotaan, kuka ja koska katsoo. Miten kaikessa hyvässä on aina pahaa ja kaikessa pahassa hyvää ja miten siksi niiden välille on toisinaan mahdotonta rajaa vetääkään. Ja miten hämmentävää ja tuskallistakin se voi olla.
Tässä tarinassa ei ole hyviksiä ja pahiksia. Hyvyyttä ja pahuutta löydetään niin vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä kuin akateemisesta tutkijayhteisöstä ja feminismistä. Tämän tarinan sisällä on monta tarinaa, monta kertojaa, monta ääntä. Samoja asioita ja tilanteita katsotaan ja kuvataan eri henkilöiden näkökulmasta.
“Muistutat, että vaikka kerrot itsestäsi, kerrot samalla myös muista: jokaisen tutkimuksen takana on ihminen ja ihmisellä myös sellainen tarina, josta ulkopuoliset harvoin tietävät. - Suurin osa meistä on hulluja yhdellä mittarilla ja neroja toisella. Niin se vain on.”
Minulle tämä kirja kolahti kovaa, tuli lähelle, välillä liiankin. Se sai minut valvomaan öisin, itkemäänkin vähän.
Se sai minut toivomaan, että minulla olisi aikaa ja taitoa kirjoittaa äitini tarina, siskoni tarina, siskoni parikymppisten lasten tarinat (joihin mahtuu jo vähän liikaa tarinan aineksia niihinkin), ehkä minun elämästäni ihan hyvän stoorin saisi, ainakin vähän värikynää käyttämällä. Olisi kuitenkin aivan hirveän vaikea päättää, kuinka nämä tarinat kertoisi. Tapoja ja näkökulmia on loputtomasti ja tarinan kertoja käyttää valtaa näitä valintoja tekemällä.
“Mutta voi olla, että en ollut kylliksi ottanut huomioon sitä, että todellisuus, jonka tunsin, oli sinun äänelläsi kerrottu. Sinä olit tarinan kertoja, näkymätön selostaja kohtauksien taustalla, elokuvan kaikkitietävä voiceover.”
Kirja sai myös miettimään minun omaa todellisuuttani ja kenen kertomaa se oikeastaan on. Ja minkälaista todellisuutta rakennan ympärilleni omilla kertomuksillani. Etenkin edesmenneistä henkilöistä, historiasta. Se on aika pelottava ajatus, että jäljelle jääneet sukupolvet voivat suhteellisen mielivaltaisesti valita, kuinka jo lähteneistä kertoo, mitä heistä myöhemmin tiedetään, minkälainen kuva heistä sittemmin piirtyy. Vai onkohan se sittenkin lohdullinen ajatus?
“Ja sen vuoksi, huolimatta siitä, mitä sinä aiot kohta kertoa, tai millaisia tarinoita tuosta kesästä tästä eteenpäin kerrotaan, kuljetan minä sen rinnalla aina myös omaa tarinaani.”
Olisi tietysti paras, jos kaikki voisivat kertoa tai kirjoittaa oman tarinansa itse. Vaikka ei sitäkään tarinaa voisi tositarinana lukea, ei sitä varsinkaan sitä. Lähelle näkee usein kaikkeista huonoiten.
Kirjan viimeinen kappale kuitenkin muistuttaa, miksi, kaikesta huolimatta, tarinoita täytyy kertoa.
Tai siis, näin minä tätä luin. Luin äsken kirjasta kirjoitettuja muita arvosteluja. Ne olivat erilaisia, kuin tämä, aivan erilaisia. Tietenkin.
Nyt alkoikin vähän harmittaa, että kirjoitin koko jutun. Tämähän ohjaa tämän kirjan lukemista aivan hirveästi. Anteeksi! Olihan tässä kirjassa muutakin, toivottavasti löydät sieltä aivan jotakin muuta.
“Mitä voi sanoa, kun työ on tehty. Kun ei ole enää mitään hävittävää tai voitettavaa, ei Jumalaa sen paremmin kuin jumalattomia. Kun kaikki se, mitä on jäljellä, vain on. Kun aamuöinen usva lepää karun metsäaukean päällä ja silittää sitä hiljaa. Silloin voi sanoa: pysähdy, kuuntele, uskalla katsoa. Sillä tällainen on ihminen, tällainen ihmisen luonto. Tällainen on ihminen, joka sukupolvi toisensa jälkeen raataa itsensä hengiltä todistaakseen oman ainutkertaisuutensa ja riippumattomuutensa suhteessa edellänsä kulkeneisiin. Ja joka tässä ainutkertaisuudessaan uskoo - aina yhtä kirkkaasti ja ehdoitta - erottavansa oikea väärästä ja hyvän pahasta. Pysähdy, kuuntele ja uskalla katsoa, sillä tällainen on ihminen, joka tietää varmasti mitä hän tahtoo. Ihminen, joka haluaa katkaista kaikki siteet ja irrottaa kaikki köydet, koska hän haluaa olla varma, ettei mikään tai kukaan estä häntä valitsemasta täysin omaa tietänsä, sitä ainoaa oikeaa. Ja sitä tietä, sitä kirottua tietä, hän käy kulkemaan niin raivokkaasti, ettei siihen ole kenelläkään mitään sanomista.
Yksin ja päättymätöntä tuskaa tuntien on hänen saatava kulkea: rynniä, vajota, heittelehtiä, nousta ja kompuroida. Hänen on saatava kaivaa yhä syvemmälle, saatava teloa itsensä ja menehtyäkin melkein, jotta hän eräänä päivänä, jotta hän eräänä kauniina päivänä, voisi huomata kulkeneensa koko matkan ainoastaan tavoittaakseen sen, mitä oli koko ajan pakenemassa. Hänen oli saatava kulkea oivaltaakseen, että se, mikä oli ehdottomasti oikein, saattoi sittenkin olla väärin, ja se, minkä piti olla hyvää, sai todennäköisesti sittenkin aikaan pahaa. Ymmärtääkseen, että eron tekeminen näiden kahden välille on toisinaan mahdotonta. Tällainen hän on: harmiton, hyväntahtoinen veijari, ikuisesti toistuvan tragedian epäonninen sankari; kulkija, jonka loputtoman uskon hyvään ylittää vain hänen oma kykynsä pahaan. Tällaisia olemme me.”