Idiadia

Pieniä huomioita elämästä mahdollisimman vähän vakavasti otettuna. Siis nk. 'idiatismia'.

[idiadia]

Luin kirjan ja pidin siitä

“Hymyilet ilkikurisesti ja kerrot kaikille, että tiedät, mitä he ajattelevat, ja että vastaus on: et mitenkään. Et aio ohittaa niitä, etkä varjella kasvojasi, sillä juuri traagiset tapahtumat ovat tarinasi ydin. Mutta se ei tule olemaan helppoa - meille kuulijoille - sillä valitettavasti tässä tarinassa jokainen joutuu tarkastelemaan myös itseään ja omia salaisuuksiaan.”

Elina Jokisen Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi, on kertomus sukupolvien välisistä traumoistasta, hulluudesta ja sen kieltämisestä, perheistä ja sen salaisuuksista, taloista, ikkunalaseista, säröisistä ja naarmuisista, tarinoista, myös vääristyneistä (tai ainakin värittyneistä) sellaisista. Minun mielestäni.

“Tämä nainen ei missään nimessä ollut paha, enkä minä ollut enää edes yllättynyt. Se ikkunalasi, jonka läpi sinä olit maailmaa katsonut, oli ollut todella pahasti naarmuilla.”

Se on kertomus oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta ja siitä, miten kaikki näyttää aina erilaiselta, riippuen siitä, mistä päin katsotaan, kuka ja koska katsoo. Miten kaikessa hyvässä on aina pahaa ja kaikessa pahassa hyvää ja miten siksi niiden välille on toisinaan mahdotonta rajaa vetääkään. Ja miten hämmentävää ja tuskallistakin se voi olla.

Tässä tarinassa ei ole hyviksiä ja pahiksia. Hyvyyttä ja pahuutta löydetään niin vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä kuin akateemisesta tutkijayhteisöstä ja feminismistä. Tämän tarinan sisällä on monta tarinaa, monta kertojaa, monta ääntä. Samoja asioita ja tilanteita katsotaan ja kuvataan eri henkilöiden näkökulmasta.

“Muistutat, että vaikka kerrot itsestäsi, kerrot samalla myös muista: jokaisen tutkimuksen takana on ihminen ja ihmisellä myös sellainen tarina, josta ulkopuoliset harvoin tietävät. - Suurin osa meistä on hulluja yhdellä mittarilla ja neroja toisella. Niin se vain on.”

Minulle tämä kirja kolahti kovaa, tuli lähelle, välillä liiankin. Se sai minut valvomaan öisin, itkemäänkin vähän.

Se sai minut toivomaan, että minulla olisi aikaa ja taitoa kirjoittaa äitini tarina, siskoni tarina, siskoni parikymppisten lasten tarinat (joihin mahtuu jo vähän liikaa tarinan aineksia niihinkin), ehkä minun elämästäni ihan hyvän stoorin saisi, ainakin vähän värikynää käyttämällä. Olisi kuitenkin aivan hirveän vaikea päättää, kuinka nämä tarinat kertoisi. Tapoja ja näkökulmia on loputtomasti ja tarinan kertoja käyttää valtaa näitä valintoja tekemällä.

“Mutta voi olla, että en ollut kylliksi ottanut huomioon sitä, että todellisuus, jonka tunsin, oli sinun äänelläsi kerrottu. Sinä olit tarinan kertoja, näkymätön selostaja kohtauksien taustalla, elokuvan kaikkitietävä voiceover.”

Kirja sai myös miettimään minun omaa todellisuuttani ja kenen kertomaa se oikeastaan on. Ja minkälaista todellisuutta rakennan ympärilleni omilla kertomuksillani. Etenkin edesmenneistä henkilöistä, historiasta. Se on aika pelottava ajatus, että jäljelle jääneet sukupolvet voivat suhteellisen mielivaltaisesti valita, kuinka jo lähteneistä kertoo, mitä heistä myöhemmin tiedetään, minkälainen kuva heistä sittemmin piirtyy. Vai onkohan se sittenkin lohdullinen ajatus?

“Ja sen vuoksi, huolimatta siitä, mitä sinä aiot kohta kertoa, tai millaisia tarinoita tuosta kesästä tästä eteenpäin kerrotaan, kuljetan minä sen rinnalla aina myös omaa tarinaani.”

Olisi tietysti paras, jos kaikki voisivat kertoa tai kirjoittaa oman tarinansa itse. Vaikka ei sitäkään tarinaa voisi tositarinana lukea, ei sitä varsinkaan sitä. Lähelle näkee usein kaikkeista huonoiten.

Kirjan viimeinen kappale kuitenkin muistuttaa, miksi, kaikesta huolimatta, tarinoita täytyy kertoa.

Tai siis, näin minä tätä luin. Luin äsken kirjasta kirjoitettuja muita arvosteluja. Ne olivat erilaisia, kuin tämä, aivan erilaisia. Tietenkin.

Nyt alkoikin vähän harmittaa, että kirjoitin koko jutun. Tämähän ohjaa tämän kirjan lukemista aivan hirveästi. Anteeksi! Olihan tässä kirjassa muutakin, toivottavasti löydät sieltä aivan jotakin muuta.

“Mitä voi sanoa, kun työ on tehty. Kun ei ole enää mitään hävittävää tai voitettavaa, ei Jumalaa sen paremmin kuin jumalattomia. Kun kaikki se, mitä on jäljellä, vain on. Kun aamuöinen usva lepää karun metsäaukean päällä ja silittää sitä hiljaa. Silloin voi sanoa: pysähdy, kuuntele, uskalla katsoa. Sillä tällainen on ihminen, tällainen ihmisen luonto. Tällainen on ihminen, joka sukupolvi toisensa jälkeen raataa itsensä hengiltä todistaakseen oman ainutkertaisuutensa ja riippumattomuutensa suhteessa edellänsä kulkeneisiin. Ja joka tässä ainutkertaisuudessaan uskoo - aina yhtä kirkkaasti ja ehdoitta - erottavansa oikea väärästä ja hyvän pahasta. Pysähdy, kuuntele ja uskalla katsoa, sillä tällainen on ihminen, joka tietää varmasti mitä hän tahtoo. Ihminen, joka haluaa katkaista kaikki siteet ja irrottaa kaikki köydet, koska hän haluaa olla varma, ettei mikään tai kukaan estä häntä valitsemasta täysin omaa tietänsä, sitä ainoaa oikeaa. Ja sitä tietä, sitä kirottua tietä, hän käy kulkemaan niin raivokkaasti, ettei siihen ole kenelläkään mitään sanomista.

Yksin ja päättymätöntä tuskaa tuntien on hänen saatava kulkea: rynniä, vajota, heittelehtiä, nousta ja kompuroida. Hänen on saatava kaivaa yhä syvemmälle, saatava teloa itsensä ja menehtyäkin melkein, jotta hän eräänä päivänä, jotta hän eräänä kauniina päivänä, voisi huomata kulkeneensa koko matkan ainoastaan tavoittaakseen sen, mitä oli koko ajan pakenemassa. Hänen oli saatava kulkea oivaltaakseen, että se, mikä oli ehdottomasti oikein, saattoi sittenkin olla väärin, ja se, minkä piti olla hyvää, sai todennäköisesti sittenkin aikaan pahaa. Ymmärtääkseen, että eron tekeminen näiden kahden välille on toisinaan mahdotonta. Tällainen hän on: harmiton, hyväntahtoinen veijari, ikuisesti toistuvan tragedian epäonninen sankari; kulkija, jonka loputtoman uskon hyvään ylittää vain hänen oma kykynsä pahaan. Tällaisia olemme me.”

[idiadia]

Tietoista identiteetin rakentamista poikkeusoloissa

Viime aikoina, elämän saatua poikkeuksellisia muotoja,  olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, etten ehkä pärjää ilman:

- tietokonelaukkua (todella kätevää kun kaikki työasiat on samassa paikassa ja antaa myös ammatillisen säväyksen luukkiin)

- y-tuolia (ei oo paha maksaa esim. tonni yhdestä ruokapöydän tuolista)

- laadukasta joogamattoa (korkkisesta tulee lisäksi jotenkin ekologinen fiilis ja fiilishän se tietysti on mikä merkkaa)

- erästä design-kattovalaisinta, joita ilmeisesti saa vain Singaporesta?

(Puoliso on väläytellyt ajatusta myös aktiivisuusrannekkeesta. Siihen vedän rajan.)

Em. asiat eivät sovi identiteettiini eivätkä oikein budjettiinkaan.

Mun mielestä kuulostaa ihan vitsin himo porvarilta! Kriisi.

Sen sijaan identiteettiini (ja budjettiinkin kyllä) sopivat mainiosti esim:

- joltain saatu kangaskassi työläppärin kantamiseen

(Kassissa luke esim. “Olen matkalla kaatamaan patsaita”, “Nihkee akka”, “Keskiluokka”, “Sisters unite” tai “Laituri”. Vaihtoehtoisesti kassissa voi olla myös sateenkaaren tai yksisarvisen kuva.)

- eräs nykyisistä ruokapöydän tuoleista, jonka sosialisoin entisen kimppakämppäni ullakolta (Edelliset asukkaat olivat jättäneet ullakolle aivan hulluna kamaa ja ajattelin, ettei sitä kukaan kaipaa ja annoin sille rakastavan kodin. Ja kolme uutta rakastavaa kotia sen jälkeen.)

- nykyinen olohuoneen kattovalaisin

(Kävin ruuvaamassa sen Emmin katosta, kun Emmi aikoi ko. asunnosta pois muuttaessaan jättää sen sinne. Muistaakseni Emmi on dyykannut ko. valaisimen Savonlinnan Gigantin roskiksesta, eikä se välttämättä ole alunperin ollut valaisin.

- nykyinen joogamattoni, jonka ostin aivan jooga-buumin kynnyksellä kirjakaupasta. Se murenee. Jokaisen joogakerran jälkeen sitä on aina vähemmän jäljellä. Ei ihme; se on ostettu kirjakaupasta.

Kaikesta huolimatta, kotona oleminen ei ole harmittanut minua yhtään. Viihdyn täällä hirveän hyvin. Rakastan tätä meidän 56,5 neliön vuokra-kaksiota. Sen tiloja, valoja, tunnelmia. Ja noita ovia, joita huonemäärään nähden on yllättävän paljon. Ja hassuja pieniä ikkunoita niissä ovissa.

[idiadia]

Kauneudesta

Useimmiten (ehkä aina) kun lataan itsestäni kuvan someen, varmistan, että olen kuvassa kaunis. Mie olen melko varma siitä, että mie en ole oikeasti niin kaunis, kuin miltä useimmissa some-kuvissani näytän. En kylläkään voi olla siitä ihan varma: oon tällä hetkellä siitä onnellisessa asemassa, että muut ihmiset kattelee mua enemmän kuin mie itse. Mutta en mie tämän sanomalla nyt mitään ulkonäkökehuja kerjää. Mie en jakele niitä hirveästi itsekään. Se on tietoinen ratkaisu.

Kauneuden kommentointi on mun mielestä sillä lailla ongelmallista, että jos paljastaa jonkun olevan omasta mielestä kaunista, tulee samalla paljastaneeksi sen, että joku on myös omasta mielestä rumaa. Ja ehkä myös sen, että omasta mielestä se on merkityksellistä. Mun mielestä ei ole. Mun mielestä ihmisessä on monia merkityksellisempiä ominaisuuksia, kuin se, miltä näyttää. Joitakin mainitakseni:

se, mitä tekee

se, mitä ajattelee

se, mitä puhuu

se, mitä arvostaa

se, mitä puolustaa

se, mitä luo

se, mitä osaa

se, mitä tietää/muistaa

se, miten kohtelee muita kanssaeläjiä

se, millaiseksi saa ympärillä olevat ihmiset itsensä tuntemaan

Samoista syistä mulla on myös vähän ongelmia sen kehopositiivisuus-ajatuksen kanssa. Käsittääkseni (korjaa jos olen väärässä!) siinä halutaan levittää ajatusta siitä, että kaikki on kauniita. Mun mielestä kaikki ei oo kauniita. Mun mielestä kaikki ei voi olla kaunista. Koko kauneuden käsite vesittyy jos ajatellaan kaiken olevan kaunista. Kauneusihanteet on aikaan, paikkaan ja kulttuuriin sidottuja (suhteellisen mielivaltaisia) konstruktioita, mutta ne on olemassa, halusimme sitä tai emme. Mun pointti onkin se, että mun mielestä sen, onko ihminen niiden ihanteiden mukainen, ei pitäisi olla niin merkittävää. Sillä ei pitäisi olla väliä. Sen ei pitäisi vaikuttaa asioihin, joihin se ei mitenkään liity.

Ja mie haluaisin olla sellainen ihminen, johon kaikki voisi luottaa siinä, että ainakaan mulle sillä ei ole mitään väliä. Että ainakaan mun kohtaamista ei tarvitsisi jännittä sillon, kun on lihonut 50 kiloa, laihtunut 50 kiloa, saanut sata uutta ryppyä, käynyt kauneusleikkauksessa tai solariumissa, halvaantunut, saanut aknen tai ihottuman, vyöruusun, psoriasiksen tai hirsutismin. Kaljuuntunut, kuihtunut, bodannut, alkoholisoitunut, masentunut. Ja mitä kaikkea ulkonäköön vaikuttavaa voi ihmisen elämän varrella sattuakin. Ei väliä mulle. (Tietenkin on väliä jos on halvaantunut, alkoholisoitunut tai masentunut, mutta siitä ulkonäköön aiheutuneilla muutoksilla ei mulle ole.)

Nythän saatat ajatella: hei haloo, maailma on ulkonäkökeskeinen, vastahan se Emmi Nuorgamikin kirjoitti siitä tutkimuksesta, jossa oltiin tutkittu sitä että miten moneen asiaan ulkonäkö vaikuttaa. Ja siihen vastaan, että no niin onkin. Siksihän lataan itsestäni vain kauniita (ehkä myös todellisuutta kaunistelevia) kuvia someen. Olen tämän ulkonäkökeskeisen maailman tuotos, ehdollistunut ulkonäön kehumiseen/arvosteluun ja sillä lailla menetetty tapaus. (Kehu mua!) Mutta tämän kirjoituksen kirjoitin ikään kuin oman toimintani lievennykseksi. Haluan sinun tietävän, että tiedän kyllä paremmin, kuin toimin. Tämä on pieni yritykseni maailman muuttamiseksi, minun ujo ja riskitön protestini. (Riskillinen olisi vaan alkaa postailemaan rumia kuvia. En oo niin rohkea, ainakaan vielä.) Ehkä myös yritys vaikuttaa ihan vähän jonkun ajatuksiin. Onnistuinkohan?

[idiadia]

Some-identiteettikriisi

Sosiaalinen media korostaa individualismia ja luo käyttäjälleen tarinaa. Onko tämä tarina, jonka erilaisten applikaatioiden avustamina luomme, kuitenkaan meidän oma, vai jonkin opitun mallin toisintamista?

Suhteeni sosiaaliseen mediaan on ristiriitainen. Rakastan ja vihaan sitä, se inspiroi ja ahdistaa. Olen seilaillut somessa jo vuosia ja huomioinut, että monet tuntuvat rakentavan siellä itselleen kokonaan omanlaista identiteettiä. Olen kokenut ihmisen minuuden siirtyneen osin virtuaalimaailmaan. Olemme esillä sosiaalisessa mediassa ja saatamme esiintyä siellä tavallaan myös itsellemme. Elämä saattaa oikeasti tuntua olevan paremmin hallinnassa, jos se näyttää siltä somessa.

Tällainen mielestäni etenkin aikuisille somettajille tyypillinen some-käyttäytyminen voi liittyä ihmisen tarinallistamisen tarpeeseen. Harmoninen Instagram-feed kauniine kuvineen luo elämän tarinaan johdonmukaisuuksia: kerronnallistaa, merkityksellistää ja romantisoi elämää.

Sellaiseen me ihmiset olemme taipuvaisia: rakentamaan omaa elämäntarinaamme, luomaan merkityksiä ja yhteyksiä elämän mielivaltaisten ja satunnaisten sattumien välille.

Lapsesta saakka olemme tottuneet kuulemaan tarinoita, jotka etenevät loogisesti ja joilla on näennäisesti onnellinen loppu. Sellaista tarinaa rakennamme itsellemmekin. Toisinaan mietin, voivatko kuulemamme, lukemamme ja näkemämme sadut, romaanit ja elokuvat olla osasyy tarpeeseemme luoda tällaisia tarinoita myös omasta elämästämme. Vai onko tarinoiden kaipuu vaan jotakin ihmiselle niin luontaista, että se synnyttää myös romaaneja, elokuvia ja kenties muitakin luovia tuotoksia? Kumpi tuli ensin, tarina ihmisestä vai tarinankertojaihminen?

Voisi myös kysyä, onko some-identiteetti ja elämäntarinan rakentaminen sen kautta hyvä vai huono asia. Minä ainakin toivoisin, ettei mikään some-tilini koskaan menisi minun itseni edelle, siis että se kertoisi enemmän minusta kuin minä itse. Toisaalta, minähän kirjoitan paremmin kuin puhun. Ja toisekseen, hyvin suuri osa elämästä tapahtuu nykyään virtuaalisesti. Tunnen ihmisiä, joiden parhaat ystävyyssuhteet tai esimerkiksi parisuhde perustuu hyvin pitkälti vain virtuaaliseen viestittelyyn. Onko se sitten vähemmän aitoa tai todellista?

Missaanko jotakin aivan olennaista ystävistäni, jos en seuraa heitä Instagramissa?

Voinko edes tuntea heitä kokonaan, jos en tunne tätä puolta heistä? Kertooko tarina, jota he itsestään ja elämästään somessa rakentavat, jotain perustavaa heidän aivan aidoimmasta itsestään? Mitä jos some-minäni onkin enemmän minä kuin minä itse? Mikä edes on tämä minä itse? Miten ylipäätään voi päästä lähelle aitoa, omaa itseään?

En tiedä vastausta näihin kysymyksiin. Ongelmallisuus lähtee jo siitä, ettemme oikeastaan voi edes tietää, mikä meissä on aidointa ja vilpittömintä minuutta: omaa itseämme ja omaa ajatteluamme. Ajattelen meidän olevan joka tapauksessa kuin omaa aikaamme, kulttuuriamme ja ympäristöämme toisintavia ja heijastelevia peilejä, joihin kohdistuu ja joista heijastuu vain hyvin rajallinen määrä informaatiota.

Tämä on haastavaa yksilökeskeisessä maailmassa, jossa yksilöllisyyttä ja aitoa individuaalisuutta ihannoidaan; siihen kannustetaan ja siihen pyritään. Täytyisi olla oma itsensä, löytää oma juttunsa. Kuitenkin ihmiset ovat reaktiivisia: ulkoiset tekijät ohjaavat ihmisten tunteita, unelmia, ajatuksia ja päätöksiä. Yhteiskunnan asettamat normit, mallit ja säännöt vaikuttavat meihin kaikkiin, vähintäänkin alitajuisesti. Myös ihminen itse, puheensa, tekojensa ja olemisensa kautta, vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan. Näin ihmisen toiminta, kuten ihminen itsekin, on jotakin performatiivista.

Vaikka toivoisin edellisten kappaleiden olevan vain minun aidon itseni omaa ajattelua, on minun myönnettävä, että niissä on paljon vaikutteita podcast-jaksosta, jonka hiljattain kuuntelin. Kirjailija Miki Liukkonen puhuu podcast-ohjelmansa Miki Liukkosen maailma jaksossa nimeltä Omien unelmien tavoitteleminen ei välttämättä ole aitoa juurikin näistä teemoista hyvin samaan malliin. Ja ihmisen ympäristöään heijastelevaksi peiliksi vertaaminenkin taitaa olla jonkun muun ajatus alun perin. Ainakin Jaan Kaplinski puhuu siitä teoksessaan Olemisen avara hiljaisuus. Tarinallistamisen käsitteeseen tutustuin eräällä kirjallisuuden luennolla, jossa käsiteltiin kuuluisien eksistentialistien, kuten Jean-Paul Sartren esille tuomia näkemyksiä.  Ajatus koko inhimillisen maailman ajallisesta, paikallisesta, sosiaalisesta ja kulttuurisesta rakentumisesta on olennaisessa osassa sosiaalisessa konstruktivismissa, joka on keskeinen tieteenfilosofinen suuntaus kulttuurintutkimuksessa, jota olen koko tämän syksyn opiskellut. Noh, niinpä.

Kuvaa pidetään usein todisteena tapahtumista. “Pics or it didn’t happen.”

Olen monta kertaa saanut itseni kiinni kadehtimasta jonkun ihmisen täydellisen idylliseltä ja harmoniselta vaikuttavaa elämää, ainakin some-kuvan perusteella. Kuitenkin ajatus valokuvasta neutraalina ja objektiivisena todellisuuden peilinä on ongelmallinen. Kaikkihan sen tietää ja tiedän minäkin. Huomaan rakentavani itsestäni tietynlaista kuvaa julkaisujeni perusteella, osin sen tiedostaen, mutta enimmäkseen tiedostamatta. Tiedän myös itse jättäväni some-kuvastani tietyt asiat pois, ehkä ne epäimartelevimmat.

Toisaalta eräänlaisen vilpittömyyden ja rumuuden estetiikan voisi myös ajatella olevan trendikästä. Julkisuuden henkilöt avautuvat henkilökohtaisista ongelmistaan, omaa tavallista arkeaan kuvaavat tubettajat keräävät valtavasti seuraajia ja tosi-tv on suosituin tv-formaatti. Arjen karuuden ja ironian näyttäminen voi siis olla myös valittu tyyli.

Myönnän itsekin usein some-postauksissa korostavani tiettyjä haasteita elämässäni. Olen ehkä ajatellut sillä rikkovani jotakin idyllisen somekuvan normia ja rohkaisevani muitakin rehellisempään viestintään. Kuitenkin omaa toimintaa reflektoituani olen todennut, että myös tämä toisinaan jopa ”inhorealistinen” some-viestintä on aivan yhtä kuratoitua. En todellakaan kerro koko totuutta.

Olen sinut niiden haasteiden kanssa, jotka jaan muille. Kipeimmistä asioista en kerro.

Suosituimpia some-tilejä selaillessa voisi päätellä, että jonkinlainen tasapainottelu karun ja kurjan arjen, sekä ihanan lattekahvia-leveällä-ikkunalaudalla -elämän kuvaamisen välillä on some-suosion perusta. Mukana on hyvä olla niin ”autenttisuutta”, kuin filttereitä ja silottelua sopivassa suhteessa. Yleisö haluaan ihailla ja samaistua.

Kirjoittaja on 31-vuotias kulttuurintutkimuksen opiskelija Itä-Suomen yliopistosta, joka ei uskalla alkaa käyttämään Instagramia, vaikka onkin tehnyt sinne tilin (@karkkiida) varmistaakseen, ettei kukaan vie hänelle mieluisaa nimimerkkiä.

[idiadia]

Kriisi Kerimäellä

Tulin kotikonnuilleni ajatuksena ottaa etäisyyttä ja happea arkeeni, joka alkoi yhtäkkiä tuntumaan vieraalta. Musta tuntui siltä, että yritän elää jonkun muun kuin minun omaa elämää.

Kaikki onkin mennyt oikein hyvin. Lauantai-iltana istuin Kulttuurikellarilla kolmen ystäväni kanssa yhdelle sohvalle sulloutuneena ja kuuntelin Viitasen Piian koskettavia lauluja. Mun selän takana katsomossa oli ainakin mun ala-asteen opettaja, opeharkan ohjaaja ja OKL:n lehtori. Siinä istuessani mua itketti vähän kun ajattelin, että tämä on mun kotikaupunkini, nämä täällä ovat mun ihmisiä, nämä ihmiset ovat mun puolellani ja tässä mulla on turvallinen olo. Ja saattoivathan ne laulutkin vähän itkettää.

Tänään me käveltiin äidin ja iskän kanssa Kitkasuolla. Se on ihan mun kotitalon vieressä ja siellä on mun lapsuuteni metsät ja pellot. Pieni osa niistä on vielä mun isäni omistuksessa, jolla on vain yksi tytär. Iskä kertoili metsänhoidollisista suunnitelmistaan, näytti minne oli tehty uusi tie ja missä kuusentaimet olivat tukehtuneet heinikkoon. Olen alkanut pikku hiljaa ymmärtämään, että näitä tarinoita olisi oikeastaan hyvä kuunnella. Isäni ei tule aina olemaan niitä kertomassa ja sitten olen vaan minä, joka ei ole jaksanut aina kuunnella.

Aamupalapöydässä äitini oli muistuttanut minua siitä, että voisi olla hyvä alkaa miettimään sitä, mitä tälle talolle joskus tehdään. Sekin täytyy minun joskus päättää. Minun, joka olen maailman huonoin päätösten tekijä. Minun, joka olen joka toinen päivä ostamassa vanhaa pientilaa Viekijärveltä ja joka toinen päivä luopumassa kaikesta maallisesta ja lähdössä junalla Siperiaan. En ole koskaan ollut yhtään kiitollinen ainoan lapsen osastani, eikä sen taakka tunnu oikein koskaan helpottavan. Sitä on vaan aina jotenkin yksin. Toisaalta, lopulta olemme kuitenkin yksin. (Äiti kyllä katui huomautustaan myöhemmin kun löysi minut sohvalta itkeskelemästä asiaa, lupasi tarjota anteeksipyyntökahvit kaupungissa hyvitykseksi. Tämä piristi.)

Kuitenkin ymmärrän olevani monella tapaa erityisen onnekas. Esimerkiksi siksi, että minulla on vanhemmat, joiden koen ymmärtävän minua. Siksi, että minulla on koti ja juuret. Ja siksi, että minulla on ystäviä, joiden kanssa voin käydä esimerkiksi tällaisen sananvaihdon: Minä: Voisitteko te sanoa nyt ihan suoraan, että olenko minä sekoamassa? Ystävät: Et sinä ole sekoamassa, mutta jonkinlainen kriisi sulla taitaa nyt olla. Eräs toinen ystäväni kertoi minulle alkuviikosta, että kolmenkympin kriisi on oikeasti psykologinen ilmiö, jolla on oma kehitystehtävänsä. Että tässä sitä vaan kehitytään!

[idiadia]

Hesa-havaintoja

Olin Helsingissä opintomatkalla. Teen verkkokurssia nimeltä Yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistäminen työnä ja tällä viikolla järjestettiin kurssin lähiopetuspäivät. Tutustuimme moniin yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon parissa työskenteleviin ja vierailimme Sosiaali- ja terveysministeriön Tasa-arvoyksikössä. Tässä joitakin havaintoja matkalta:

Myös yhdenvertaisuus- ja tasa-arvo”skenessä” käytetään käsitteitä kuten dynaaminen organisaatio ja esimerkiksi multi-taskaaminen, hands-onnaaminen ja ground-workkaaminen.

Voi puhua siitä, miten ongelmallista on, ettei valtavirta ymmärrä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämisen periaatteita. Ja siitä puhuessaan voi käyttää esimerkiksi sanoja substanssi, aspekti, diskurssi, konteksti, performatiivi ja konstruoida. 

LinkedInissä on vaan (aktiivisesti) oltava. Ura-imagon rakentaminen ja verkostoituminen on välttämätöntä.

Helsingin ulkopuolella saattaa olla joitakin hommia myös.

Mutta siis jollei ole niin ainahan voi muuttaa Helsinkiin.

Malin Gustavsson on niin cool!

Helsingin yliopiston Porthania-talon pyöröovet pyörivät aivan järkyttävän kovaa vauhtia.

Helsingin yliopiston Porthania-talossa ei kannata jättää takkia naulakkoon. Se varastetaan. Siis sun takki varastetaan! Sitten sulla ei ole takkia ja sun pitää olla ilman takkia kunnes pääset takaisin kotiin Joensuuhun jossa on lunta.

Mietityttää paljon. Etenkin verkostoituminen ja ura-some. Mitä jos nykyisetkin somet ahdistaa? Mitä jos en kykene pitämään tarpeeksi hyvää huolta edes niistä “verkostoista”, jotka mulla jo on? Ja ne on vielä kivoja verkostolaisia siinä verkostossa! Pitääkö mun tosiaan verkostoitua myös niiden kanssa jotka ei ole mun mielestä kivoja? Lopuksi kuva Oulunkylän juna-asemalta. Oulunkylässä viettämäni aika oli todella hyvää.

Teoksen nimi: Uraputki.

[idiadia]

Kasvatuksellisesti tämä kesä on ollut todella huono, kaikista palstakesistä huonoin. Tässä kuvassa on suurin piirtein kaikki, mitä sain kotiinviemisiksi palstalta, vaikka lääniä on kaksi aaria. Ja tomaatitkin on oikeastaan parvekkeelta, totuuden nimissä on mainittava.

Mutta eilen, kun olin palstakamuni kanssa toteamassa palstamme tilanteen katastrofaalisuutta, hän sanoi minulle:

”Mä oon yleensä tosi huono olemaan huono. Mutta sun kanssa mä uskallan olla huono.”

Se tuntui mahtavalta! Haluankin olla sellainen ihminen. Mullahan on aika paljon kokemusta huonoudesta. Oon huonouden mestari! Ja kyllähän kaikki on pohjimmiltaan aika huonoja. Eikö olekin? Mutta se ei haittaa, mehän vasta harjotellaan.

[idiadia]

Tänä vuonna olen vähentänyt somen käyttämistä huomattavasti ja lisännyt kirjojen lukemista vielä enemmän. Pelkästään romaaneja olen lukenut jo kymmenen, loppuun saakka. Ja sitten tänään löysin itseni leikkaamasta sormieni kynsiä. En muista koska olisin tehnyt niin viimeksi. Olen aina purrut ne. Ja aloittanut uusia kirjoja ja jättänyt ne kesken. Tämä uusi tyyli tuntuu niin paljon paremmalta. Kuvassa monta lempiasiaa, kuten:

[idiadia]

Helevetin helle

En tykkää helteestä. En yhtään. Mua ärsyttää, kun kuumasta säästä puhutaan hyvänä säänä. Eikö se nyt ole ihan täysin mielipidekysymys, että mikä sää kenellekin on mieluinen, eli hyvä. Mun mielestä se oli ihan täydellinen kesäsää, joka oli ennen tätä paskahellettä. Kun oli mukavan vilpoista ja vähän sateista. Sade on ihan paras, ja tuuli. Mun mielestä.

En ymmärrä mistä sellainen käsitys on tullut, että kaikki ihmiset jotenkin odottaisivat helteitä. Että vihdoin helteet saapuvat! No just. Luulen, että tunnen enemmän ihmisiä, jotka eivät pidä helteestä, kuin heitä jotka pitävät. Helteen vihaamiseen on erilaisia syitä. On esimerkiksi ihmisiä, jotka eivät pidä vartalostaan ja/tai siitä, että muut näkevät sen. Meidän kulttuurissamme heitä on paljon. Mie olen (pikku hiljaa ja monien kipuilujen kautta) oppinut viisailta ystäviltäni, että muunkinlainen, kuin yhdenlainen vartalo saa olla näkyvillä. Mutta vihaan hellettä silti.

Helteellä ei voi oikein tehdä esimerkiksi seuraavia lempiasioitani (tai voi mutta se on paskaa): 1.  Kävellä ja katsella ympärilleen (paskuus tulee hikisyydestä ja siitä että ei ole niin kaunista koska hellevalo on kova eikä muutenkaan näe mitään koska häikäisee/aurinkolasit huonontaa näkymää/näkyvyyttä) 2. Liikkua/toimia mitenkään muutenkaan tai olla paikallaan ulkona tai joskus myös sisällä (paskuus=hikisyys) 3. Olla sisällä ja lukea kirjoja/kirjoittaa/katsoa elokuvia (paskuus tulee siitä, että koko ajan pitää potea jotakin huonoa omaatuntoa siitä ettei ole ulkona ”nauttimassa hyvästä säästä”) 4. Olla ulkona ja tehdä em. asioita (lue kohta 1) 5. Ottaa valokuvia (lue kohta 1) 6. Hoitaa kasveja (tai siis tätä pitää tehdä niin paljon että menee maku koko hommasta - jollei tee paljon niin kasvit kuolee koska ei nekään tykkää helteestä) 7. Nukkua (ks. kohta 2) 8. Olla lähellä toista ihmistä (ks. kohta 2)

Helteestä kärsivät pienet lapset, vanhukset, kasvit ja eläimet (kesyt ja etenkin villit). Osa esim. kuolee sen takia. Kenen idea se oli, että aikuisille ihmisille se yhtäkkiä tekisi jotenkin hyvää. En tykkää ruskettumisestakaan. Vaikka tykkäänkin erivärisistä ihoista, en tykkää siitä kun oman ihon väri muuttuu. Se näyttää just siltä mitä se onkin: ihovauriolta. Joinakin iltoina pesen naamani kahdesti - luulen sitä likaiseksi, kunnes tajuan sen vain ruskettuneen. (Teini-ikäisenä otin kyllä aurinkoa ja ihannoin rusketusta. Toisaalta siihen aikaan olin myös mm. kaalikeittodietillä, vaikka olin alipainoinen. Se ei onneksi juuri vaikuttanut mihinkään, sillä olin tehnyt keiton vahingossa jäävuorisalaatista.)

Nojoo, vähän tämmönen hikinen ragepostaus tuli nyt. Saat tykätä helteestä jos haluut se on ihan fine.

[idiadia]

Itsetuntemus-/ minäpystyvyysuutisia:

Juhannuspäivänä, siis viime lauantaina istuin erään maatalon kivisillä portailla Sarvingissa. Olin tullut siihen yksinäni nautiskelemaan sateesta, mutta siinä kohtaa sade oli laantunut ja lempeä tuuli kuivatteli jo mekkoa ilta-auringon kanssa. Siinä sitten joutessani aloinkin kuuntelemaan ympärilläni olevia ääniä, niiden eri kerroksia. Tuulesta, kasveista, eläimistä lähteviä, läheltä ja kauempaa tulevia. Ääni on niin kiehtovaa, se on kiinnostanu mua aina. Mulle on aika merkityksellistä, miltä tiloissa kuulostaa, miltä ihmiset kuulostaa. Siinä portailla istuessani päättelin, että ehkä sittenkin kuulo on mulle tärkein aisti, että ehkä mie olen sellainen auditiivinen ihminen. Samalla mua ihmetytti kyllä oma tarve määritellä itseni johonkin lokeroon tässäkin. Oon mikä oon, väliäkös sillä.

Pari viikkoa sitten istuin Agoran hikisessä luentosalissa Kulttuurintutkimuksen pääsykokeissa. Paikalle oli saapunut yli kaksi salillista muitakin kokelaita ja olin aiemmin laskeskellut, että kilpailen kahdesta opiskelupaikasta. Pääsykokeisiin ei ollut ennakkomateriaalia, mutta tiedossa oli, että teksti-, kuva- ja äänianalyysista pitäisi paikan päällä valita kaksi. Mulle oli olevinaan ihan selvää, että tekisin tekstianalyysin ja luultavasti myös kuva-analyysin, sillä äänianalyysiä en ollut tehnyt koskaan, eikä mulla ollut mitään hajua siitä, mikä äänianalyysi edes on. Analysoitava ääninauha soitettiin pääsykoetilaisuuden alkupuoliskolla, joten ajattelin kirjoittaa siitä kuitenkin joitakin muistiinpanoja, siltä varalta, että kuva-analyysi tai tekstianalyysi menisi jotenkin ihan pieleen. Päädyin kirjoittamaan ääninauhasta kolme tuntia. Kirjoitin siitä, mitä kuulin ja mitä ajatuksia se mussa herätti. Yllättävän paljon ajatuksia se herättikin: olin viimeinen salista lähtijä.

Kaikesta päätellen se mitä kirjoitin, oli äänianalyysi, sillä eilen vastaanotin opiskelupaikan kulttuurintutkimuksen koulutusohjelmaan. Eli siis humanististen tieteiden kandidaatin ja filosofian maisterin tutkintoihin. Minä, joka menin pääsykokeisiin ilman kynää ja kumia ja eväitä. (Keskittymishäiriölääkkeen olin onneksi muistanut ottaa.) Kirjoitin siitä myös siihen analyysiin, siis etten ollut tajunnut ottaa eväitä, että tuli kauhea nälkä kun kuulosti siltä että ääninauhalla oltaisiin otettu pizza uunista. Ihan älytön juttu. Tää on varmaan monista nyt tosi ärsyttävää leijumista ja kuulostan aivan kiittämättömältä mulkulta ja kyllähän mie koenkin olevani aivan liian onnekas paskiainen. Mutta mie olen tiiättekö tykännyt ihan hulluna niistä kulttuurintutkimuksen opinnoista, joita olen nyt opintovapaallani tehnyt. Ja ollu niissä vielä tosi hyvä! Tai ehkä mie olen oikeastaan ollut vaan vasta nyt tarpeeksi kypsä opiskelemaan näin. Teininä yliopistoon meneminen oli kyllä ihan höperö idea, eihän mulla ollut mitään käryä mistään yliopisto-opiskelusta. Toisaalta se oli myös paras päätökseni ikinä, koska kyllähän ne okl-vuodet oli tähänastisen elämäni opettavaisimpia ja niistä elämääni jäi aivan käsittämättömän hienot tyypit. Niiltä tyypeiltä just ehkä oonkin ne asiat oppinut. Ja niiden kanssa vietetystä elämästä.

Mun gradu varmaan valmistuu tässä jossakin vaiheessa, kunhan kypsyy tarpeeksi. Ei teidän tarvitse siitä nyt huolehtia, voihan olla etten edes kerro teille sen valmistumisesta. Sen palauttaminen on yhtä merkityksellistä tai merkityksetöntä kuin muutkin opintosuoritukseni. (Oikeastaan, vähän yllättävästikin suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt eräät kurssit, joista en koskaan saanut opintopisteitä.) Mutta mikä oikeasti on merkityksellistä, on se, että mie oon innostunut ja tykännyt gradun tekemisestä ihan älyttömän paljon. Tutkiminen on niin kiinnostavaa! Miten mie en tiennyt että se on ihan hullun kiinnostavaa? Musta on ihan mahtavaa päästä joskus tekemään uusi gradu. Ehkä teen vaikka väikkärinkin, jos nyt oikein innostun. Tai sitten en, enkä tee toista graduakaan, vaan joitakin kursseja sieltä täältä, ne kiinnostavimmat. Ensi vuoden alussa aion kuitenkin palata opintovapaalta työpaikkaani, jossa voin tehdä työtä josta aidosti pidän, jossa mua arvostetaan ja jonka koen merkitykselliseksi. Oon tosi onnekas, kun mulla on sellainen työpaikka. Opettajan työ on aivan hirvittävän merkityksellistä myös, mutta ihan liian raskasta mun makuun ja tämänhetkisiin resursseihin. Näin mie sen nyt koen. Ehkä joskus myöhemmin jotenkin muuten. Kuitenkin, mie haluun tehdä työtä, joka ei vie multa kaikkia voimia. Ja tutkia, oppia ja opetella! Siihen pitää jäädä voimia myös.

Yliopiston sivuilla olevassa kuvauksessa sanotaan, että ”Kulttuurintutkimuksen koulutusohjelmassa opit tietoja ja taitoja, joiden avulla ymmärrät ihmisiä muuttuvassa maailmassa. Myös maailma avautuu sinulle opintojen myötä uudenlaisesta perspektiivistä. Saat humanistisen tieteellisen sivistyksen ja välineitä kehittyä ihmiskeskeisten alojen moniosaajaksi.” Jos saan edes pienen murusen tuosta luvatusta niin viisastun takuulla!

Joskus luulin, että ”ikuinen opiskelija” on huono leima, mutta nyt tiedän paremmin. Mitä muuta elämä on, kuin opettelua ja oppimista? Ja voin luvata, tässä nyt teille, että valmiiksi mie en joka tapauksessa tule koskaan, vaikka haluaisinkin. Että sellaista valmistumispäivää ei tule. Ehkä hautajaisissa voitte sellaista sitten juhlia, mutta tuskin sielläkään. Keskeneräisenä me taidetaan täältä kaikki lähteä kuitenkin. Mutta haluni oppia ja tietää enemmän on nyt suurempi kuin pitkään aikaan ja se tuntuu hyvältä ja oikealta. Siinä on aihetta juhlaan, ja elämässä ylipäätään. Se on arvaamattomuudessaan niin mahtavaa.

Ps. Jos tämä teksti aiheutti yltiöpositiivisuudessaan oksennusreaktion, niin voit lohduttautua sillä, että tässähän puhutaan vain yhdestä elämäni osa-alueesta. Mun elämässä on myös osa-alueita, joilla menee ihan paskasti. Aina menee myös ihan paskasti.

[idiadia]

Palstalyfe_2019

Kevät on edennyt sellaiseen pisteeseen, että graduohjaajan kanssa käymissämme sähköposviesteissä puhumme enemmän puutarhanhoidosta kuin gradusta. Lehtokotilot ärsyttävät enemmän kuin epälooginen ja ankeasti kirjoitettu lähdekirjallisuus. Ei meillä nyt mikään hoppu olekaan – hain ja sain taas lisäaikaa ja aion olla opintovapaalla vielä syksyn. Se tuntuu niin vitsin ihanalta, aion opiskella sukupuolentutkimuksesta vielä aineopinnot!

Mun ja mun palstakamu-Ellan palstakesä alkaa aina palstasuunnitelmalla. Meidän palstasuunnitelmassa on aina tanssilava. Me haluttaisiin ihan hirveästi, että meidän palstalla olisi tanssilava ja me voitaisiin pitää siellä sadonkorjuujuhlat. Ehkä tänä syksynä se vihdoin onnistuu. Me ollaan alusta asti sovittu, että meidän palsta on lomapalsta. Me tehdään siellä sen verran hommia kun jaksetaan eikä oteta stressiä esim. siitä, että naapureiden palstat ovat aina kauniit, särmät ja rikkaruohottomat. Viime kesänä esim. en osallistunut ollenkaan sadonkorjuuseen. Jotenki loppu moti. Tänä kesänä aion kyllä napsia herkut talteen.

Meillä on rajanaapureina pelkästään inkerinsuomalaisia. He ovat olleet hyvin avuliaita ja opastaneet monissa asioissa. Kun tultiin palstalle ekaa kertaa, yksi naapuri kysyi, että onko teilla ljapioo. Sentään meillä lapio oli, tosin paljoa muuta ei. Viimeksi kun nähtiin naapuria, tämä tarjosi kuhaa auton takakontista. Hän oli jo ehtinyt käydä kalassa ja sienessä ennen palstalle tuloa.

Meidän palstalla on ihan hirveästi lehtokotiloita. Ne kuolee kun ne laittaa purkkiin jossa on tuhkaa, mutta mua jotenkin säälittää ne, enkä raaski laittaa niitä sinne. Niin Ella sitten laittaa. Tänä kesänä on ollut paljon kastematoja. Aina kun me kohdataan kastemato, toivotamme Herra Madon todella lämpimästi tervetulleeksi, sillä madot ovat oikein toivottuja vierailijoita.

Viime viikolla löin talikon kumpparin läpi mun varpaaseen niin että siitä tuli verta ja se meni vähän mustaksi. Lisäksi kävi ilmi, että olimme kutsuneet talikkoa virheellisesti halikoksi. Ehkä. Ei oltu kyllä ihan varmoja. Joka tapauksessa, tämä kaikki on erityisnoloa sillon jos isä on entinen maanviljelijä-sikafarmari ja äiti on turkulainen.

Meidän palsta laajeni tällä viikolla yhdestä aarista kahden aarin kokoiseksi. Siinä on jo aika paljon maita ja mantuja viljeltäväksi. Ehkä vähän liikaakin tälle kesää, joten jos hamuat omaa pikku-kasvimaata, voit ehkä saada meiltä sellaisen täksi kesäksi! Tai jos muuten vaan haluat tulla paranemaan palstalle esim. kitkemisen tai mullassa tonkimisen tai vaan palstalla oleilun muodossa, olet mitä lämpimimmin tervetullut!

Nyt alan katsomaan Virpi Suutarin elokuvaa nimeltä Eedenistä pohjoiseen, vaikka oon nähnyt sen jo aika monta kertaa. Se on kaunis ja herkkä, wannabe-puutarhurin palsta-pornoa parhaimmillaan!

[idiadia]

Tänään syntymäpäiviään viettää 13-vuotias kummityttöni, 31-vuotias ystäväni, 33-vuotias yläasteaikojen poikaystävä ja 35-vuotias puutarha Onttolassa. Vain viimeistä menin paikan päälle juhlistamaan. Kahvia oli tarjolla, ja aprikoosikakkua. Ajattelin, että voisin jossakin vaiheessa alkaa puutarhuriksi. Kasvit on niin paljon yksinkertaisempia, kuin ihmiset. Kerroin aikeistani puutarhurin vaimolle, hän oli eri mieltä asiasta.

Sitten olen miettinyt sitä, että miksiköhän olen ollut niin kamalan väsynyt. Ja sitä, että miten voisi saada valettua toivoa ihmiseen, joka on siitä täysin luopunut. Yleensä keksin edes jotain, nyt tosi huonosti. Ehkä väsymys liittyykin siihen. Neuvottomuus väsyttää.

Joensuussa voi opiskella puutarhuriksi. Ja Tampereella, Siiriliinan kaveri opiskeli siellä ja sanoi sitä jyväjemmarikouluksi.

Opin tänään uuden sanan, JOMO, Joy Of Missing Out. Se on aika hyvä sana sille mitä oon koittanut selittää. Tänään olisi ollut Suistamon Sähkön keikka Kontiolahdella. Tosi ihanaa että se on mutta en mie jaksanut mennä. Synttärikakkukahvit oli ihan tarpeeksi yhdelle päivälle.

[idiadia]

Aamulla kirjoitettua

Lentokoneessa törmäsin sattumalta ja yllättäen serkkuuni. Serkku on hiljattain palannut Australiasta ja on kohta lähdössä Afrikkaan. Hän kysyi minne haluaisin muuttaa, minne matkustaa. Vastasin, etten oikein minnekään. Serkku ehdotti, että johtuisiko se kolmekymppisyydestä, asettumisesta. Se tuntui jotenkin geneeriseltä, kuluneelta, mutta koska en siinä kohtaa keksinyt parempaakaan selitystä, niin sanoin, että niin. Niin on tosi hyvä sana, siinä ei oikein sano mitään.

Ostin museokaupasta kirjan, johon piirretään joka päivä. Mutta sitten yhdelle sivulle pitikin kirjoittaa sana, jonka haluaisi kuvaavan seuraavaa vuotta. Kirjoitin: tyyni. Haluaisin koko ajan vähentää ja rauhoittaa. Tänään heräsin yhdellä herätyskellon soitolla, kun tajusin, että olen kotona ja että tänään on ihan tavallinen arkipäivä. Juuri tällaista päivää oon kaivannut.

Tykkään istua yliopistolla ja olla huomaamaton. Nään siellä paljon vaihtareita ja mua ei oikeastaan kiinnosta tutustua niihin. Eikä muutenkaan hirveästi uusiin ihmisiin. Se on tosi erilaista kuin aiemmin. Mieluummin tutustuisin vanhoihin ihmisiin paremmin, enkä ehdi sitäkään tarpeeksi. Haluaisin ajatella ettei tämä kaikki johtuisi kyynistymisestä ja kyllästymisestä, vaan siitä, että olen jo löytänyt paikan jossa on hyvä olla ja ihmiset joiden seurassa on hyvä olla. Ja ehkä jotain itsestäni. Mutta mistä näistä tietää.

Viikonloppuna oli juhlat Savonlinnassa. Ja vaikka ne oli ihanat, niin ihaninta oli seuraava aamu. 

[sharetheguilt]

[idiadia]

Lempi-Lontoo

Laskin, että olin Lontoossa nyt seitsemättä kertaa. Oon vähän kartellut kysymystä mun lempimatkakohteesta, mutta nyt päätin sen: Lontoo on (ainakin suurkaupungeista) mun lemppari. Jotain tosi miellyttävää siinä on; jotain rentoutta, monimuotoisuutta, välittömyyttä, aitoa tyylikkyyttä. Mutta ei sellaisella pariisilaisella pinnallisella tavalla. Lontoossa on tietysti tosi paljon erilaisia alueita ja Itä-Lontoo on mulle tutuin. Muihin alueisiin paremmin tutustuneilla saattaa siis olla erilaisia ajatuksia. Tai samaankin alueeseen tutustuneilla, eri tavalla sitä katsovilla.

Tälläkään kerralla ei käyty Tower Bridgellä, Big Benillä tai Buckinghamin palatsissa. Mun pakolliset kohteet onkin ennemmin Camden, Tate Modern ja  Brick Lane Market; sen vintagetorit ja katuruokahallit ja söpö pieni kirjakauppa. Kanaalikävelyt ja joku homobaari. Ja se, että jonain aamuna kävellään ostamaan aamupalaleipä Rinkoffin perheleipomosta.

Mutta me kyllä tehtiin myös paljon oikeasti tärkeitä juttuja. Käytiin päiväkodissa, jonka pihalla lapsilla on kiipeilypuita ja muta-alue, jossa saa läträtä. Luettiin satukirjoja, joita oltiin ostettu Joensuun Uusiotorilta kokonainen läjä, 20snt/kpl. Matkustettiin Pohjois-Lontooseen vierailemaan ghanalaisen iskän sekä hänen ystäviensä luona ja nautiskeltiin heidän valmistamastaan päivällisestä. Pakattiin kaikki tutit laatikkoon ja vietiin ne viereisen Stepney City Farmin karitsoille. Sitten aika paljon lohduteltiin, siliteltiin ja leikittiin lampaiden hoitajalta vastalahjaksi saadulla kaksikerroksisella bussilla, jonka matkustajina on paljon eri näköisiä ja eri lailla pukeutuvia ihmisiä. Sellaisia, kuin ne kaksikerroksisissa busseissa matkustavat oikeastikin ovat.

Oon matkustellut jonkin verran, mutta vähemmän jostakin muusta syystä kuin voidakseni viettää aikaa minulle rakkaiden ihmisten kanssa. Just nyt se tuntuu ainoalta järkevältä syyltä matkustaa, ainakaan lentäen. Siiriliina sanoi tänään lentokoneessa, että on tämä lentäminen kyllä vähän tällainen menneen maailman matkustustapa. Mulla oli samanlainen olo. Jotenkin se tuntui vaan tosi kämäseltä ja nololta; hävetti ittensä ja kaikkien muidenkin siellä olevien puolesta, että miten me kehdataan. Eihän siinä ole mitään tolkkua koko hommassa.

Silti mua vähän itkettää kun nyt tässä Joensuuhun matkaavassa junassa mietin, miltä kuulostaa eräs itälontoolainen 2-vuotias nuuskuttamassa vessan oven takana kun se odottaa sun tulevan sieltä ulos leikkimään. Se muuttuu vähän ärsyttävästä maailman hellyyttävimmäksi juuri silloin kun sitä ei enää kuule. Onneksi Lontooseen pääsee myös junalla.

[chiaralbart]

Today I’ll quote one of my fave random tumblr quotes: “I love women. In the feminist way and in the gay way” 👏

 Happy International Women’s Day 🌸🌈

𝖓𝖊𝖛𝖍𝖆𝖉𝖆

[idiadia]

EROTKAA! (jos haluutte)

Oon kirjottanut tästä aiemminkin. Tai puhunut jossakin tai ainakin jollekin. Nimittäin parisuhteessa olemisesta. Ja siitä, miten harmillista ja ehkä vähän surullistakin mun mielestä on, kun sitä ihannoidaan ja tavoitellaan niin paljon.

Ymmärrän kyllä miten paradoksaaliselta tää saattaa mun sanomana kuulostaa; miehän oon ite parisuhteessa. Oon vieläpä ollu elämäni aikana aika monessa parisuhteessa, en ole laskenut monessa (enkä ehkä osaisi laskeakaan kun en edes tiedä mikä oikeasti lasketaan parisuhteeksi). Ja vaikka lukijana nyt ajattelisitkin, että mie en siis voi tietää mitään parisuhteen kaipuusta ja että helppohan mun on puhua, niin otan riskin ja väitän: Mun mielestä elämä ilman parisuhdetta on lähtökohtaisesti helpompaa.

Oon aikamoinen Antti Holma –fani. Tuntuu että oon sen kanssa kaikesta samaa mieltä (paitsi Facebookista koska Antti Holman mielestä se on nolo ja mun mielestä ei). Auta Antti! – podcast-sarjassa (joka on muutenkin mahtava, kuuntele sitä!) on jakso nimeltä Suuri rakkausjakso (kuuntele se!). Siinä nimimerkki Yksinäisyys-Yrjänäinen kysyy, että miten kestäisi sen, kun ihmiset ei meinaa kestää sitä, että on aivan tyytyväinen ihan vaan itsekseen. Ja Antti auttaa. Siispä kaikki tässä mun kirjoituksessa olevat lainausmerkeissä olevat tekstit ovat Antti Holman jutusteluja ko. jaksossa:

”Mä oon ollu siis koko aikuisikäni yksin. Ja siitä huolimatta kauheen tyytyväinen. Johonki pysyvään onneen tai onnellisuuteen mä en usko edelleenkään, koska mun mielestä onni on semmosissa pienissä kuplissa siellä elämänpolun varrella. Mut mä uskon kyllä hyvään elämään. Ja tietysti nyt ku mä oon pettäny kaikki yksineläjät ja menny vielä naimisiin kaiken lisäksi ni kukaan ei usko mua. Kaikki vaan ajattelee, että niin se Holmakin vaan vaelteli surullisena loskasia katuja kunnes se onnistu löytämään itselleen puolison ja nyt se voi sit elää täyttä elämää. Vitut! Minun elämä oli hyvä ja täysi kauan ennen ku tää harpunsoittaja tuli vastaan. Mun suurin ongelma itseasiassa mun tänhetkisessä elämässä on se, että mun on vaikea löytää aikaa olla yksin. (…) Mä en kestä sitä tarinaa, jossa ihminen ei elä eikä toimi yksin. Mä en itseasiassa kestä yhtään rakkauteen liittyviä tarinoita, koska niitä on ihan helvetisti ja ihmiset suunnistaa niiden mukaan elämässä vaikka ne on tarinoita. (…) En mä sen takia naimisiin menny, että mä en ois kestäny enää olla yksin, siitä ei oo kysymys. Yksinolemisessa ei oo mitään kestettävää, mä luulen itseasiassa että parisuhteessa on paljon enemmän kestettävää. Ja mä haluun painottaa vielä sitä, että mä en pidä rakastumista ja parisuhdetta minään onnistumisena.”

Eroa pidetään lähtökohtaisesti epäonnistumisena. Oon paljon kuullu ja lukenu siitä miten ihmiset kauhistelee erojen määrää ja sitä ettei enää jakseta tehdä töitä parisuhteiden eteen vaan sitten vaan erotaan. Mun mieleen tulee tällöin aina kysymys, että no mitäs hittoa sitten? Ajattelen, että se on kunkin aivan oma asia, kuinka paljon töitä sen parisuhteensa eteen haluaa tai jaksaa tehdä. Tai että haluaako tai jaksaako edes yhtään; ei tarvitse, jollei halua tai jaksa. (Toki sen parisuhteen toisen osapuolen on hyvä olla samalla sivulla tai ainakin sun sivusta tietoinen.) Kas kun mun mielestä se parisuhteessa pysyminen ei ylipäätään lähtökohtaisesti ole parempi ratkaisu kuin eroaminen. Parisuhteessa eläminen ei lähtökohtaisesti ole yksin elämistä arvokkaampaa. Parisuhteessa oleminen ei voi olla se itseisarvo. Yksin voi elää aivan hyvää ja täyttä elämää, ehkä jopa täydempää kuin parisuhteessa. Mie oon tosi hyvilläni kaikista elämäni eroista. Moni mun eroista on ollut paljon parempia ratkaisuja kuin koko suhteen aloittaminen. Toivoisin, että olisin merkinnyt kaikki mun eropäivät kalenteriin, että voisin juhlia niiden vuosipäiviä. Ne (erot) on ollut hitonmoisia urakoita mutta oon onnistunut!

Puhumattakaan siitä, että jos se parisuhde on surkea. Mun parisuhteet on vielä ollu ihan hyviä, muttei niitä siltikään ole ollut järkeä jatkaa. Oon käsityksessä, että jotkut ihmiset elää hyvinkin huonoissa parisuhteissa. Tuun siitä hirveän surulliseksi. Ymmärrän sen, että joskus alistavasta tai uhkailevasta suhteesta on vaikea tai mahdoton lähteä. Enkä halua syyllistää ketään, joka on sellaisessa suhteessa, josta ei pääse pois vaikka haluaisi, en todellakaan. Mutta sitä en vaan voi ymmärtää, että miksi parisuhteessa - vaikka paskassakin - pysymistä pidetään yleisesti hyväksyttävämpänä. En vaan tajua. Siinähän syyllistetään näitä em. vahingollisissa parisuhteissa olevia entisestään.

En myöskään halua antaa kuvaa, että väheksyisin yksinäisyyttä. Yksinäisyys on yksi aikamme suurimmista tragedioista. Mutten usko, että parisuhde on ollenkaan hyvä lääke yksinäisyyteen. Se, että on niin riippuvainen yhdestä ihmisestä, että ilman sitä ei jäisi enää mitään muuta kuin yksinäisyys, ei mun mielestä ole perusta hyvälle parisuhteelle. Parisuhdehan voi sitä paitsi loppua yhen äkisti koska vaan! Se on totta, halusi sen uskoa tai ei. Ketään ei voi koskaan omistaa, eikä kenenkään pään sisälle voi nähdä. Tästä olikin Laajarinteen Jukan Muumit ja olemisen arvoitus -kirjassa mukavaa kerrontaa. Kirjotan yhden pätkän tähän vaikka jo lupasinkin, että kaikki lainausmerkilliset ois Holman podcastia. Ihanaa kun tämä kirjoittelu ei täällä blogissa ole ihan niin tarkkaa, kuin vaikka gradussa...

”Tämä palauttaa meidät kommunikoinnin vaikeuden sekä rapujen äärelle, sen tosiseikan pariin, ettei ötökkä voi tuntea toista kokonaan. Osa meistä jää aina salaisuudeksi. (…) Jään jokaiselle – jopa aivan parhaille ystävilleni – enemmän tai vähemmän vieraaksi, eikä kukaan tunne kaikkia ajatuksiani.”

Mun mielestä hyvät ystävät ja vaikka kämppikset voi tyydyttää hyvin pitkälti kaikki tarpeet, mitä ihminen usein parisuhteeltakin hakee. ”Ja kyllähän läheisyyttähän saa jos osaa käyttää älypuhelinta.” (Tää oli nyt taas Holmaa sitten.)

Ehkä mietitkin nyt, että miksi sitten ylipäätään olen ja olen ollut parisuhteessa? Millon mistäkin syystä. Tässä tämän hetkisessä olen siksi, että mulla on tässä hyvä olla. Sirppu saa multa jalat alta ja ymmärtää mua paremmin kuin kukaan muu. Ja tällä kokemuksella mitä mulla on, ymmärrän kuinka paljon se mulle merkitsee ja kuinka paljon haluan tehdä töitä sen eteen, että saisin pitää sen. Mutta sitten jos me kuitenkin jossain vaiheessa huomattaisiin, ettei se ole enää ns. vörttiä, eikä tätä parisuhdetta ole enää järkeä jatkaa, niin kyllähän me sitten erottaisiin ja se olisi sitten hyvä ratkaisu. Tai ainakin meidän oma ratkaisu.

Ps. Kirjoitin tämän nyt tarkoituksella koskemaan pelkästään parisuhteita. Polyamorisissa suhteissa tämä ehkä vielä vähän monimutkaistuu. Tai ehkä sittenkin yksinkertaistuu. Mutta se onkin ihan toinen blogipostaus.