Luin kirjan ja pidin siitÀ
âHymyilet ilkikurisesti ja kerrot kaikille, ettĂ€ tiedĂ€t, mitĂ€ he ajattelevat, ja ettĂ€ vastaus on: et mitenkÀÀn. Et aio ohittaa niitĂ€, etkĂ€ varjella kasvojasi, sillĂ€ juuri traagiset tapahtumat ovat tarinasi ydin. Mutta se ei tule olemaan helppoa - meille kuulijoille - sillĂ€ valitettavasti tĂ€ssĂ€ tarinassa jokainen joutuu tarkastelemaan myös itseÀÀn ja omia salaisuuksiaan.â
Elina Jokisen PÀivÀ, jona Stella Julmala tuli hulluksi, on kertomus sukupolvien vÀlisistÀ traumoistasta, hulluudesta ja sen kieltÀmisestÀ, perheistÀ ja sen salaisuuksista, taloista, ikkunalaseista, sÀröisistÀ ja naarmuisista, tarinoista, myös vÀÀristyneistÀ (tai ainakin vÀrittyneistÀ) sellaisista. Minun mielestÀni.
âTĂ€mĂ€ nainen ei missÀÀn nimessĂ€ ollut paha, enkĂ€ minĂ€ ollut enÀÀ edes yllĂ€ttynyt. Se ikkunalasi, jonka lĂ€pi sinĂ€ olit maailmaa katsonut, oli ollut todella pahasti naarmuilla.â
Se on kertomus oikeasta ja vÀÀrÀstÀ, hyvÀstÀ ja pahasta ja siitÀ, miten kaikki nÀyttÀÀ aina erilaiselta, riippuen siitÀ, mistÀ pÀin katsotaan, kuka ja koska katsoo. Miten kaikessa hyvÀssÀ on aina pahaa ja kaikessa pahassa hyvÀÀ ja miten siksi niiden vÀlille on toisinaan mahdotonta rajaa vetÀÀkÀÀn. Ja miten hÀmmentÀvÀÀ ja tuskallistakin se voi olla.
TÀssÀ tarinassa ei ole hyviksiÀ ja pahiksia. HyvyyttÀ ja pahuutta löydetÀÀn niin vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstÀ kuin akateemisesta tutkijayhteisöstÀ ja feminismistÀ. TÀmÀn tarinan sisÀllÀ on monta tarinaa, monta kertojaa, monta ÀÀntÀ. Samoja asioita ja tilanteita katsotaan ja kuvataan eri henkilöiden nÀkökulmasta.
âMuistutat, ettĂ€ vaikka kerrot itsestĂ€si, kerrot samalla myös muista: jokaisen tutkimuksen takana on ihminen ja ihmisellĂ€ myös sellainen tarina, josta ulkopuoliset harvoin tietĂ€vĂ€t. - Suurin osa meistĂ€ on hulluja yhdellĂ€ mittarilla ja neroja toisella. Niin se vain on.â
Minulle tÀmÀ kirja kolahti kovaa, tuli lÀhelle, vÀlillÀ liiankin. Se sai minut valvomaan öisin, itkemÀÀnkin vÀhÀn.
Se sai minut toivomaan, ettÀ minulla olisi aikaa ja taitoa kirjoittaa Àitini tarina, siskoni tarina, siskoni parikymppisten lasten tarinat (joihin mahtuu jo vÀhÀn liikaa tarinan aineksia niihinkin), ehkÀ minun elÀmÀstÀni ihan hyvÀn stoorin saisi, ainakin vÀhÀn vÀrikynÀÀ kÀyttÀmÀllÀ. Olisi kuitenkin aivan hirveÀn vaikea pÀÀttÀÀ, kuinka nÀmÀ tarinat kertoisi. Tapoja ja nÀkökulmia on loputtomasti ja tarinan kertoja kÀyttÀÀ valtaa nÀitÀ valintoja tekemÀllÀ.
âMutta voi olla, ettĂ€ en ollut kylliksi ottanut huomioon sitĂ€, ettĂ€ todellisuus, jonka tunsin, oli sinun ÀÀnellĂ€si kerrottu. SinĂ€ olit tarinan kertoja, nĂ€kymĂ€tön selostaja kohtauksien taustalla, elokuvan kaikkitietĂ€vĂ€ voiceover.â
Kirja sai myös miettimÀÀn minun omaa todellisuuttani ja kenen kertomaa se oikeastaan on. Ja minkÀlaista todellisuutta rakennan ympÀrilleni omilla kertomuksillani. Etenkin edesmenneistÀ henkilöistÀ, historiasta. Se on aika pelottava ajatus, ettÀ jÀljelle jÀÀneet sukupolvet voivat suhteellisen mielivaltaisesti valita, kuinka jo lÀhteneistÀ kertoo, mitÀ heistÀ myöhemmin tiedetÀÀn, minkÀlainen kuva heistÀ sittemmin piirtyy. Vai onkohan se sittenkin lohdullinen ajatus?
âJa sen vuoksi, huolimatta siitĂ€, mitĂ€ sinĂ€ aiot kohta kertoa, tai millaisia tarinoita tuosta kesĂ€stĂ€ tĂ€stĂ€ eteenpĂ€in kerrotaan, kuljetan minĂ€ sen rinnalla aina myös omaa tarinaani.â
Olisi tietysti paras, jos kaikki voisivat kertoa tai kirjoittaa oman tarinansa itse. Vaikka ei sitÀkÀÀn tarinaa voisi tositarinana lukea, ei sitÀ varsinkaan sitÀ. LÀhelle nÀkee usein kaikkeista huonoiten.
Kirjan viimeinen kappale kuitenkin muistuttaa, miksi, kaikesta huolimatta, tarinoita tÀytyy kertoa.
Tai siis, nÀin minÀ tÀtÀ luin. Luin Àsken kirjasta kirjoitettuja muita arvosteluja. Ne olivat erilaisia, kuin tÀmÀ, aivan erilaisia. Tietenkin.
Nyt alkoikin vÀhÀn harmittaa, ettÀ kirjoitin koko jutun. TÀmÀhÀn ohjaa tÀmÀn kirjan lukemista aivan hirveÀsti. Anteeksi! Olihan tÀssÀ kirjassa muutakin, toivottavasti löydÀt sieltÀ aivan jotakin muuta.
âMitĂ€ voi sanoa, kun työ on tehty. Kun ei ole enÀÀ mitÀÀn hĂ€vittĂ€vÀÀ tai voitettavaa, ei Jumalaa sen paremmin kuin jumalattomia. Kun kaikki se, mitĂ€ on jĂ€ljellĂ€, vain on. Kun aamuöinen usva lepÀÀ karun metsĂ€aukean pÀÀllĂ€ ja silittÀÀ sitĂ€ hiljaa. Silloin voi sanoa: pysĂ€hdy, kuuntele, uskalla katsoa. SillĂ€ tĂ€llainen on ihminen, tĂ€llainen ihmisen luonto. TĂ€llainen on ihminen, joka sukupolvi toisensa jĂ€lkeen raataa itsensĂ€ hengiltĂ€ todistaakseen oman ainutkertaisuutensa ja riippumattomuutensa suhteessa edellĂ€nsĂ€ kulkeneisiin. Ja joka tĂ€ssĂ€ ainutkertaisuudessaan uskoo - aina yhtĂ€ kirkkaasti ja ehdoitta - erottavansa oikea vÀÀrĂ€stĂ€ ja hyvĂ€n pahasta. PysĂ€hdy, kuuntele ja uskalla katsoa, sillĂ€ tĂ€llainen on ihminen, joka tietÀÀ varmasti mitĂ€ hĂ€n tahtoo. Ihminen, joka haluaa katkaista kaikki siteet ja irrottaa kaikki köydet, koska hĂ€n haluaa olla varma, ettei mikÀÀn tai kukaan estĂ€ hĂ€ntĂ€ valitsemasta tĂ€ysin omaa tietĂ€nsĂ€, sitĂ€ ainoaa oikeaa. Ja sitĂ€ tietĂ€, sitĂ€ kirottua tietĂ€, hĂ€n kĂ€y kulkemaan niin raivokkaasti, ettei siihen ole kenellĂ€kÀÀn mitÀÀn sanomista.
Yksin ja pÀÀttymĂ€töntĂ€ tuskaa tuntien on hĂ€nen saatava kulkea: rynniĂ€, vajota, heittelehtiĂ€, nousta ja kompuroida. HĂ€nen on saatava kaivaa yhĂ€ syvemmĂ€lle, saatava teloa itsensĂ€ ja menehtyĂ€kin melkein, jotta hĂ€n erÀÀnĂ€ pĂ€ivĂ€nĂ€, jotta hĂ€n erÀÀnĂ€ kauniina pĂ€ivĂ€nĂ€, voisi huomata kulkeneensa koko matkan ainoastaan tavoittaakseen sen, mitĂ€ oli koko ajan pakenemassa. HĂ€nen oli saatava kulkea oivaltaakseen, ettĂ€ se, mikĂ€ oli ehdottomasti oikein, saattoi sittenkin olla vÀÀrin, ja se, minkĂ€ piti olla hyvÀÀ, sai todennĂ€köisesti sittenkin aikaan pahaa. YmmĂ€rtÀÀkseen, ettĂ€ eron tekeminen nĂ€iden kahden vĂ€lille on toisinaan mahdotonta. TĂ€llainen hĂ€n on: harmiton, hyvĂ€ntahtoinen veijari, ikuisesti toistuvan tragedian epĂ€onninen sankari; kulkija, jonka loputtoman uskon hyvÀÀn ylittÀÀ vain hĂ€nen oma kykynsĂ€ pahaan. TĂ€llaisia olemme me.â
















