Otin ja lähdin sitten tekemään @neroushalvaus hehkeän kaunista suomipromptien listaa kirjoittamalla, kun piirtää en osaa. Ja Tuntemattomasta sotilaasta tietenkin, kuinkas muuten. Päivä 1 on nyt päivä 2, mutta yritys lasketaan eikös? 😁
”No mikä saatana sulla nyt taas on?” Lehto ärähti.
”Mie murjotan,” Rahikainen vastasi synkkänä. ”Mie kokkeilin tännään uutta liukuvoijetta ja se oli ku liimaa. Paksuu ja tahmeeta ja vielä kallistaki. Joten minnuu vituttaa. ”
”Ja mua vituttaa että sä teet sun panemisista ja vituttamisista meidän kahden muun ongelman. Ihan tarpeeksi että täältä hiipii ulos ties mitä tyyppejä kaikkiin kellonaikoihin ja nukkumisesta tulee mitään vaan tuurilla kun pitää kuunnella sun ähkimistäsi seinän läpi. Sen lisäks sä hiivit yöjuoksuiltas kotiin ja kolistelet eteisessä aina ihan pikkutunneilla. Ja nyt sä vielä istut kiukuttelemassa keskellä olohuonetta ku joku saatanan korppikotka…. älä jätkä puhu mulle vitutuksesta yhtään mitään.”
Rahikainen tuijotti Lehtoa silmät levällään. Lehto ei paljoa tavannut puhella vaikka olisi ollut asiaakin, niin tämän mittakaavan avautuminen oli täysin odottamatonta. Paremmalla tuulella Rahikainen konflikteja välttelevään tapaansa olisi lähtenyt sovittelemaan, mutta valmiiksi ärtyneenä Lehdon saarna oli kuin terävän kepin sohaisu ampiaispesään.
”Mitähän se siulle ylipäätänsäkin kuuluu miten mie tuun ja meen? Mie oon ollu siinä luulossa että aikuset immeiset saa tehä tasan mitä ne huvittaa vaikka ny meillä sattuu yhteinen etuovi olleen! Miulla ei oo mittään valtaa siihen jos sinnuu vituttaa että mie saan ja sie et, mut kyllä mie omassa kojissani aion ejelleen ellää just miten mie lystään! Eli naija menemään suljettuin ovien takkaa ja olla pahalla piällä olkkarissa, vaikka sannoisit mitä.”
Rahikaisen ilme oli edelleenkin ärtymyksestä mutrulla, mutta Lehdon alkoi muistuttaa jo tutuksi tullutta räjähdyspistettä. Hyvä kun malttoi henkeä vetää ennen seuraavaa lausetta.
”Kuulehan senkin saatanan suoheinä….”
Pidemmälle Lehto ei ehtinyt kun Määttä, tähän asti hiljaa tilannetta tarkkailtuaan, tarttui Rahikaista kädestä ja kiskaisi tämän mukanaan omaan huoneeseensa. Lehto ei ehtinyt kuin aukoa suutaan kuin kala kuivalla maalla kun ovi jo lämähti kiinni.
Harvoin Rahikainen jäi hiljaiseksi, mutta nyt hän ei osannut kuin istua Määtän sängyllä ja tuijottaa. Määttä ei yleensä harrastanut kämppäkavereidensa kiistoihin puuttumista, eikä Rahikaisen muistin mukaan ollut ikinä tällä tavalla raahannut häntä ympäriinsä. Hänen töllistellessään suu auki Määttä riisui paitansa ja viskasi sen nurkkaan.
”En meinannu kattella meneekö nyrkkitappeluks.” Määttä kumartui Rahikaisen puoleen, lähes nenä nenää vasten, ja nojasi niin että Rahikaisen piti ottaa käsillä tukea takaansa. Määttä painoi Rahikaisen huulille kevyen suukon, kuin kysymysmerkin. Rahikainen kohautti olkiaan. Näillä eväillä se on harmit lähteneet ennenkin, hän tuumasi ja veti Määtän päälleen.
Määttä lampsi keittiöön keittämään kahvia jätettyään Rahikaisen pyyhkimään itsestään viimeisiä tahroja vanhasta tutusta ja aina yhtä luotettavasta liukuvoiteesta. Pöydällä oli keltainen tarralappu.
”Menin Ristolle. Oon yötä. L.”
Määttä hymyili hiljaa itsekseen. Ei hän niin nuhan parantamisesta tiennyt, mutta vitutukseen hänellä oli konstit.