...
Mutta hän ei ole, ja se tulee selväksi myös Stevenin toisinaan harhaiselle mielelle viimeistään kentällä, kun he kättelevät. Hän ottaa katsekontaktin, koska hänkin katsoo Steveniin, mutta Steven ei enää katso syvälle hänen silmiinsä, hän ei voi. Steven hymyilee ja hän hymyilee takaisin. Hänen hymynsä on jo melkein palautunut ennalleen, aivan kun he ei eivät olisikaan koskaan eronneet, aivan kuin Steven yhä olisi hänen sankarinsa. Steven hymyilee jäyhästi; suupielet taipuvat juuri ja juuri ylöspäin. Hän ei usko enää toisen hymyä.
Eikä Steven ole ainoa. Katsomosta ei enää kuulu tuttua laulua, vaan huutojen ja buuausten sarja, aina kun hän koskee palloon. Jos katsomo hurraa hänelle, se johtuu hänen pallonmenetyksestään, eikä hurraa-huudoissa ole silloinkaan mitään ystävällistä. Kun Stevenin joukkue tekee maalin, hän vilkaisee salaa hänen suuntaansa. Ehkä hän odottaa saavansa tyydytyksen hänen hyytyneestä hymystään ja ehkä Steven halaa edessään olevaa joukkuetoveria hetken hieman kovempaa, jos vain hän sattuisi katselemaan.
Joskus Steven antaa hänelle anteeksi ja hyväksyy tilanteen, eikä haikaile enää menneitä. Joukkueet muuttuvat, hän olisi ollut hullu, jos olisi uskonut sen olevan ikuista. Hän oli itsekin lähellä lähtöä muutama vuosi sitten, Stevenin jos kenen pitäisi ymmärtää. Ja joskus hän ymmärtääkin, nauraa ja hymyilee aivan kun mitään ei olisi tapahtunut. Mutta silti se sattuu, se sattuu suurimman osan ajasta, kun hän on lähellä ja hymyilee uusille joukkuetovereilleen, hänet unohtaneena.
Mutta Steven ei unohda. Ei häntä. Eikä heitä.
Ei ikinä.