Älä mene pois (Hietala osa 11)
Älä mene pois
Genre: Rakkaus, nuoret
Fandom: Tuntematon Sotilas, Modern (nuoriso) AU
Hahmot/Paritukset: Koskela/Hietanen, Kariluoto ja Vera piipahtavat kylässä
Muuta: Tuntematon Sotilas on Väinö Linnan käsialaa, kunnioittakaamme häntä. Saan tästä vain tunnekohtauksia. VAROITUKSENA: Mainintaa seksistä.
Tästä piti oikeesti tulla kiva ja söpö ja onnellinen, mutta kusasin homman. Sanoja tässä on kokonaisuudessaan 2 856.
Kirjoittaja: Metsässä turinoiva iltasatutäti
Edellinen osa:
https://turinametsa.tumblr.com/post/174668444692/kes%C3%A4p%C3%A4iv%C3%A4-kangasalla-hietala-osa-10
Osa 11
Tummapukuinen, varjomainen hahmo lähestyi kerrostaloa, jonka ikkunat olivat kaikki pimeinä. Ulkoa päin näytti siltä, että rakennus olisi ollut autio, mutta aulan osoitelista kertoi kerrostalon olevan täynnä asukkaita. Hahmo tarkisti osoitteen päästyään sisään tiirikoimalla ulko-oven auki ja lähti suunnistamaan talon viidenteen kerrokseen. Hän ei uskaltanut käyttää hissiä, sillä pelkäsi jonkun herkkäunisen, talon muiden asukkaiden tavanomaiseen liikehdintään tottuneen asukkaan heräävän hissin hyrinään ja soittavan poliisit epätavallisuuden vuoksi.
Vaikka hän koki, että hänellä oli kiire, ei hän juossut portaita ylös. Käytävät ja rappuset kaikuivat jo tarpeeksi hänen askeleidensa johdosta. Viidenteen kerrokseen päästyään hän tajusi värisevänsä. Kylmä oli tarttunut ulkona ikävästi. Hahmo riisui mustan hupparin hupun päästään lähestyessään etsimäänsä asuntoa. Asunnon oven edessä hän vielä otti puhelimensa esiin ja tiiraili nopeasti heikossa valossa itseään puhelimensa peilistä. Peili heijasti takaisin hämärän peittämät nuoren miehen kasvot, sinisävyiset silmät sekä hieman sekaisin asettuneet, ruskeat hiukset. Sai luvan kelvata.
Hän koputti kerran, pari, ja pian hän kuuli oven takaa lähestyviä askelia. Ketjulukko jäi vielä kiinni, kun häntä vanhempi mies avasi oven. Sisältä tulvi valoa käytävään, ja hän yritti hymyillä miehelle.
“Hei.”
“Ai moi…. Tule sisään. Mutta ole hiljaa, Urho on jo nukkumassa.”
Ketju kilahti ja hän pääsi pujahtamaan sisään lämpimään huoneistoon. Mies sulki hänet kevyeen halaukseen ja mutisi hänen korvanjuureensa:
“Mitä sä täällä teet?”
“Tulin kattoo sua…. Mulla oli Ville ikävä….”
Hän painoi päänsä Villeksi kutsumansa miehen olkapäälle, ja hitaasti tuo silitti hänen selkäänsä. Hetken he huojuivat sylikkäin eteisessä, ennen kuin mies kehotti häntä heittämään märän hupparin naulaan ja jättämään kenkänsä avonaisen eteiskaapin oven taakse. Mies kiskoi hänet pian mukanaan kolmion olohuoneeseen.
Vilho istahti vieraansa viereen, niin lähelle, että heidän reitensä hipoivat toisiaan. Muutamia minuutteja he olivat täysin hiljaa ja lopulta, kun hiljaisuus kävi liian raskaasti, kietoi vieras sormensa Vilhon sormien lomaan. Vilho vilkaisi toisen surullista ilmettä ja nielaisi.
“Jorma…. Mikä sulla on?”
Nuori mies vavahti ja puristi Vilhon kättä kädessään.
“Mä en enää tiedä, mitä tekisin. Ville, sinä tiedät, että rakastan sinua.”
“Ja sinä tiedät, että olen kihloissa.”
Jorma Kariluoto painoi katseensa lattiaan huokaisten.
“Tiedänhän minä sen…. En vain saata ymmärtää sinua. Ymmärrän kyllä, että välität Urhosta, mutta sinä sekoitat rakkauden ja vastuuntunnon. Sinä koet syyllisyyttä siitä, mitä Urholle tapahtui. Sen takia sinä aiot naida hänet. Sinä säälit häntä.”
Vilho tuijotti vastakkaista seinää vaiteliaana, kunnes sanahti:
“Se oli minun syyni.”
“Eikä ollut!” Jorma huudahti kiireesti siirtäessään katseensa Vilhoon. Mies kuitenkin peitti pikaisesti hänen suunsa kädellään ja hyssytti.
“Älä melua!”
“Anteeksi….”
Jorma jäi katsomaan Vilhoa silmiin, eikä Vilhokaan voinut enää perääntyä. He tunsivat toistensa hengityksen, kaiken sen läheisyyden, liian hyvin. Rintakehät kohoilivat toisiaan vasten ja heidän sykkeidensä tahti muuttui. Jorman sydämenlyönnit hidastuivat ja sitä vastoin Vilhon hengitys nopeutui.
“Jorma….”
“Ville?”
“Ei me voida....”
“Miksei?”
Jorma painoi Vilhoa lähemmäs itseään ja Vilho yritti repiä katsettaan irti toisen silmistä, siinä kuitenkin onnistumatta.
“Koska se on väärin”, hän puuskahti hätäisenä ja painoi pienen taistelun jälkeen kätensä Jorman olille, työntäen tuon kauemmas itsestään niin, että päätyi istumaan tuon vatsan päälle. Jorma asetti kätensä hänen vyötäisilleen purren huultaan katsellessaan hänen kehonsa mutkia ja kohoumia himoiten. Huomattuaan silkkaa halua ilmentävän pilkahduksen Jorman silmissä, Vilho punastui.
“Tiedätkös…. Siitä on niin pitkä aika... . Sinä olit viimeksi umpihumalassa. Tämä on siis verrattain erilaista.”
Vilho yritti estää toista nostamasta paitaansa.
“Jorma…”, hän kähähti. Hän pyrki ankaraan äänensävyyn, mutta hän ei voinut sille mitään, että toisen kosketus tuntui taivaallisen hyvältä. Ja Jorma näytti tietävän sen.
“Vain tämän kerran…. Ei Urho saa tietää”, tuo houkutteli. Ajatus rupesi kiehtomaan. Jorman viekotteleva äänensävy kiskoi salaperäisyydellään häntä lähemmäs.
Vilho sulki silmänsä vastatessaan hitaasti suudelmaan, jonka lomassa Jorman nälkäiset kädet kävivät rohkeasti lävitse hänen sadanseitsemänkymmenenviiden senttimetrin mittaisen kehonsa jokaisen kolkan niin, että selvä, monta vuotta piiloteltu ikävä paistoi kosketuksesta lävitse. Olihan hänelläkin ollut ikävä Jormaa, muttei hän ollut odottanut, että vierailu menisi tähän suutaan. Vilho tukahdutti huokauksensa. Takaraivossa jyskytti pelko siitä, että Urho heräisi.
Rautakehikkoinen sohva natisi joka ikisen liikkeen mukana, ja Vilho puri huultaan peitettyään kasvonsa kädellään. Jorma oli täysillä, turhankin innokkaasti, mukana, mutta Vilhon into oli lopahtanut heti alkuunsa. Päätös oli alkanut hävettämään nopeasti, mutta Vilho ei kehdannut enää perua. Päästyään hekumansa huipulle Jorma lysähti ikävästi toisen päälle huohottamaan, ja Vilho yritti painaa toisen pään olkaansa vasten hiljentääkseen toisen.
“Tulitko sinä?” Jorma piipitti huohotuksensa lomasta ja Vilho koki asiakseen vastata rehellisesti:
“En. Mut ei se mitään….”
Aamuyön viimeiset tunnit he vain makoilivat syvän hiljaisuuden vallassa sohvalla, eikä Vilho edes ollut varma oliko Jorma nukahtanut. Hän itse ei ollut saanut katumukseltaan unta, ja hän pelkäsi Urhon heräävän ennen kuin Jorma lähtisi. Ylenpalttinen väsymys sai kuitenkin otteen Vilhosta seitsemän maissa, ja tyytyväinen hymy kasvoillaan hän nukahti kasvot Jorman niskaan painettuina.
Kuulas aamu valkeni ja sädekaihtimien lomitse sisään tulviva valo herätti Vilhon. Unisena hän räpsytteli silmiään ja pyrki venyttelemään. Ensimmäinen selkeä ajatus pohti, miksi hän nukkui sohvalla. Edellisyön tapahtumat olivat hetkeksi kaikonneet hänen mielestään, mutta kun hän tunsi vieressään epämääräisen liikahduksen, muistikuvat palasivat salaman lailla.
Vilho hyppäsi ylös, saaden Jorman ähkäisemään kummastuneena:
“Ville-kulta, mikä sulla on?”
Toinen hyssytti hätäisenä ja tunki sohvatyynyn Jorman naamaan. Vilho alkoi pian täristä levottomasti. Mistään ei kuulunut ääntäkään, vaikka yleensä Urho heräsi aikaisin vain nauttiakseen suloisista pakkasaamuista. Eikai Urho vain ollut huomannut herätessään Jormaa ja lähtenyt? Ajatus kauhistutti ja oksetti. Jorma nosti kätensä Vilhon olalle huolestuneena ja oli avaamassa suutaan, mutta Vilho sihahti nopeasti:
“Miks sä et lähteny?”
“Anteeksi, minä nukahdin. Oli niin hyvä olla.”
“Oisit ajatellu vähän”, Vilho tiuskaisi. Eihän minkäänlainen kiukkuilu oikeasti auttanut, sillä eihän Jorma ollut tehnyt mitään. Itse Vilho oli hommaan suostunut. Hän nielaisi ja nousi sohvalta lukittautuakseen kylpyhuoneeseen.
Peilikuva katsoi häntä syyttävästi takaisin. Kasvoille oli piirtynyt synkkä varjo, häpeänleima, jota ei saisi pestyä pois koskaan. Vilho sai mielikuvan hänen ja Urhon häistä ja sävähti. Niitä vietettäisiin kesällä, juhannuksen aikoihin, kun Urho olisi täyttänyt kahdeksantoista. Entä jos Urho saisi tietää tästä? Jo viimeksi hänen töppäilynsä Jorman kanssa oli aiheuttanut paljon pahaa Urholle. Kauhukuvat kiertelivät Vilhon päässä. Urho jättäisi hänet. Aivan varmasti. Hän sylkäisi altaaseen ja oli rupeamassa ajelemaan hienoisen parransängen leuastaan, kun hän kuuli ulko-oven käyvän.
“Ville, ootsää heränny jo?”
Sydän hyppäsi kurkkuun ja tykytti hetken salvaten hengityksen. Miksi Urho oli tullut takaisin?
Varovasti Vilho raotti kylpyhuoneen ovea ja vilkaisi olohuoneen suuntaan. Jorma ei ollut vielä lähtenyt. Urho oli törmätä oveen, ja viime tingassa Vilho sulki sen astuen toisen eteen, jolloin toinen tömähti kevyesti häntä vasten.
“Ohoh”, Urho naurahti ja pyyhkäisi kädellään miehen poskea. “Siinähä sää oletki.”
Vilho kumartui suukottamaan toisen otsaa pikaisesti ja siirtyi hätäisesti kauemmas toisesta. Tuntui iljettävältä koskettaa toista niillä huulilla ja käsillä, jotka olivat yöllä vaellelleet väärän miehen iholla.
“Missä sä olit?” Vilho kysyi epätavallisen epävarmalla äänellä, ja Urho käänsi kasvojaan häntä päin kummastuneen näköisenä.
“Kävin lenkil. Mit muute sanosit jos otettas koir?”
“Koira?”
“Nii. Sellanenha ois iha kiva.”
“Joo, miksei.”
Vilho tunsi Jorman polttavan katseen niskassaan. Pitäisikö hänen sanoa jotain? Yrittää huijata? Se vaikutti turhalta, sillä hän uskoi, että Urho tiesi kaiken, vaikkei näyttänytkään sitä.
Vilho vilkaisi olohuoneen suuntaan ja huomasi Jorman vaativan katseen.
“Tota….Niin. Jorma tuli käymään.”
“Ai?”
Urhon äänensävy kai kertoi, ettei tuo ollut huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
“Mitäs se täällä?”
“Tuli tervehtimään. Mä en ennättäny keittää vielä kahvia....”
“Kyl mää voin keittä”, Urho naurahti leikkisämmin ja heitettyään pitkän, beigen takkinsa summanmutikassa naulakkoon. Vilho vetäytyi makuuhuoneeseen. Suljettuaan oven hän vielä kuuli, kuinka Jorma nousi tervehtimään Urhoa ystävällisesti ja sanahti jotain kirjahyllylle asetetusta kihlajaiskuvasta. Urho nauroi onnellisesti vastaukseksi ja alkoi höpöttämään jotain turhanpäiväistä.
Vilho kuunteli Urhon puhetta ja naurua. Mitään muuta hän kieltäytyi kuulemasta. Urho oli kuin pirteä peipponen kevätaamuna, kuin satakieli, jonka äänihuulissa oli jokin hieman vinksallaan. Se äänen iloisuus ja pirteys sattui Vilhoon enemmän, kuin muisto yöstä.
Siellä, asunnon toisessa päädyssä Urho istui onnellisen tietämättömänä sen miehen seurassa, jonka kanssa häntä oli petetty. Vilho puri huultaan etsiessään vaatekaapista rennoimpia mahdollisia vaatteita. Pienikin kiristävä tunne kehossa olisi ollut sietämätöntä.
Saatuaan paremmin vaatetta ylleen ja tapeltuaan pitkään itkua vastaan, hän lähti keittiötä kohti. Kaksikko istui siellä pöydän ääressä vastakkain, ja kaikesta näkyi, että Urho oli vasta lopettanut touhuillut. Vilho istahti Urhon viereen. Pöydälle oli asetettu häntä varten kahvikuppi, joka höyrysi suloisesti. Pikaisesti hän vilkaisi Jormaa, joka oli jättänyt pohtivan katseensa häneen. Puna nousi pakostakin poskille, teki mieli sanoa jotain.
Urho selitti jotain, mutta kumpikaan heistä ei kuunnellut. Jorma tuijotti haastavasti Vilhoa, joka painoi häpeissään katseensa lattiaan. Unohtaakseen Jorman tuijotuksen hän otti hienoisen ryypyn kuumaa kahvia. Se kihelmöi kielellä mukavasti. Oli vaikea olla ajattelematta, että Urho oli taas kerran huolehtinut hänestä sellaisella pienellä jutulla, kuin kahvin keittäminen. Urho aina otti hänet huomioon. Urho välitti hänestä. Vilhon tyhjä katse käväisi Urhon paljaissa ranteissa. Arvet olivat parantuneet hyvin, mutteivat koskaan katoaisi täysin. Vilho nielaisi.
Mitä tapahtuisikaan, jos Urho saisi tietää?
Jorma lähti kahvit juotuaan ja juteltuaan aikansa turhanpäiväisistä pariskunnan kanssa, ja Urho sanahti jotain ohimennen Jorman omituisesta äänenpainosta. Vilho ei kuitenkaan kuunnellut, sillä oli uponnut ajatuksiinsa. Urho yritti täyttää huoneen hiljaisuutta ylimääräisellä, turhalla höpötyksellä, mutta kun Vilho pysyi äänettömänä, hiljeni hänkin hetkeksi. Kuunneltuaan hetken Vilhon vaimeaa hengitystä ja hienoista kahinaa tuon liikehtiessä levottomana penkillä, hän siirtyi miehen luokse ja kietaisi kätensä tuon kaulan ympäri.
“Ville, mik sul o?”
Vilho sipaisi hänen hiuksiaan kevyesti.
“Kaikki on hyvin. Mä vaa mietin….”
“Ai mit?”
Urho huomasi toisen nielaisevan, ennen kuin tuo sanahti:
“Ett minkälaisia kukkia mä sulle toisin.”
Hän kohotti kulmiaan kysyvänä ja Vilho taisi tajuta sanovansa mielestään jotain väärin, sillä kiirehti lisäämään:
“Iha vaa piristykseksi! Ettes vaa kuvittele, ett oisin tehny jotain.”
“Ville, oot sää selvinpäi?”
“Ai mitä? Oon?”
“Ootsää ottanu jotai....?”
Vilho siirtyi istumaan niin, että sai vedettyä Urhon syliinsä. Mies suukotti toista pikaisesti.
“En oo. Mä vaa rakastan sua niin kovin.”
Urho nauroi vaimeasti ja rupesi silittelemään kihlattuaan. Kevyt kosketus muuttui kuitenkin pian himokkaaksi hyväilyksi, jolloin Vilho ähkäisi:
“Hei...Urho, mitä sä nyt….”
“Kai me voitas pitä vähä hauskaa?”
Urho vei kättään alaspäin toisen rinnalla, mutta Vilho otti siitä kiinni. Urhon kasvoilla käväisi loukkaantunut ilme, jonka vuoksi Vilho pyrki sovittelevaan äänensävyyn:
“Mulla ei oo fiilistä nyt…. Anteeks...katotaan illalla uudestaan….”
“No, ei sit”, Urho tuhahti vastaukseksi ja veti toisen suukkoon. Puoliksi pakolla Vilho vastasi suudelmaan, ja se vahvisti Urhon epäilyksiä siitä, ettei kaikki ollut kuten piti.
Koko päivän Urho ajatteli aamuista. Hänelle oli vieläkin täysi mysteeri, miksi Jorma oli tullut käymään ja miksi Vilho käyttäytyi niin omituisesti. Myös torjutuksi tuleminen häiritsi, sillä yleensä Vilho suostui suoralta kädeltä. Urho huokaisi istahtaessaan tutun kahvilan nurkkapöytään. Yhtä tuttu kahvilan pitäjä toi hänelle pian kahvin ja naurahti jotain upeasta säästä. Urho hymyili takaisin kiitettyään juomasta. Mutta ei se höyryävän kuuma kupillinen kahvia joulukuisena iltapäivänä hirveämmin piristänyt hänen mielentilaansa. Vaikka hän kuinka yritti miettiä jotain järkevää, ajatus karkasi Vilhoon ja Vilhon käyttäytymiseen. Miksi se oli ollut niin levoton ja hermostunut? Mitäköhän oli tapahtunut? Liittyikö Vilhon käytös jotenkin Jormaan? Urho kurtisti kulmiaan eikä edes huomannut lähestyvää naista, ennen kuin nainen seisahtui hänen viereensä.
“Hei? Etkös sä ookki Urho?”
“Täh?”
“Ihana nähä sua pitkästä aikaa!” Nainen naurahti halatessaan häntä. Urho ähkäisi kummissaan.
“Muistatsä ees mua? Mä oon Vera.”
Naisen nimen kuuleminen sai Urhon sydämen hakkaamaan.
“Vera?”
“Niin! Oltii samassa ryhmässä lukiossa.”
“Eikä!” Urho huudahti iloisena. “Mis sää oot seikkaillu?”
“Kuha vähän kiertelin. Mut mites sä? Oot kuulemma menny kihloihin.”
“Kukas sul sen kerto?”
Vera naurahti iloisesti.
“Törmäsin yhteen Jormaan. Kariluotoon.”
“Ahaa”, Urho kohotti kulmiaan ja hymyili hieman typertyneesti. Mieli palasi hetkeksi edellisvuoteen. Hän oli lupautunut silloin tanssimaan Wanhat Veran kanssa. Mitähän siitäkin olisi tullut sen uudenvuoden tapaturman jälkeen. Urho naurahti ääneen, ja Vera rupesi kertomaan kuulumisiaan. Urho kuunteli naisen äänen pehmeätä solinaa, josta tuli mieleen rauhallisesti virtaava kevätpuro, ja siitä hän muisti, miksi oli tuohon aikoinaan ihastunut.
Vera oli kaunis tyttö. Hänellä oli ihana ääni, lempeät ruskeat silmät, punaruskeat hiukset sekä tulinen luonne. Urho ei edes huomannut luisuvansa mukaan toisen juttuun, ja kuinka vanha rakkaus iski kipinää.
Urho ja Vera alkoivat tavata säännöllisesti, eikä Urho pistänyt sitä ollenkaan pahakseen. Kotona Vilhon luona alkoi olla hankala olla, sillä Vilho oli vajonnut kummalliseen masennussyöveriin, Urhon mielestä tyhjästä. Sillä eihän mitään ollut tapahtunut. Suojellakseen omaa mielialaansa, hän vietti useammin aikaa Veran luona. Vilho ei tuntunut välittävän siitä ollenkaan, joten Urho nautti olostaan vanhan ystävänsä kanssa. Vilhokaan ei enää hirveämmin ollut hänen ajatuksissaan. Vera valtasi tilaa hänen mielestään, ja lopulta Urho ei miettinyt ketään tai mitään muuta. Hän oli rakastunut. Palavasti. Niin hän ainakin uskoi. Urho päätyi viettämään myös öitä Veran luona, jätti vastaamatta Vilhon huolestuneisiin viesteihin, eikä yhtään estellyt tapahtumien kulkua. Hän ei katunut ollenkaan päätöstään, sillä olihan Vilhokin pettänyt häntä Kariluodon kanssa. Kauan sitten, mutta silti.
****
“Urho? Missä helvetissä sä olit taas yön? Mä olin huolissani!”
Urho kulki makeasti haukotellen Vilhon ohitse keittiöön ja otti toisen vastakeitettyä kahvia.
“Mää jäin Veran luo nukkuu, ku ol ni myöhä jo”, tuo naurahti istuuntuessaan pöydän ääreen.
“Voisit sä olla kotonakin joskus”, vanhempi mies huomautti hieman loukkaantuneen kuuloisena. Urho hymyili hänelle viattomasti, hieman ilkikurisesti.
“Etkai sää va ole mustis?”
“No en ole!” Vilho ärähti ja katosi keittiöstä. Pian työhuoneen ovi paukahti kiinni. Urho hymyili huvittuneena juodessaan kahvia kaikessa rauhassa. Kiukutelkoon. Tuntui tavallaan hyvältä tietää, että Vilho oli ollut huolissaan hänestä, mutta samaan aikaan Urho tiesi, ettei sillä ollut hirveästi väliä. Vilholla ei ollut enää mitään merkitystä. Urho hieraisi hiuksiaan. Niin, ei Vilholla ollut enää merkitystä. Hänellä oli Vera, ja Vilho pystyi lähtemään Jorman luokse. Aivan vapaasti, ei hän estelisi. Urho vei oikean kätensä sormet vasenta nimettömää painavalle sormukselle ja otti kihlasormuksen pois. Hän laski sen pöydälle pyöriteltyään sitä aikansa käsissään.
Olkoon ero sillä selvä.
___
Vilho kuunteli hiljaisuutta. Mistään ei kuulunut ääntäkään. Oliko Urho vielä huoneistossa? Miten se onnistui olemaan niin äänetön, liikkumaan aiheuttamatta yhtäkään lattian narahdusta? Toisaalta, hetki sitten eteisen suunnasta oli kuulunut kolahdus, mutta Urho oli kai mennyt vain makuuhuoneeseen. Vilhon silmiä poltti ikävästi, kyyneleet tunkivat pakolla esiin. Hän olisi halunnut hakata päätään seinään.
Miksi hän oli tehnyt taas niin? Edellisellä kerralla Urho oli masentunut ja heittäytynyt itsetuhoiseksi. Entä jos Urho päättäisi nyt lopettaa aivan kaiken? Vilho puristi kaktuksen ruukkua kädessään. Kaktus oli nuupahtanut, se teki kuolemaa. He olivat saaneet sen kihlajaislahjana muutamia kuukausia sitten Yrjöltä ja Aatokselta. Aatos oli kertonut sen kuvastavan jollain tapaa rakkautta, sitä, kuinka piikikästä ja kivuliasta se oikeasti on.
Nyt se kaktus teki kuolemaa, samaa tahtia heidän rakkautensa kanssa.
Vilho painoi päänsä polviaan vasten. Ei se voinut olla totta!
Jos hän jostain ihmisestä todella välitti, niin Urhosta. Hän oli rakastanut Urhoa jo niin kauan, että oli mahdotonta ajatella, että se kaikki olisi nyt loppumaisillaan. Miten hän osaisi enää edes nukkua yönsä, kun viimeisimmätkin yöt hän oli vain valvonut tuskaisena, toista ajatellen ja toisesta huolta kantaen?
Itku tuli ennen aikojaan, salakavalasti, kuin varjo. Kyyneleet valuivat poskille epämääräiseksi sutuksi. Vilho maistoi suolan huulillaan. Urho oli jo aikaisemmin viikolla hakenut suurimman osan tavaroistaan, vienyt ne todennäköisesti Veran luokse.
Vilho nyyhkäisi. Miksi Veran oli pitänyt ilmestyä kuvioihin juuri nyt? Miksi ylipäätään Jorma oli päättänyt tulla tapaamaan häntä? Oliko tapahtumilla jokin yhteys, vai oliko kaikki vaan kirottua sattumaa? Hän kuitenkin päätti hyväksyä Urhon päätöksen. Ei hänkään luottaisi enää toiseen, jos toinen olisi tehnyt hänelle samalla tavalla. Urhon päätös oli siis oikeutettu.
Vilho nosti päätään. Katse käväisi kellossa. Viisarit olivat pysähtyneet kahdeksaan ja ulkona oli jo pimeää. Jokin narahdus oli saanut hänet heräämään ajatuksistaan. Hän pyyhkäisi poskeaan, jonka iho oli karkea itkemisen jäljiltä, ja nousi huojahtaen seisomaan. Päässä tykytti outo paine, mutta siitä huolimatta Vilho lähti huoneen ovelle.
Avatessaan oven heti ensimmäinen asia, minkä hän oli, oli keittiössä seisova Urho. Tuo oli jäykistynyt paikoilleen kuultuaan oven saranoiden vingahtavan. Kasvot oli käännetty ikkunaa päin. Astellessaan varovasti keittiöön, pieni toivonkipinä sykähti Vilhon rinnassa. Ehkä Urho olisi muuttanut mieltään? Jos se tapahtuisi, hän lupaisi lopettaa kaiken typerehtämisen. Hän ei enää ikinä tekisi mitään sellaista, hän ei enää ikinä satuttaisi Urhoa….
Hän oli laskea kätensä Urhon käden päälle asettuessaan nojaamaan pöytään, mutta Urho nosti sen siitä ajoissa pois. Vilho huomasi sormuksen pöydällä ja se sai toivonkipinän hiipumaan.
“Urho….”
“Ville.”
“Vai niin.”
Urho käännähti häntä päin. Tuon kasvot olivat täysin ilmeettömät, mutta Urhon äänestä paistoi esiin katkeruus, kun tuo totesi:
“Mun miälest tää ei o enä hyv idea. Tää o loppu ny.”
Vilho huokaisi ja antoi katseensa laskea takaisin sormukseen.
“Jos sä niin kerta haluat…”, hän sanahti. Ääni hukkui kurkkuun.
“Ei munka tartte sentää ikusest anta sul anteks. Mää väliti sust kyl, mut emmää tollattii hyväksy.”
Vanhempi urahti myöntävästi. Siinä se nyt sitten oli. Vilho oli valmiina heittämään pois kaiken toivon tulevaisuudestaan.
“Vera kerto mul siit su ja Jorman jutust. Mää en ois uskonu sust sellasta. Varsinka...sil tavalla.”
“Ei se ollut tarkoitus….”
“Sää silt teit sen. Mut kai määki sit voin myöntä jotai - kyl mäki sua petin. Mut vast ny toissayön.”
“Niin. Veranko kanssa?” Vilho kysyi. Yritti kai tehdä asiasta jotenkin merkittävää.
“Ni. Mä muutan Veran luo”, Urho kertoi ja Vilho huomasi tuon nielaisevan.
Molemmat olivat hetken hiljaa, Urho huultaan purren ja Vilho toista tarkkaillen. Kai tämä oli viimeisiä mahdollisuuksia painaa toisen piirteitä muistiin, vaikka se tekikin kipeää.
“Jos sä oot varma....Jos susta tuntuu paremmalta…”, Vilho mumahti. Urho nyökkäsi päättäväisenä.
“Pääset pyöri enemmä Jormas ka”, Urho totesi. Vilho kurtisti kulmiaan.
“Luuletko sä oikeesti, että mä pistäsin Jorman sun edelles?”
“Sää ole liia lepsu. Kyl mää tierä ett Jorma pitää sust. Ja pidäthä säki siitä.”
“Mut en mä sitä rakasta.”
“Voi Ville....joskus pitä osat päästä irt”, Urho totesi hymyillen ivallisesti. Se kirpaisi ja sai Vilhon nielaisemaan. Kurkkua kuristi. Mitä sanottavaa hänellä muka enää olisi? Urho oli tehnyt päätöksensä eikä hän saisi tuota muuttamaan mieltään.
Menköön sitten.
Ja Urho meni. Lähti unohtaen kaiken, mitä vuosien varrella oli tapahtunut. Vilho katsoi sen muutaman sekunnin ajan, mikä hänelle vielä suotiin, Urhon loittonevaa selkää. Teki mieli heittäytyä jalkoihin ja rukoilla, ettei toinen lähtisi.
Ovi kävi.
Kenties viimeisen kerran.
Älä mene pois.
***
Kirjoitustaitoni ollessa tätä mitä se on, jääköön tämä Hietala-ficcisarjan viimeiseksi osaksi.