Haluan, haluan, haluan
Kävin viime viikolla aamiaisella yhden media-alan konkarin kanssa. Kokenut, palkittu (ei minua juurikaan vanhempi) käsikirjoittaja ja showrunner. Juttelimme niitä näitä ja sain ammentaa hänen viisaudestaan ja kokemuksistaan.
Puhe kääntyi siihen, että ns. ‘showrunnerin’ toimenkuva on mun mielestä erittäin kiinnostava - yhdistää käsikirjoittajan ja tuottajan tekemisiä mielenkiintoisesti ja on tavallaan TV-tuotannon ‘brand manager’ ja konseptipäällikkö.
Multa kysyttiin, haluanko siis kirjoittaa. Ja kuulin itseni änkyttävän jotain joomuteimutjoomut-tyylistä. Jo sanoessani, ärsytti.
Homman nimi on se, kuten aamiaiskaverillenikin selitin, että haluan kirjoittaa. Haluaisin osata kirjoittaa. Se on minusta paitsi hieno taito, myös kivaa. Kirjoitus’lomien’ pitäminen ja kirjoittamaan vetäytyminen on päässäni hyvin romanttinen ajatus, josta haaveilen usein. Mulla on myös monta tarinaideaa Ihmeipanoista draama-komediaan, joita haluaisin edistää. Eli tarinoita kerrottavana.
Mutta. Aina mutta. Käsikirjoittaminen on taito, jota en ole (juuri) koskaan harjoittanut. Eikä hyvä voi olla harjoittelematta. Enkä jaksaisi tätä harjoitella. Haluaisin olla heti hyvä.
Päässäni käsikirjoittaminen vaatii paljon harjoitusta, jotta voisin olla varteenotettava tekijä. Ja mulla on niin paljon muutakin tekemistä, että voisin ehkä puristaa aikaa itse kirjoittamiselle, mutta en ehdi paneutua sen harjoitteluun. Onnistumiseen ja epäonnistumiseen.
Pääni sisälläkin tajuan, että keksin vain tekosyitä. Mutta kun tuli sanottua vielä ääneenkin - se tuli hyvin selväksi. Oli pakko myöntää jo paikan päällä, että ei mulla ole mitään syytä olla kirjoittamatta. Ei ollut Ihmeipanat-tarinoiden kanssa, ei ole nyt. Jos käyttäisin sen ajan kirjoittamiseen, jota nyt käytän sen voivotteluun, että en jaksaisi harjoitella kirjoittamista... No, sanotaan vain, että voi olla, että olisin jo aika paljon pidemmällä.
Se on niin sitä itseään. Älä venkuloi. Vaan tee.