Lajityyppi: fantasia, romantiikka, HLBT/queer
Ikäraja: K-18, suunnattu aikuisille
Avainsanat: enemies to lovers, slowburn, m/m, draama, seikkailu
Tyyppi: jatkokertomus (verkkoromaani)
Julkaisutahti: uusi kappale joka toinen perjantai
"Hänen vasen kätensä oli puristanut puukon kahvaa kuin elämänlankaa yhtä tiukasti kuin aukiolla nyt tanssivat nuoret tekivät. Jokaisella heistä oli vasen käsivarsi paljaana ensimmäistä kertaa. Illan ja yön tuntien aikana he saisivat omat ensitatuointinsa ja astuisivat virallisesti aikuisuuteen.
Sitäkin hän oli jännittänyt, miettinyt tulevaa yötä ja kipua. Nyt hänen yläselkäänsä, olkapäätään ja käsivarttaan koristivat jo useat tatuoinnit, joita oli lisätty sitä mukaa, kun hän eteni elämässään ja urallaan. Ensimmäinen niistä oli ollut suurin ja kivuliain; seuraavien kohdalla hän oli jo osannut odottaa neulan tuntua ihollaan ja valmista kuvaa verihunnun alla."
Lehto/Riitaoja slow burn or no burn. Muut osat löytyy tägillä jatkokertomus mun tumpusta.
He marssivat. Toista, kolmatta, neljättä päivää. Niin, ne marssivat jotka marssivat. Lehto, Määttä ja Rahikainen eivät marssineet. Vitsailusta se oli alkanut. Haetaan pojille vähän syötävää. Rahikainenko sen oli sanonut. Kaupanteko oli miehelle yhtä paljon huvitusta kuin ansaintakeinokin. Samalla tapaa se suhtautui naisiinsa. Tärkeintä oli saavutus ja sillä rehentely, muu oli ylimääräistä hyvää.
– Vaan kyllähän se sopii, Määttä sanoi eikä sitten muuta. Lehdolle sopi mikä tahansa toimi, joka säästi marssin yksitoikkoisuudelta.
Rahikainen lirkutteli, Määttä näytti viatonta naamaa ja Lehdon tehtäväksi muodostui estää Rahikaista syömästä kuormasta. Vastenmielisyys, jota Lehto tunsi Rahikaista kohtaan vuoroin väheni, vuoroin voimistui. Osasi kultakutri sentään huolehtia itsestään. Lisäksi Määttä oli jollakin tapaa hyväksynyt Rahikaisen veljekseen, eivätkä ryöstöretket ilman Rahikaista olisi onnistuneetkaan, joten hänestä oltiin pääsemättömissä.
Joka aamu he lähtivät rivistöstä ja palasivat jonkin ohiajavan kolonnan mukana. Siinä oli sekin hyötypuoli, ettei tarvinnut katsella Riitaojan onnetonta marssimista. Eräänä päivänä he olivat saaneet käsiinsä jauhoja ja mieleen muistuivat komppanian miesten puheet räiskäleistä.
– Vaan silloin tuo viinapullo on vaihdettava voihin, Määttä sanoi.
– Ei pojat. Tuolla rannassa on pesula naisil, ettekö näe. Menemme heitä katsomaan. Nyt pidetään juhlat, Rahikainen sanoi.
– Sinä jos sen pullon juot niin saat turpaasi, Lehto totesi ykskantaan. – Anna tänne se.
Lehdon ilme oli siinä määrin tuima, että Rahikainen luopui pullosta.
– Mutta rantaan menemme kuitenkin, Rahikainen sanoi ja alkoi kiivetä alas lavalta. – Tulee niitä autoja, ei tämä suinkaan viimeinen ole. Hei vaan pojat!
Kun Määttä kipusi Rahikaisen perässä laidalle ja pudottautui alas, ei Lehdolle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kypätä perässä. Viinapulloa takkinsa sisässä suojellen hän laskeutui hiukan huonosti. Nilkassa vihlaisi.
Olihan se hauskaakin kuunnella aaltojen loisketta auringon paisteessa. Ei kestänyt kauaa, kun Rahikainen oli tyhjänpuhumisellaan saanut yhden naisista sivummalle. Nainen ei ollut mikään nuori kaunotar, vaan hiukan jo elämää nähnyt, ainakin kolmekymmenvuotias. Oikeastaan näytti siltä, että Rahikaista siitä vietiin.
Ei kestänyt kauan ennen kuin vietiin myös Määttää ja Lehtoa. Määttä oli ryhtynyt auttamaan erästä naisista hänen urakkansa kanssa, mutta niin lässähtivät märät lakanat maahan, kun Rahikainen loikki esiin metsiköstä.
– Nyt mennään!
Tien varressa Rahikainen pysähtyi tasaamaan henkeään: – Katsokaas tänne!
Rahikainen riiputteli ilmassa naisen vaaleanpunaisia housuja.
– Tuonko tähden me juoksimme? Lehto vaati saada tietää.
– Lehon poika ei ymmärrä minkä ympärillä se maailma pyörii, Rahikainen sanoi. Määttä hymyili tietävästi.
Seikkailu järven rannalla oli luonut Rahikaiseen uutta puhtia, eikä hän kantanut kaunaa viinapullosta. Se olikin hyvä, sillä voin hankkiminen osoittautui haastavaksi tehtäväksi. Onnistui se lopulta kuitenkin.
Kun miehet tavoittivat oman rykmenttinsä, siellä oli mieli matalalla, eikä Rahikaisen voitonmerkkien heiluttelu nostanut sitä laisinkaan. Kylmäkin alkoi olla, vaikkä päivä oli ollut niin kaunis.
– Pan helvettiin ne housut ja pidä suus kiinni. Ei tässä kiinnosta maailman navat, kun jalaat ovat kuin paleltuneet perunat.
– Elä, elä hermostu, rauhoitteli Rahikainen. – Tuolla Lehon pojan repussa on voita ja vehnäjauhoja. Nyt sitä räiskäleitä paistetaan.
Väsymys unohtui. Pakinkannessa paistettiin räiskäleitä ja syötiin keskellä hiljenevää kesäiltaa. Aurinko painui punaisena pallona rajakarjalaisen metsän taakse, ja hämyinen auer himmensi maiseman piirteet.
– Älkäähän ahmiko kaikkea kerralla! Nepä eivät olleet helpot hankittavat. Kaheksan erlaatuista vaihtoia tein ennen kuin heltisivät. Yhen kerran jo viinapullokin käsissä, vaan enpä juonut.
– Olisit kyllä juonut, jos minä olisin antanut, sanoi Lehto ja tunsi salaista mielihyvää siitä, kuinka oli oikeastaan hänen ansiotaan, että näiden retkien tulokset koituivat koko joukkueen hyväksi.
Marssi jatkui.
– Jaaha. Eiköhän lähdetä taas.
Koskela heitti repun selkäänsä. Hitaasti, kiroillen ja ähkien nousivat miehet ojasta, jossa he olivat maanneet jalat penkalle nostettuna.
Riitaoja marssi porukan viimeisenä, hiljaisena, mutta lapsellisen iloisena siitä, ettei tarvinnut olla tulessa. Hän olisi mieluummin marssinut iankaikkisesta iankaikkiseen ja kestänyt marssin rasituksia kuin kuunnellut korvissaan noita vihaisia sirahduksia, jotka ilmaisivat kuoleman etsivän uhriaan.
Lettunuotiolta noustessa Riitaoja oli koettanut lähestyä Lehtoa huonolla menestyksellä. Jokin osa hänen alikersanttia kohtaan tuntemastaan pelosta oli kaikonnut, olihan nyt kuitenkin niin, että nuorukainen oli ihminen siinä kuin he muutkin. Haavoittuva ja jotakin vailla. Jotenkin kummalliselta tuntui marssia ilman selän takana ainaisesti vartioivaa joukkueenjohtajaa ja tämän yhtä aikaa kauhistuttavaa ja turvallista äkäilyä.
– Her.. yhm… Lehto?
– No mitä nyt?
Terävän sähähdyksen säikäyttämänä Riitaoja ei ollut saanut sanaa suustaan. Toista mahdolisuutta hän ei saanut. Jo marssin alkumetreillä, kun muut vielä ontuivat jäykistyneillä jaloillaan ensimmäisiä askelia, Lehto oli kaikonnut johonkin Rahikaisen ja Määtän seurassa. Aina he kuitenkin palasivat. Ja nyt, nyt paistoi aurinko punaisena puunrunkojen välistä kuin siunaten ja ammunnan sijaan kuului, miten tikka hakkasi jonkin lahon kylkeen.
Kolminkertainen Sielu, kappale 2: Kruununperillinen
Lajityyppi: fantasia, romantiikka, HLBT/queer
Ikäraja: K-18, suunnattu aikuisille
Avainsanat: enemies to lovers, slowburn, m/m, draama, seikkailu
Tyyppi: jatkokertomus (verkkoromaani)
Julkaisutahti: uusi kappale joka toinen perjantai
”Pelisi paranee, mitä kauemmin pelaat,” Ellerram huomautti. ”Mutta olet edelleen liian kiltti minua kohtaan. Sinun on oltava aggressiivisempi, kärkkäämpi. Tein selviä virheitä edellisessä pelissä, joita olisit voinut hyödyntää. Kun näet vastustajan tekevän virheen, hyökkää. Älä anna tälle aikaa toipua.”
Ren'i virnisti tahtomattaan. ”Luulin, ettei meidän pitänyt puhua politiikkaa tänä iltana.”
”Sinä olet seuraava kruununperijä. Pelkkä olemassaolosi on politiikkaa, pidit siitä tai et.”
Kolminkertainen Sielu, kappale 3: Etäisyyden taakka
Lajityyppi: fantasia, romantiikka, HLBT/queer
Ikäraja: K-18, suunnattu aikuisille
Avainsanat: enemies to lovers, slowburn, m/m, draama, seikkailu
Tyyppi: jatkokertomus (verkkoromaani)
Julkaisutahti: uusi kappale joka toinen perjantai
”Tulee sota,” hän sanoi irrottamatta katsettaan Quanin kasvoista. ”Minun on lähdettävä Syrjämaille. Täti haluaa minun pysäyttävän liqarit aavikolle.”
Sanoja seurasi hiljaisuus.
”Koska?” Oerei kysyi lopulta.
”Lähden kahden viikon kuluttua.”
Jatkokertomuksen kauan odotettu jännittävääkin jännittävämpi yhdeksäs osa! Kiitos @violasmirabiles asiantuntija-avusta kirjurin vaiheiden jäljittämisessä.
Muut osat löytyy blogistani tägillä jatkokertomus.
Sotamies Ilmari Lehtinen tiesi upseerien pitävän häntä naurettavana ja muun miehistön kaksin verroin, mutta minkä hän sille mahtoi, että oli aina pitänyt kauniista esineistä. Piti hän muistakin asioista, jotka eivät työmiehen pojalle sopineet. Asema komppanian kirjurina oli ollut eräänlainen onnenpotku, sillä siinä pääsi seurustelemaan upseeriston kanssa ja olihan se keskustelu sentään henkevämpää kuin kotipuolessa, vaikka Lehtinen usein joutuikin tyytymään sivustakuulijan asemaan.
Useimpina päivinä sota tuntui olevan jossakin muualla, vaikka miten oltiin etulinjassa. Eihän se huoltojoukkueen mukana kulkiessa juuri tuntunut. Näkiväthän he haavoittuneita tottakai ja melkein jokainen yö jostakin tuntui kuuluvan tulitusta tuulen vaietessa, mutta sen saattoi unohtaa kun vain tarpeeksi tarkkaavaisesti ajatteli muita asioita.
Vääpeli Korsumäen kuolema muutti sen. Ilmari Lehtinen oli ottanut vastaan kuittauksia, kun Korsumäki jakoi miehille päivärahoja, mutta lähtenyt pikaisesti tiehensä, kun toimitus oli tehty. Oli sattunut sellainen päivä, että hän tunsi miehistön haveksunnan melkein ruumiillisena tunteena, ja vaikka sellaisen ajattelu sai hänet tuntemaan itsensä hysteeriseksi akaksi, ei sitä estääkään voinut.
Korsumäki oli jäänyt juttelemaan Koskelan kanssa, kun koneet tulivat. Ilmahyökkäys! Jostakin syystä hän oli jäänyt telttojen keskelle juuri pahimpaan paikkaan ja siinä hän nyt lepäsi erään sotamiehen vieressä eikä mitään enää ollut tehtävissä, kun Ilmari koneiden lähdettyä palasi.
– Minä olin lähellä, Ilmari huomasi sanovansa ääneen. – Jos olisin jäänyt vääpelin kanssa... Yhtäläisesti tämä on etulinjassa oloa, vaikka onkin töpinässä.
Sanoi Ilmari varmasti muutakin. Korsumäen kuolema oli saanut hänet tolaltaan ja hän höpötti vauhkoontuneena: lähellä, etulinja.
Olihan Korsumäki oikeastaan jo vanha mies, mutta jollakin tapaa se teki asiasta surullisemman. Lehtinen oli siinä määrin romantikko ja nationalistisen aatteen vallassa, että saattoi ajatella nuoren miehen kuoleman rintamalla olevan jotenkin kunnikasta ja ylevää, suorastaan niin kuin asioiden piti olla. Vanhan ukon olisi kuitenkin pitänyt saada mennä omassa mökissään perheen ympäröimänä.
Ilmari ei ollut edes pitänyt vääpeli Korsumäestä, tämä kun avoimesti arvosteli luutnantti Lammiota, jota Ilmari syvästi ihaili. Se oli kuitenkin samanlaista vastenmielisyyttä, jota saattoi tuntea setääntä tai vanhaa isäukkoaan kohtaan, siinä määrin Ilmari oli Korsumäen läsnäoloon jo tottunut. Ja nyt mies oli kuollut.
Ilmahyökkäyksen jälkeen jäi lepoaikaa ja Ilmari vaelteli huvikseen pitkin polkuja, jotka lukuisat jalat olivat jo näinkin lyhyessä ajassa ehtineet tallata. Hän tarvitsi jotakin tekemistä, ihmistä vierelleen.
Jo aamulla päivärahojen jaossa Ilmari oli kiinnittänyt huomiota alikersantti Lehtoon, tai oikeammin tämän komeaan kiharatukkaiseen toveriin, joka kaupitteli kynsienhoitovälineitään. Tai eiväthän ne miehen omat olleet, sellaisia olivat suomalaiset sotamiehet, että varmaankin ne oli joltakin kaatuneelta venäläisupseerilta evakuoitu.
Rahikainen oli siinä joukossa omanlaisensa tapaus. Miehellä oli kaunis ääni jolla hän lauleskeli vuoroin virsiä, vuoroin rivoja renkutuksia. Illalla pysähtyessä Lammio oli kehottanut miehistöä käyttämään ajan hyväkseen ja kerrankin peseytymään ja ajelemaan leukansa, mutta jo sitä ennen oli Rahikainen näyttänyt siistiltä. Mies oli laiska ja pinnari, mutta piti sentään ulkonäöstään huolen. Mitään kiinnostusta Ilmari ei kuitenkaan Rahikaiseen tuntenut, kunhan katseli. Olihan tunnettu asia, että sotamies Rahikainen oli naistenmies.
Toisin oli Rahikaisen toverien laita. Miehet olivat päivärahojen jaossa käyttäytyneet kuin mitkäkin sankaririkolliset. Rahikainen, Lehto ja se pieni... niin, Määttä. Ilmari oli tiennyt Lehdon ennestään. Kapteeni Kaarna oli hänestä puhunut. Kaarna oli maininnut Lehdon ankeasta lapsuudesta ja toivonut nuorukaisen pääsevän ylenemään armeijassa.
Alikersantti Lehdossa oli jotakin pelottavaa: kylmää ja ulkopuolista, mutta Ilmari tunsi ulkopuolisuuden hyvin. Sitä paitsi Lehto oli hiljainen, urhoollinen ja puhui aina moitteetonta yleiskieltä. Sellaista miestä Ilmari ymmärsi. Olihan hän itsekin lähtöisin vaatimattomista oloista ja päättäväisesti raivasi tietään eteenpäin maailmassa. Ehkä heistä olisi toisilleen avuksi. Ja ehkä heillä oli muutakin yhteistä kuin kurja menneisyys ja haave loistavammasta tulevaisuudesta. Alikersantti Lehdon uhmakkaassa raivossa oli jokin sellainen särmä, jonka kirjuri Ilmari Lehtinen tunnisti. Tunsi tietysti, sama uhma sai hänet asettelemaan hiuksiaan aamuisin peilin edessä upseeriston huvittuneisuudesta huolimatta.
Miehet olivat käyneet ryöstöretkellä. Keksiä ja marmeladia. Se oli tietysti sotilaskurin nimissä tuomittava, ymmärsihän sen, mutta oli sentään liikuttavaa että nuo rötöstelijäpojat olivat olleet varastamassa muonaa omalle joukkueelleen. Korsumäkeä se oli suorastaan naurattanut ja varsinkin se, miten Lammio oli heille määrännyt kaksi tuntia kovennetun seisomista rangaistukseksi.
– Pysyy ainakin tili taskussa kauemmin.
Nuo kolme olivat seisoneet kovennettunsa loppuun pommien ujelluksen keskellä ja sen ansiosta muuttuneet jonkinlaisiksi sankareiksi upseeristonkin mielessä. Ilmari oli ohikulkiessaan kuullut majuri Sarastien puhuvan Lehdosta kehuvaan sävyyn. Ja äkkiä mies oli siinä, taputteli taskujaan tupakka huulessa synkkä ilme kasvoillaan.
– Otatko tulta, Ilmari tarjosi. Mies vain kumartui kohti liekkiä mitään sanomatta.
Aukio, jolla he olivat, ei ollut suuren suuri ja sen laidoilla kohosi rajakarjalainen metsä yhtä synkeänä kuin toisellakin puolen rajaa. Oman kuolevaisuutensa tuomassa rohkeudenpuuskassa Ilmari nyökkäsi kohti metsänrajaa: – Tuletko?
Lehto seurasi häntä yhä hiljaisena ja jurona.
– Tänne enää kukaan näe, Lehto sanoi äkkiä ja pysähtyi. Helpotus valahti Ilmarin yli. Toisen miehen hiljaisuus oli jo saanut hänet epäilemään itseään, mutta oltiin tässä sentään yhteisymmärryksessä.
– Sinä... te seisoitte koko pommituksen ajan? Ilmari sanoi jotakin nyt sanoakseen.
– Senkö tähden täällä ollaan?
– Eh... ei. Sopinee sinutella?
– No en kai minä miltään herralta näytä?
– Et kai, Ilmari sanoi keimailevasti ja kosketti varovasti toisen paidankaulusta. Hänen pitäisi olla pehmeä, Ilmari ajatteli. Tuollaiset vihaiset pojat pitivät siitä. Silloin niiden ei niin tarkkaan tarvinnut ajatella mitä ne itse olivat.
Ilmari asetteli kasvoilleen hymyn, huulet puoliavoimina: – Jos haluat niin...
– Tuhlaat aikaasi, Lehto sanoi äkisti ja työnsi hänet syrjään.
Ilmari Lehtinen jäi tuijottamaan poistuvan alikersantin perään. Miehen hartiat olivat vihaisessa kyyryssä, mutta ei suinkaan tämä loukkantunut ollut tai pahempaa, matkalla kertomaan tapahtumista esimiehelleen. Lehtinen veti syvään henkeä ja yritti hälventää huolensa ja loukatun ylpeyden piston. Hän suoristi takkinsa ja lähti palaamaan omia jälkiään aukealle.
– Her... herra alikersantti, kirjuri kuuli säikähtäneen äänen pensaikon takaa ja Lehdon sähähdyksen: – Älä herroittele siinä.
Ensimmäisen tosipaikan jälkeen alkoi rakkaus kansoja kohtaa, kunnia ja onni karista konekiväärikompanja nuorukaisista. Pehmeyden karistessa nuorukaisista Lehto tunsi heihin suurempaa veljeyttä, vaikka ei olisi ikipäivänä vastahakoista yhteenkuuluvuuden tunnettaan sillä tavoin kuvaillut.
Toisissa pehmeys säilyi pitempään. Erityisesti Lehtoa kiusasi sotamies Riitaoja, jonka pälyilevä pelokas katse teki Lehdon levottomaksi.
Riitaoja oli pitkä keskisuomalainen maalaispoika, joka olisi voinut kuvitella leveällä selällään hyvin jaksavan kantaa omalla vuorollaan konekivääriä, mutta joka marssiessa kuitenkin lyyhistyi jo oman painonsa alle. Tyhjän nauraminen Riitaojassa kuitenkin oli pahinta.
Oli joukkueessa muitakin tyhjännaurajia, mutta vaikkapa Vanhalan hihittely oli sellaista lajia, joka oli omiaan saamaan muut nauramaan mukana, ja teki hyvää yhteishengelle. Ei Lehto sellaisia itse tieten ajatellut, mutta myöhemmin Vanhalasta oli tuleva hänelle jonkinlainen luottomies ehkä juuri sen periksiantamattoman hyväntuulisuuden vuoksi.
Riitaojan naurussa sitä vastoin ei ollut mitään hyväntuulista. Nuorukaisen naureskelu ja ikuinen onneton hymy olivat silkkaa tehotonta lepyttelyä, alamaisuuden osoituksia, jotka saivat Lehdon raivoihinsa. Asiaa ei auttanut se, että Riitaojan taustassa oli jotakin samanlaista kuin Lehdolla. Myös hän oli kasvanut jollakin tapaa ilman perheen turvaa, mutta kenenpä kohdalla se ei olisi ollut totta. Lehto ei halunnut siitä tietää, eikä kysellyt.
Toisinaan Lehdon olisi tehnyt mieli potkaista Riitaojaa vain saadakseen toisen pyytämään anteeksi.
Jo paloaukiolla Riitaojan hyödyttömyys oli käynyt ilmi ja ensimmäisessä taistelussa se vain korostui.
Lehdon kiväärin ampuja, sotamies Kaukonen toisti muitten perässä jännittyneenä: Tulta munille! ja painoi sormilevyä. Lahtisen kivääri rärisi jo. Siellä ampui Määttä, rauhallisesti ja tyynesti, kasvot ilmeettöminä.
Äkkiä räjähti puussa suorasuuntaustykin kranaatti, ja matala lähtölaukaus kuului vastakkaisesta metsänreunasta.
– Piiska perkele!
Sitä se ei ollut vaan tankki, mutta onnekseen he eivät tienneet sitä, tai ensimmäisestä taistelusta olisi voinut tulla jo nykyistäkin onnettomampi yritys.
Vyö konekivääristä loppui. Vanhala joka oli Lehdon kiväärissä ampujan apulaisena, huusi taakseen:
– Laatikko! Antakaa pian!
Riitaoja makasi mättään takana patruunalaatikoiden vieressä eikä liiakahtanutkaan. Hänen silmänsä olivat kauhusta laajentuneet, ja Vanhalan huutoon hän vastasi omituisella vääntyneellä hymyllä.
– Anna vyö! huusi Lehtokin, mutta se ei vaikuttanut Riitaojaan. Lehto loikkasi hänen luokseen, heitti laatikon Vanhalalle ja vihasta sihisten sanoi Riitaojalle:
– Saatanan tonttu. Minä sotken sun suohon.
Taistelun alkaessa runsas pari viikkoa oli jo kulunut siitä, kun pataljoona oli lähtenyt paloaukealta. Nyt kun tositoimiin päästiin, Lehto tunsi outoa riemua. Hän vihasi kaikkea odottelua, vaikka niin jäyhästä ja hiljaisesta miehestä sitä ei ulospäin nähnyt.
Tuolla koetti vänrikki Kariluoto saada miehiä ylittämään suota konekivääritulen antaman suojan turvin. Ei siitä mitään tullut, ennen kuin kapteeni Kaarna nousi pystyyn ja lähti kuin myrskyä vastaan kulkemaan kylki edellä huutaen:
– Hakkaa päälle pohjan poika!
Kuului räjähdys ja sen jälkimainingeissa Kariluoto sain vihdoin miehet liikkeelle. Lääkintämiehet lähtivät kuljettamaan Kaarnaa takaisinpäin, mutta turhalta se näytti.
Toinen mies olisi Lehdon asemassa ehkä tuntenut surua. Kapteeni Kaarna oli ottanut hänet kuin sukulaispojakseen, pyytänyt muuttoavuksikin. Mutta mitä oli muutama kuukausi koko iän jatkuneen laiminlyönnin rinnalla? Lehdossa Kaarnan isällisyys oli valunut hukkaan. Kun Lehto jälkeenpäin mietti Kaarnan kaatumista, päälimmäinen tunne hänen mielessään oli ärtymys siitä, että sen seurauksena Lammiosta oli tullut heille komppaniapäällikkö.
Tulikasteen jälkeen he alkoivat majoittua. Vänrikki Kariluoto tarjoili tupakkaa niin kuin olisi halunnut vetää päällensä Kaarnan isällisen viitan.
– Pojat! Kariluoto huuteli, aivan kuin ei olisi ollut melkeinpä lapsellisin kaikista.
Suolta päin läheni omituinen matkue. Kaksi miestä kantoi kolmatta, joka oli kolmella vyöllä sidottu puukolla poikki jyrsittyyn koivuriukuun. Neljäs hoippui perässä pakkauksia kantaen. Se oli Riitaoja. Riukuun sidottu mies oli Vuorela ja kantajat hänen avukseen lähetetyt miehet.
– Kuinka kävi? kysyttiin.
– Loppu tuli Jaakosta.
Kariluoto käski viedä Viirilän tieviereen ja kaikki olivat hyvillään, kun pääsivät katsomasta ensimmäistä kaatunutta.
Riitaoja oli jäänyt päin makaamaan suohon, sitä varten miehet olivat hänet matkalta poimineet reppujaan kantamaan. Kaikilla oli hämärä, hitaasti tajunnan taakse piiloutuva tietoisuus, ettei Riitaojan pelko ollut mikään yksittäinen ilmiö, vaan että se pikemminkin oli vain näkynyt poikkeuksellisen selvästi. Ei auttanut pilkata tai jäädä ihmettelemään vaan iloita siitä, että oli hengissä. He olivat kuulleet puhuttavan bunkkerilinjasta, joka olisi huomenna edessä. Huomiseen oli kuitenkin mahdottomasti aikaa, ja perunasoppa ja teltat olivat tulossa.
Riitaoja seisoi syrjässä ja hymyili hämillään, kunnes kääntyi poispäin ja jäi katsomaan jonnekin kuusikon reunaan. Miehen ryhti suoristui kuin upseerilla ja kädet hakeutuivat kepealle lantiolle. Laskevassa hämärässä Riitaoja olisi käynyt maasotakoulun kultapojasta.
Mul on joku mahatauti niin syön pitsaa (ehkä virhe) ja kirjoitan tätä roskaa.
Alikersantti Mielonen saapui ja huuteli:
– Valmistautukee!
– Mihin?
– Ka lähtöön, lähtöön.
Taivas vetäytyi pilveen, kun he järjestäytyivä tielle parijonoon. Sadepisarat alkoivat putoilla. Kauan ei saatu kulkea tieltä vaan piti siirtyä halkomaan pimeätä metsää. Läähättäen, ähkien ja kiroilen he etenivät. Päivä törmäsi toiseen ja aamu sarasti sateen vain pudotessa. Matkan varteen oli sattunut kahakkakin. Sateen harmaudessa olivat välähdelleet suuliekit ja luodit vinkuneet, mutta kun omasta joukkueesta ei ollut ketään kaatunut, muuttui sekin kauhun hetki osaksi sitä samaa puuroa, jossa he tarpoivat. Rahikaisen evakuoimat sokeritkin oli sade kastellut pilalle.
Lehdon edessä kulki Riitaoja kuusenjuuriin kompastellen. Tahallaan hän oli itsensä sen perään asettanut, vaikkei sitä olisi ääneen myöntänytkään. Pitihän jonkun katsoa, ettei Riitaoja jäänyt tienposkeen.
– Mene saatana nyt siitä, Lehto ärähti kun törmäsi toisen kantapäille ties monettako kertaa. Konekivääri painoi selässä ja tuo yksi hädin tuskin jaksoi kantaa patruunalaatikoitaan. Sellainen jäniksenpoika ei sopinut rintamalle. Kotiin se olisi pitänyt lähettää muita kiusaamasta.
Edestäpäin kuului jotakin hämminkiä. Koskela oli ottanut tavakseen kantaa varsinaista vuorotta helpottaakseen muiden kulkua ja kyseli nyt Lahtisen ryhmän kiväärin perään. Lehto ei ollut tahtonut jäädä pekkaa pahemmaksi vaan kantoi kuten Koskelakin, vaikka mielessään kirosikin tyhmyyttään. Kesken ei voinut jättää.
– Se on Määtällä, edestäpäin kuului.
Määtälle toisen kiväärin varsinainen olisi saanut jäädäkin, ellei Koskela olisi tullut kyselemään. Pieni mies kantoi kivääriä mukisematta ja muut mielellään käänsivät sen edukseen.
– Missäs Määttä? Koskela kysyi.
Koko mies oli kateissa. Lehto tunsi kauhun ailahduksen, jonka oitis työnsi mielensä perälle. Määttä oli sellainen toveri, jota hän olisi kaivannut kulkukoirana ollessaan. Määttä teki mukisematta osansa eikä muutenkaan jauhanut turhaa. Sellaisia miehiä Lehto olisi mielellään ottanut ympärilleen joukkueellisen.
Pitkä ja intohimoinen konepistoolisarja katkaisi Lehdon ajatukset. He painuivat polvilleen. Ruumis vapisi ja sydän takoi. Koskela käski siirtää konekiväärit asemaan mutta vajaa siitä ketjusta tuli, kun toisella kiväärillä ei ollut varsinaista. Koskelan piti oikein kieltää Lahtista lähtemästä etsimään Määttää.
– Et sinä sitä hakemalla tällaisesta korvesta löydä.
Tihkusateen ja harvojen konekiväärisarjojen keskellä järjestettiin puolen tunnin vartiot ja muut kerääntyivät ketjun taakse mantteleihinsa kietoutuneina. Ei tiedetty oltiinko tässä niin kauan, että kannattaisi alkaa nukkua. Pelatiin korttia. Väsymys painoi raskaana ja nälkä. Rahikainen alkoi lauleskella ja sen annettiin olla rauhassa, vaikka yleensä muutkaan eivät sen hyräilyä ja viheltelyä sietäneet. Riitaoja oikein istui kuuntelemaan.
– Lähtekäähän päästämään Vanhala ja Salo pois, Lehto sanoi.
– Joko se on minun tuuri?
– Jo.
Rahikainen lähti asemiin yhdessä Sihvosen kanssa. Tuskin olivat askeleet lakanneet kuulumasta kun pensaikossa rasahteli ja esiin astui Määttä. Hän oli likomärkä, mutta yhtä rauhallinen ja hiljainen kuin ennenkin. Muiden tehtäväksi jäi kysyä kysymykset.
Nälkä oli hirveä. Nyt kun kylmä alkoi istumisesta asettua jäseniin, tuntui sekin pahemmalta kestää. Kun muut vielä jatkuvasti puhuivat vatsansa kurinasta, Lehdon kärsivällisyys oli menetetty.
Keskustelu loppui kun toiset alkoivat katsella ihmeissään Lehtoa. Hän oli avannut rautaisannospaketin ja alkoi vetää puukolla säilyketölkkiä auki.
– Ek sää tie et se on kielletty? sanoi Hietanen.
Lehtoa hymyilytti: – Niin on tappaminenkin. Viides pykäläkö se nyt oli. Pikku juttu se on säilykepurkki sillon kun pääkuoriakin aukee yhtä mittaa.
Muuta kääntyivät Koskelan puoleen tuomiota hakemaan ja olihan hyvä, että Koskela puolestaan loruili jotakin järjetöntä perusteeksi sille, että annokset saattoi avata. Ei Lehto olisi lupaa tarvinnut, mutta hän ei mielellään tehnyt vastoin Koskelan tahtoa. Hän käsitti kyllä, että Koskela ei ollut mikään ihanneupseeri vaan omillaan juuri joukkueenjohtajana. Kapteeni Kaarnakin oli puhunut hyvää Koskelan urheudesta, mutta selvää oli, että Koskelaa kiinnosti enemmän oman joukkueensa hyvinvointi kuin sodanjohdon määräykset, vaikkei hän niitä toisaalta suoraan uhmannutkaan.
Sillä tavalla ei edetty upseeriuralla, mutta juuri Koskelan veljellinen asenne yhdistettynä hänen pelottomuuteensa sai Lehdon arvostamaan joukkueenjohtajaansa. Ajat räkänokkana kadulla kävivät taas Lehdon mielessä. Yksin oli saanut juosta vaikka monesti olisi kaivattu Koskelan kaltaista isoaveljeä. Mitä pilaa olikaan, että Jumala oli suonut kovettuneelle alikersantille vasta sodassa ne toverit, joita hän olisi varhaisina vuosinaan tarvinnut.
Ruokailun päälle poltettiin mahorkkaa ja vihdoin saatiin Määtänkin seikkailuista vähän enemmän selkoa. Määtän kertomus pitkin metsiä harheilevista vihollisista sai heidät valppaammiksi. Aivan kuin sen palkintona kuiskasi Koskela:
– Matalaksi!
Vanhala ampui konekiväärillä. Ruskeapukuinen mies juoksi puun taakse ja kompasteli.
– Ruki veer! Ruki veer!
Venäläinen tuli esiin puun takaa kädet ylhäällä. Hänen kasvoillaan oli tavaton kalpeus ja yhtämittainen värinä vapisutti ruumista.
– Tarkastakaa pensaat! Jos sillä on kavereita.
Vanki koetti hymyillä lammasmaisesti, kun he kerääntyivät sen ympärille. Toiset alkoivat siltä kysellä oliko muita mukana ja asetta mutta vanki vain pudisteli päätään.
– Ponimai ponimai!
Tuskin se mitään ymmärsi.
– Älä utele, se on tarkistettava. Lehto alkoi kopeloida vangin taskuja. Povesta löytyi munakäsikranaatti. Väsytti niin vietävästi, niin että polvia tärisytti ja sydämessä hakkasi niin kuin pahemmassakin paikassa.
– Hei ukko. Mitäs sinä tällä teet?
– Olis vielä räjäyttänyt meitin ja itsensä.
– Ne on eriluontoiset miehet, jotka semmoisia temppuja tekee, Koskela teeskenteli tietävänsä, mutta eikö se juuri pelko ollut tappavin kaikista tunteista.
– Mihin se pannaan?
– Kai se on komentopaikalle vietävä, sanoi Koskela katsellen miehiä kysyvästi. – Kuka lähtee?
– Kyllä minä lähden, sanoi Lehto. Hän oli jostakin syystä ottanut tavakseen ilmoittautua vapaaehtoiseksi oikeastaan mihin tahansa tehtävään. Paikallaan oleskelu otti niin koville.
Mies lähti kävelemään epäröiden. Lehto käveli perässä kivääri kainalossa. Vangin askel oli laahustava. Mies tärisi, mutta hänen päänsä oli jäykästi pystyssä niin kuin hän olisi jatkuvasti odottanut laukauksen osuvan niskaansa. Ja miksi ei? He kuolisivat kaikki tänne. Jos eivät tänne, niin lopulta kuitenkin kaikki kuolivat. Mitä eroa sillä oli, koska se tapahtui?
Lehto tuskin huomasikaan, kun oli jo ampunut. Sitä seurasi kauhea, epätoivoinen kuolinparahdus. Vanki makasi maassa, mutta käsivarsi sätki niin kuin mies olisi viime hetkillään vielä tavoitellut jotakin. Lehto ampui uudestaan.
He eivät olleet ehtineet kauas toisista ja niinpä joukkueen miehet olivat pian paikalla. Vanki ei ollut ensimmäinen, jonka hän oli tappanut, Lehto ajatteli. Oltiin sodassa. Mies ei ollut ensimmäinen. Yhtä kuolleita ne olivat nekin, jotka olivat laonneet konekivääritulessa. Lehto veti hylsyn kivääristään.
– Mitä se teki?
– Kuoli.
Lehto puristi huulensa yhteen. Oksetti. Totta kai, kun juuri oli kahden päivän paaston päälle ahmittu vahvempaa ruokaa kuin Paloaukealla viimeksi.
– Yrittikö se karkuun?
– Yritti, Lehto kuuli sanovansa vaikka mitä väliä sillä oli. Kuollut mikä kuollut.
Eivät ne häntä uskoneet kuitenkaan. Koskela mulkoili häntä silmäkulmastaan niin kuin mitäkin kengänpohjan paskaa eikä se niin pahalta olisi tuntunut, hän oli sellaiseen tottunut, mutta mitä varten sen piti niin lempeällä äänellä sanoa:
– Ei se olisi ollut tarpeellista. Se ei ollut sen lajin miehiä.
– Piruko niitä lajittelemaan, Lehto sähähti ja huonovointisuus purkautui ilmoille kimeänä nauruna.
Hietanen jäi asiaa puimaan kuin vanki olisi ollut hyväkin tuttu. Ei se mihenkä karata yrittäny. Lehto kiivastui. Hän ärähti kireästi: – Helpommalla pääsi. Rupee poraamaan saatana. Lue Isämeitä sille.
Riitaoja oli kävellyt paikalla hieman toisten perässä. Mies oli tuskin vangin ruumista nähnytkään kun kääntyi jo sivuun. Siinäkin yksi saatanan itkupilli.
Metsikössä Lehto tapasi etenevän komppanian. Puolijoukkue oli jälleen koossa, sillä Lahtisen kivääri oli liittynyt mukaan. Heille ei olut käynyt mitenkään, sillä kun he olivat päässeet asemaan, oli vihollisen puolustus jo luhistunut. Käveltiin helpottuneen tunnelman vallassa. Hietasen Urho poltti mahorkkatötteröä ja muisteli koulussa oppimiaan runonpätkiä, mistä muut häntä kiusasivat.
– Hiljaa! tunnustelija huusi edestä.
Oli ollut hyvä lähettää Riitaoja hakemaan ammuslaatikoita. Edessä oli kylä, jossa vihollienen yllättäen olikin asemissa ja siellä onneton patruunankantaja olisi ollut vain tiellä. Eipä tarvinnut sitä samalla vahtia.
Helpotus vaihtui kuolemanpelkoon: – Jo olisi meidän vuoro päästä reserviin. Me puhkaistiin linja. Toiset sen kun jossain makaavat, valitti yksikin.
Lehto ampui keskittyneenä. Hän huusi Määtälle, ja kuten aina kun hän oli jännittynyt, kohosi hänen äänensä nytkin falsettiin ja särkyi vihlovaksi kiljahdukseksi.
– Ojan pohjat, Määtän poika. Kynnä ojan pohjat. Yksi kerrallaan.
– Vaan minä kun tuota parhaillaan teen.
Sellainen vastaus olisi jonkun toisen sanomana saattanut kuulostaa loukkaavalta, kun Määtän äänessä vieläpä ei koskaan mitään tunnetta kuulunut, mutta Lehto tiesi Määtän puhuvan lähinnä vain itsekseen. Jollakin tapaa Määtän läsnäololla oli rauhoittava vaikutus. Silloinkin kun muut tarpoivat kiroillen eteenpäin jossakin vesakossa, Määttä kulki kuin olisi eväsretkelle menossa. Määtän vuoksi ei koskaan tarvinnut kantaa mitään huolta. Osasi hän ne ojanpohjatkin ampua, kyllä Lehto sen sanomattakin olisi tiennyt. Taistelun tuoma jännitys vain purkautui turhana puheena.
Määttä veti uuden vyön sisään ja tähtäsi merkillisesti silmiään siristäen. Hän nimittäin rypisti toisen silmänsä aina tähdätessään niin umpeen, että poskikin melkein nousi sen päälle.
Kerran jo luultiin, että taistelu oli ohi, mutta kylää puolustaneiden joukkojen rippeet taistelivat hengestään ilman johtoa ja järjestystä. Kylän takana oli käyty koko päivä ankaraa taistelua, sillä toinen pataljoona oli tunkeutunut jo aamulla siellä maantielle.
Kyläaukealla näkyi kyyryssä eteneviä miehiä. Silloin tällöin surahti konepistoolisarja, joka tiesi aina jonkun onnettoman loppu. ”Puhdistus” oli käynnissä.
Luutnantti Aution lähetti tavoitti Kariluodon ja ilmoitti kylän takana olevasta toisesta pataljoonasta. Se laukaisi jännityksen, sillä kaikki käsittivät, että tilanne alkoi olla selvä. Monet hävisivät evakuoimaan ja upseerit koettivat saada helpotuksesta kurittomaksi käyneitä miehiä haravoimaan vielä tutkimatonta maastoa.
Rahikainen horjui eräästä talosta suuri säkki selässään. Hän oli löytänyt sokeria. Niitä Rahikainen kanteli pitkin kylää, vaikka taistelu ei suinkaan ollut vielä kokonaan ohi. Välillä päiden yli vihensi pikakiväärisuihku. Lehto ei pitänyt Rahikaisesta, mutta saattoi arvostaa sitä, että tämä ei alkanut napista kun luutnantti Koskela vaati sokerit jaettavaksi koko joukkueen kesken. Rahikaisella oli jatkuvasti menossa jokin oma liiketoimi.
Liiketoimet Rahikaisella oli mielessään silloinkin, kun he vihdoin saivat istua alas ja syödä laihaa hernesoppaansa.
– Hei pojaat! Lottia!
– Minä jos oisin kenraal, niin tyttötalon järjestäisin noista, Rahikainen haaveili. – Päivärahojen mukana laput jaettaisi.
Rahikainen oikein viehättyi ajatukseen ja muut kävivät nauramaan sille, miten hän tekisi kauppaa niillä lapuilla.
– Meinaan ostaisi. Myyvän te ette näkis niitä milloinkaan.
– Elkäähän, vastusti Rahikainen. – Minä sitä naimatelttaan kipinävahdiksi. Ja saahan sitä kauppapuksukin syödä karamelleja mielensä mukaan. Mutta tuo Riitaoja myö silloin kanssa naitettaisi ensi kerran eläissään.
Riitaoja oli ilmestynyt ruokailuun patruunalaatikoittensa kanssa. Hän punastui ja hymyili lapsellista hymyään.
– Ei soa puhua, Riitaoja sanoi.
Kenties oli ollut virhe lähettää Riitaoja lääkintämiesten mukaan. Tienvarret olivat olleet täynnä ruumiita ja Riitaojan oli saatava purkaa ääneen näkemäänsä. Hänen arka vakavuutensa ja maininta kuolemanlevyjä taittelevasta papista latistivat äkisti tunnelman. Ärtyneenä Lehto kääntyi poispän.
Ei Lehtoa lämmittänyt kuvitella, niin kuin toiset olivat sanoneet, kevyttä kenttäpatjaa malli kahdeksantoista. Hän oli raskaamman kaluston perään. Toki olisi ilokseen voinut katsella herra ilotalonpitäjää, mutta Rahikaisessa oli jotakin pehmeää ja tyttömäistä. Tottahan Janne-poika oli yhtäältä juonikkuudessaan jotenkin luotaantyöntävän ellottava, mutta kyse oli pikemminkin kullattujen puheiden pehmeydestä. Siinä menivät hukkaan ne kiharat ja lauluääni.
Puheet pakottamisesta ja lapuista päivärahojen mukana virittivät kuitenkin Lehdossa jonkin määrittelemättömän tunteen. Jo tulikasteesta asti hän oli viipynyt kurin, väkivallan ja toisten miesten jatkuvan läheisyyden luomassa ylikireässä tilassa. Ammunta ei siinä auttanut. Lehto olisi halunnut antaa jollekin nyrkistä, tai saada. Mitä vain, mikä ravistelisi pois tämän jatkuvan levottomuuden.
