#kultarinta

[haahuilija]

Picked this one partly because of the cover, but luckily the content was golden too. 💛

[covergap]

Icterine warbler (Hippolais icterina) by eskorantanen

New Post has been published on http://www.covergap.com/icterine-warbler-hippolais-icterina-by-eskorantanen/

Icterine warbler (Hippolais icterina) by eskorantanen

[psychologizing-panda]

Tammikuun kirja

Kultarinta

Anni Kytömäki (2014, Gummerus)

Sain tämän Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2014 olleen kirjan lahjaksi. Tunnustan, että muutoin Suomen lähihistoriaan sijoittuvat teokset eivät löydä tietä kirjahyllyyni. Kirjan antaja ei ehkä arvannutkaan, miten onnistuneen valinnan oli tehnyt. Minäkään en tiennyt sitä, ennen kuin olin puoliväkisin pukertanut kirjaa ensimmäiset sata sivua. 

Kuvittelin alun perin ahmivani romaanin joululomalla. Kultarinta ei kuitenkaan ole tarkoitettu hotkaistavaksi muutamassa päivässä. Tätä kirjaa täytyy lukea kuin runoja, pienissä paloissa, sulatellen. Kytömäen kirjoitustyyli esikoisteoksessaan on uskomattoman tiheä. Lauseet vaikuttavat kantavan merkityksiä monella tasolla. Teoksesta voisi poimia vaikka muistivihkoon aforismeiksi ja pysäyttäviksi runokuviksi kohoavia katkelmia. Aluksi hieman uuvutti, että Kytömäki käyttää arkailematta tavanomaisesta poikkeavia ilmaisuja. Tuntui, kuin olisin yrittänyt tutustua aivan uuteen kirjallisuudenlajiin. Tämä on osa teoksen taikavoimaa. Päähenkilöille luonnon pienimmätkin kappaleet ja ilmiöt avaavat mielen polkuja eteenpäin ja taaksepäin, ulos ja itseen. Samalla tavalla lukija saa haltuunsa Kytömäen tekstin kautta lasit, joiden läpi katsoen arkinen on yhtäkkiä pienipiirteisen rikasta ja arvaamattoman arvokasta.

Kirjan takakannen otsikko lupaa teemaksi ”isä, tytär ja metsästä nouseva voima”. Tämä kuvailu osuu oikeaan, mutta antaa tarinasta laimean vaikutelman. Ehkä mielenkiintoisimmaksi päähenkilöksi nousee metsä, ja metsällä tarkoitan tässä myös sanan toista salatumpaa merkitystä. Olin tästä yllättävästä tasosta innoissani, sillä kyseinen myyttinen aihe on kiehtonut minua jo pitkään. Yllättävyys kuvaa muutenkin hyvin tätä teosta. Kyseessä ei missään tapauksessa ole tyypillinen sukusaaga, vaikka sukupolvien ketju ja toisiinsa limittyvät ihmiskohtalot ovatkin keskeinen osa tarinaa. Ne muodostavat kirjan uskottavan rungon, sillä muutoin teos tempoilee päähenkilöidensä tavoin irti arjen kokemuksesta. Kytömäki taitaa tarinan rakenteen. Lukukokemus muuttui kokoa ajan jännittävämmäksi ja hengästyttävämmäksi, sillä käänteitä ei voinut etukäteen arvata. Yksistään teoksen otsikko, Kultarinta, juontui jostain aivan muusta kuin mitä aavistin.

Kytömäki on perehtynyt aikakauteen niin hyvin, että historiallinen kuvaus vaikuttaa uskottavalta ja silti virkistävän erilaiselta. Henkilöt herättävät lukijassa paljon tunteita, jotka eivät kaikki ole miellyttäviä. Henkilöt ovat yhtä lailla sitkeitä kuin hauraita, itsekkyyteen ja armoon kykeneviä, inhimillisen vaillinaisia. Kytömäki antaa heidän kasvaa, mutta ei lineaarisesti, vaan milloin mihinkin suuntaan. 

Kirja on palsamia kaikille niille, jotka eivät niele yhteiskuntamme ydinarvoa ”kehitystä kehityksen vuoksi”, ja joille metsä on tarjonnut turvaa henkilökohtaisesti vaikeina aikoina. Kultarinnan lukemisen jälkeen suhde omaan kieleen on raikastunut, ja jo muinoin katkenneet hermoyhteydet mieleni filosofisempiin sopukoihin ovat alkaneet kurkotella kohti toisiaan. Myös luontosuhteeni on noussut uuteen käsittelyyn.

Psykologille kirja on yhtä aikaa aarrearkku ja lepoa työstä, sillä mitään osoittelevaa kieli poskessa psykologisointia ei teoksesta löydy. Kirjan ensimmäisen päähenkilön, Erikin, äidillä on meille suomalaisille perin tuttu salaisuus, millä on kauaskantoiset seuraukset. Lukija huomaa sortuvansa lukuharrastuksessaan samaan kuin Erikin äiti, Erik itse, ja myöhemmin hänen tyttärensä. Ikiaikaisesti ihmiset ovat hakeneet lohtua, ratkaisumallia ongelmiinsa ja pakokeinoa arjesta tarinoiden maailmasta. Elämänkaaripsykologiassa suosittua oletusta, että meillä ihmisillä on tarve rakentaa itsellemme jonkinlainen koherentti elämäntarina, peilataan kirjan lopussa hienovaraisella ja  mielenkiintoisella tavalla. Päähenkilöt menettävät välillä uskonsa omaan tarinaansa ja satujen antamaan lohtuun. Lukija kyynistyy heidän kanssaan, ja silti yhteinen halu uskoa todellisuuden ylittävään on vahva. Lukukokemus usuttaa miettimään, miksi näin on.

Kirjan tyttärellä Mallalla ei ole yksiselitteistä identiteettiä. Hän joutuu pitämään kynsin hampain kiinni juuristaan, ja tavallaan odottamaan, että pääsee toteuttamaan sitä mitä hän kokee olevansa. Nämä juuret on hänen isänsä antanut tahattomasti, itse hapuillessaan, kituuttamalla eräänlaisessa elämän välitilassa. Kirjassa käsitellään useita teemoja, joita mielenterveysalan ammattilainen kohtaa työssään. Miltä tuntuu olla alkoholistin lapsi? Entä työnarkomaanin lapsi? Miten selviää yksinhuoltaja? Miten jaksaa, kun rakas ihminen sairastaa kroonisesti pitkään? Mitä sijoitetun lapsen päässä pyörii? Miksi ihmiset päätyvät itsetuhoisuuteen ja epätoivoisiin tekoihin? Mitä kaikkea yhteisön luoma turvaverkko voi pitää sisällään? Mistä löytyy mielenrauha? Kirjassa käsitellään myös omantunnonkysymyksiä ja normeihin sopeutumattomuutta sosialismi- ja jääkäriaatteiden, kansalaissodan sekä luonnonsuojeluliikkeen varhaisvaiheiden kautta. 

Omasta mielestäni kaikkein kiehtovinta on kirjan myyttinen ulottuvuus. Millä tavoin kannan suomalaista kansanperinnettä mukanani? Miten se jäsentää tapaani kokea itseni osana tätä maailmaa? Tämä antoi sysäyksen helmikuun kirjavalinnalleni, joka on Lars Ehnbergin Unia, satuja ja myyttejä.