"Luonto kirkastuu ja pimenee, palvelee ja satuttaa minua vain siinä määrin kuin tunnen lieskojen kasvavan ja hiipuvan tulipesässä, joka on yhtä kuin rakkaus, ainoa rakkaus, rakkaus yhteen olentoon. Rakkauden loistaessa poissaolollaan olen saanut kokea todelliset tyhjät taivaat ja kukkien autiomaan, nähnyt sen, mitä minun oli tarkoitus poimia mukaani Kuolleenmeren pinnalta, kelluvan pelkkänä hylkyjätteenä. Pettikö luonto minut? Ei, tuhon lähde oli minussa itsessäni. Sisältäni puhkeava suuri tuli-iiris olisi riittänyt, jotta oleva olisi tullut palkituksi. Miten kaikki kaunistuukaan liekkien loisteessa! Pienikin lasisirpale onnistuu samanaikaisesti olemaan sininen ja ruusunpunainen. Tällä Teiden ylimmällä tasanteella, missä silmä ei erota ainoatakaan ruohoa, missä kaiken voisi kuvitella olevan yhtä jäätävää ja pimeää, minä katsele huumautuneena käsiäsi, jotka lämmittelevät risuista kasaamamme hulmuavan nuotion äärellä, taikakäsiäsi, elämäni tulen yllä liitäviä läpinäkyviä käsiäsi."
André Breton: Hullu rakkaus (s. 130)