Ajatukseni kansallispuvusta: kylläpä ujostuttaisi pukeutua siihen. Siis polvisukat jalkaan, Nastola-Asikkalan puku päälle, tuohisalkku olalle ja menoksi.
Muut kyllä panevat sen merkille. Ikäihmiset ja lapset hymyilevät, samoin enemmistö naisista. Ihanaa nähdä perinneasu, valkohiuksinen rouva huikkaa. Tahtoo, taapero ilmoittaa ja tavoittelee helmaani.
Myös nuoriso noteeraa puvun, mutta ei myönteisessä mielessä. Silmien muljauttelua ja supinaa, tirskahduksia.
Ja sitten ovat miehet, keski-ikäiset miehet. He eivät vahingossakaan reagoi millään tavalla. Ei katseita, ei kiinnostusta. Ehkä se on huomaavaisuutta, mahdollisesti jotain muuta.
Jos ummikko kaivautuu nettiin etsimään kansallispukujen käyttöohjeita, hän järkyttyy. Sääntöjä on runsaasti, ja ne ovat yksityiskohtaisia.
Esiliinan on oltava noin kämmenen leveyden verran hametta lyhyempi, internet opastaa. Hiukset kammataan sileästi pois otsalta päähineen alle. Polvisukat sidotaan polvitaipeesta sukkanauhoin, jotka voivat olla esimerkiksi pirtanauhaa.
Ja niin edelleen.