Neitsyitä ja taiteilijoita: historiallisen miehisen katseen alla
Naisen paikka taiteessa on perinteisesti ollut taiteen kohteena – ei sen tekijöinä. Neitsyet ja huorat kilpailevat aihevalinnan ykköspaikasta taiteen kaanonissa miehisillä kanvaaseilla, miesten ikuistamina. Tämä tarkoittaa, että nainen on perinteisesti nähty miehisten silmälasien läpi. Nainen ja hänen (usein alaston) ruumiinsa on alistettu miehen arvioivan katseen alle – ensin miestaiteilijan muovattavaksi ja sen jälkeen usein miespuolisen taiteentuntijan, keräilijän, kuluttajan tai katsojan kriittisen silmän tarkkailtavaksi. Historiallisesti miehillä yksinkertaisesti oli naisia paremmat mahdollisuudet sekä toimia taiteilijana että ostaa taidetta. Vaikka niin naispuolisia taiteilijoita kuin taiteen mesenaattejakin on toki aina ollut, heidän määränsä ja arvovaltansa tuppaavat jäämään miesten jalkoihin. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa valta ja varallisuus ovat historiallisesti olleet miesten käsissä.
Naisobjektin tarkkailu miehisten lasien läpi ei myöskään rajoitu historiassa vain taiteeseen, vaan sen voidaan nähdä määrittävän oikeiden, elävien naisten identiteettiä ja toimintaa. Koska mies on perinteisesti nähty universaalina ja ensisijaisena toimijana yhteiskunnassa, nainen on historiallisesti määrittynyt suhteessa mieheen. Esimerkiksi uuden ajan Euroopassa tämä valtasuhde ilmeni kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla lainsäädännöstä sosiaaliseen statukseen ja identiteettipolitiikkaan. Harvoissa Euroopan maissa naisilla oli vaikkapa oikeutta itsenäiseen omaisuuteen tai sopimuksentekoon. Naisen sosiaalinen status määräytyi aina hänen isänsä tai aviomiehensä kautta, ja naisen ensisijaisena identiteettinä yhteiskunnassa nähtiin vaimous ja äitiys.
Avioituminen merkitsi useimmiten tylyä loppua naisen vähäisellekin itsenäisyydelle. Esimerkiksi Englannissa oli pitkälle 1800-luvulle saakka käytössä keskiaikainen common law -lainsäädäntö, jossa avioituneella naisella ei ollut yksinkertaisesti minkäänlaista asemaa lain edessä; hän oli feme couvert, ”peitetty” aviomiehensä taakse. Häntä ei siis ollut olemassa lain silmissä. Tästä johtuen neitsyeksi – eli naimattomaksi – jättäytyminen oli kautta historian naisille keino säilyttää itsenäisyytensä ja yksilöllinen identiteettinsä sekä toiminnan mahdollisuutensa esimerkiksi taiteilijana. Avioliitto näet merkitsi usein naisen taiteellisten pyrintöjen loppua jo käytännön ajankäytöllisistä syistä.
Naisen määrittyminen suhteessa mieheen ei voinut olla vaikuttamatta laajalti siihen, miten nainen nähtiin yhteiskunnassa. 1700-luvun Englannissa tyttöjä koulutettiin pienestä pitäen vaimoiksi; samaan aikaan kun heidän veljensä opiskelivat latinaa ja retoriikkaa tulevia ammattejaan varten, tyttöjä opetettiin näyttämään kauniilta, puhumaan pehmeällä äänellä ja tanssimaan sulokkaasti aviomieskandidaatteja houkutellakseen. Tyttöjä kehotettiin muovaamaan koko olemuksena ja persoonansa mahdollisimman miehiä miellyttäväksi, koska naisen tärkein yhteiskunnallinen tehtävä oli toki tulla vaimoksi ja äidiksi. Toisin sanoen, naisia neuvottiin tarkastelemaan itseään – ja toisiaan – näiden samojen miehisten, arvioivien silmälasien läpi ja hiomaan käytöstään ja ulkomuotoaan miehistä silmää miellyttäväksi.
Tutkijat ovat antaneet tälle ilmiölle nimen male gaze – miehinen katse, joka järjestää maailman heteromiehen perspektiivin näköiseksi. Miehinen tapa katsoa ei siis ainoastaan näyttäydy arvovaltaisimpana ja oikeimpana näkökulmana, vaan kaikkien yhteiskunnan jäsenten oletetaan omaksuvan tämän heteromiehisen katsojaposition ja arvioimaan omaa itseään ja muita sen mukaisesti. Tällä tavoin maskuliininen positio siis määrittää sen, mitä yhteiskunnassa ja eritoten taiteessa sen kuvastajana pidetään kauniina, hyvänä, arvostettavana, luonnollisena ja ”oikeana”. Tämä vääristynyt tapa katsoa ja kritisoida ei myöskään rajoitu vain historiaan, vaan on yhä periytyvästi läsnä meidänkin jokapäiväisessä elämässämme – kuten silmäys mihin tahansa naistenlehteen pikaisesti todistaa.
Koska naisen paikka on perinteisesti ollut passiivisena katseen kohteena, on suhtautuminen naisiin aktiivisina taiteen tekijöinä ollut historian saatossa usein hankala paikka. Patriarkaaliseen sukupuolijärjestelmään näet kuuluu olennaisesti oletus siitä, että naiset eivät yksinkertaisesti kykene luomaan mitään uutta, originellia, esteettisesti tai älyllisesti kestävää, vaan heidän kykynsä rajoittuvat käsityöläisyyteen, jäljentämiseen ja ornamentaaliseen puuhasteluun. Tämä sukupuolittunut hierarkia ”aidon taiteen” ja harrastelijuuden välillä juontuu siitä yksinkertaisesta seikasta, että jos naisten olisi sukupuolena myönnetty kykenevän täysivaltaiseen rationaaliseen tai esteettiseen toimintaan, olisi heille täytynyt myöntää täydet yhteiskunnalliset oikeudet – mikä ei suinkaan olisi tullut kyseeseen.
Tästä johtuen naistaiteilijat on tyypillisesti leimattu harrastelijoiksi ja puuhastelijoiksi ja pitkälti pudotettu ”oikean taiteen” kaanonin ulkopuolelle – naistaiteilija oli nimittäin potentiaalisesti vaarallinen ennakkotapaus. Naistaiteilija haastoi väkevällä tavalla patriarkaalisen yhteiskunnan sukupuolittuneet valtarakenteet ja naisille varatun passiivisen objektin roolin. Naistaiteilijat, niin neitsyet kuin naineetkin, ovat tällä tavoin olleet sukupuolten välisen tasa-arvokehityksen historiallisissa kärkijoukoissa.
Soile Ylivuori
Kirjoittaja on historian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa.
