Yksinäinen ja levoton suurvalta
Ne, jotka odottavat vallankumouksellisia mullistuksia Venäjällä tai toivovat muutosta sen suunnassa, saavat pettyä, kirjoittaa venäläinen valtiotieteilijä ja historioitsija, Chatham House -ajatuspajan tutkija Lilija Shevtsova ukrainalaisen Novoe Vremja -lehden erikoisnumerossa. Vapaa Venäjä julkaisee päätoimittaja Kerkko Paanasen yhteenvedon Shevtsovan viimeaikaisista kirjoituksista Venäjän nykytilanteesta.
Tahattomien seurausten laki
Historiassa on usein tilanteita, jolloin valtaapitävät tavoittelevat yhtä, mutta saavat aikaan jotain aivan muuta, jotain hyvin epämiellyttävää heidän itsensä kannalta. Venäjällä tämä tahattomien seurausten laki on korvannut maan perustuslain.
Kreml sai viime vuonna putinismin projektinsa päätökseen, kun se varmisti nykyisen valtarakennelman jatkumisen järjestämällä näytösomaisen "kansanäänestyksen" perustuslain muutoksista. Regiimi pyrki näin ratkaisemaan kaksi systeemistä ongelmaa.
Se haluaa ensinnäkin estää mahdollisuuden, että järjestelmän sisältä nousisi uusi "Gorbatshov". Toiseksi se haluaa päästä eroon Jeltsinin ajan perustuslaillisesta perinnöstä, joka vaikkakin vahvisti presidentin itsevaltiutta silti salli presidentin viranhaltijan vaihtamisen — ja siten myös hallitsevan klaanin vaihtumisen.
Kreml sementoi uuden poliittisen valtarakenteen, jonka on määrä varmistaa vallan ja omaisuuden siirtyminen hallitsevan luokan jälkeläisille ja sen nimittämille edustajille, mutta ilman yhteiskunnan osallistumista päätöksentekoon ja ilman ylimääräisiä päänsärkyjä. Tämä edellyttää useita kiireellisiä toimia.
Kremlin on ensinnäkin välttämätöntä ratkaista ristiriita yhtäältä ikuisen itsevallan ja toisaalta sitä muodollisesti legitimoivan mutta samalla vallanpitäjien aseman suhteen epävarmuutta synnyttävän vaalijärjestelmän välillä.
Toiseksi nykyisen johtajan on tehtävä kaikkensa välttääkseen joutumasta "ramman ankan" asemaan virkakautensa päättyessä. Ainaiset arvailut Putinin seuraajasta on kertakaikkiaan lopetettava. Seuraajan etsiskely murentaa koko itsevaltaista järjestelmää.
Kolmanneksi on varauduttava yhteiskunnallisten jännitteiden kasvamiseen, kun valtion käyttämät varat kansanmassojen tuen ostamiseksi on käytetty loppuun.
Neljänneksi on välttämätöntä luoda sellainen mekanismi vallan perimiseksi, joka varmistaa, että Kreml pysyy hallitsevan korporaation käsissä senkin jälkeen, kun Putin siirtyy syrjään. Tämä on kuitenkin tehtävä tavalla, joka ei heikennä nykyhallinnon asemaa.
Perustuslaillinen roskapaperi
Paradoksaalista on, että tapa, jolla valtaapitävät sementoivat valtaansa, synnyttää uusia, vielä vakavampia uhkia heidän asemalleen. Presidentin diktatuurista on tullut poliittisen vallan lähde, joka on tuhonnut kaikki muut poliittiset instituutiot.
Toistaiseksi Moskova on osoittanut kekseliäisyyttä sopeutumalla haasteisiin välttäen vastaamasta niihin. Kremlin pyrkimykset säilyttää valtansa ovat kuitenkin muuttumassa epävakauden lähteeksi. Venäjän vallitsevaa tilannetta ei takaa valtaapitävien strateginen visio, vaan se, että yhteiskunnalle ei ole tarjolla houkuttelevaa vaihtoehtoa.
"Kansanäänestyksen" perustuslain muutoksista piti osoittaa, että kansalaiset hylkäsivät vapaaehtoisesti vaalit keinona vallanpitäjien vaihtamiseksi. "Kansanäänestyksen" mekanismi takasi jo itsessään Kremlille toivotun tuloksen. Kansalaisille lausuttu kehotus riistää itse itseltään valta voi kuitenkin herättää sen poliittisen tietoisuuden ja johtaa laajakantoisiin seurauksiin.
Perustuslain rypistäminen roskapaperiksi tarkoittaa, että vallanpitäjät voivat nyt tehdä mitä hyvänsä; heidän vallankäyttöään rajoittavat esteet on poistettu. Herää kysymys, kuinka kauan kestää paljaaksi nyljetyn yhteiskunnan kärsivällisyys. Mitä tapahtuu maalle ja valtiolle, kun ihmisten kärsivällisyys loppuu?
Duuman vaalit vuonna 2021 näyttävät, missä määrin yhteiskunta hyväksyy sen, että tästä lähtien sillä ei ole enää mahdollisuutta vaikuttaa vaalien tuloksiin. Valtaapitävät voivat tietysti etsiä lohtua siitä, että yhteiskunta näyttää ikään kuin se olisi edelleen horroksessa, ja toivoa, että kaikki lopulta onnistuu kuten tähänkin asti. Tahattomien seurausten lakia ei kuitenkaan voi enää pysäyttää.
Rikkinäiset tikkaat
Venäjän ulkoiset resurssit ovat samoin uupumassa. Tämä on seurausta Venäjän erkaantumisesta edistyksellisestä sivilisaatiosta, vaikutuspiirin heikentymisestä ja maailmantalouden siirtymisestä kohti kestävää kehitystä.
Kremlin on tässä tilanteessa turvauduttava sisäisiin selviytymiskeinoihin. Niiden vähäisyyden vuoksi regiimin on ennen kaikkea nojattava sortokoneistoonsa. Sekin on kuitenkin rajallinen.
Pseudodemokraattiset instituutiot ja vaalit muodostavat itsevaltiuden turvaverkon. Ne luovat illuusion edustuksellisuudesta ja samalla tuhoavat siihen kohdistuvat toiveet. Syntyy tilanne, jossa järjestelmä herättää kansalaisissa halun muutoksiin ja samalla estää ne.
Tuhoamalla riippumattomat kansalaismielipiteen ilmaisukanavat valtaapitävät saavat aikaan spontaania regiimin vastaista liikehdintää. Laillisten kanavien puute kansalaismielipiteen ilmaisemiseksi johtaa yhteiskunnan valmiuteen taistella epäoikeudenmukaisuutta, eriarvoisuutta ja nöyryytystä vastaan lainvastaisin keinoin.
Opposition kannatus nousee nopeammin silloin, kun kansa hylkää valtaapitävät moraalisin perustein. Viimeaikaiset mielenosoitukset Venäjällä ovat olleet kuitenkin edelleen nimenomaan regiimin vastaisia, eivätkä ne välttämättä kasva koko järjestelmän vastaiseksi protestiksi.
Turvautuminen sortotoimenpiteisiin vahvistaa Kremlin sisällä ns. silovikien (voimamiesten) ryhmää ja heikentää johtajan roolia järjestelmän päätuomarina. Tästä on vastaavasti seurauksia poliittisen luokan muiden jäsenten asemalle.
Vallan monopolisointi yhden klaanin käsiin tuhoaa tikkaat, joita pitkin poliittisen luokan muut osapuolet voisivat nousta valtaan. Tämä ei voi olla ärsyttämättä niitä eliitin edustajia, joilta on näin evätty mahdollisuus päästä vallan huipulle.
Tällä hetkellä ne eivät ole valmiita kapinaan, mutta jos sosiaalinen tyytymättömyys räjähtää, Kremlin on heitettävä yhä enemmän hallitsevan luokan edustajia "bussin alle". Tämä romuttaa eliitin sisäisen yksimielisyyden ja uskollisuuden — mikä on regiimin jatkuvan olemassaolon välttämätön edellytys.
Elämä linnoituksessa
Regiimi korostaa historian voittoja legitimoidakseen valtaansa, mikä osoittaa, että sillä ei ole kuin yksi ainoa ideologinen iskulause: "Venäjä on vihollisten ympäröimä". Venäläiset ovat kuitenkin jo kyllästyneet elämään linnoituksessa.
Regiimi pelaa ulkopolitiikalla ja Venäjän suurvalta-asemalla sisäisten epäonnistumisten kompensoimiseksi. Tämä taktiikka ei kuitenkaan enää toimi. YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenyys, Venäjän ydinasearsenaali tai kansainvälisen häirikön rooli eivät enää takaa Moskovalle mahdollisuutta pöyhkeillä kansainvälisen politiikan areenalla.
Venäjän valtiollinen retoriikka on selvästi hukassa. Jotkut julistavat, että Venäjä on mielummin Kiinan syrjäseutu kuin lännen reuna-alue. Mutta tuntisivatko venäläiset oloaan sittenkään mukavaksi tuossa uudessa roolissa?
On aika tottua soutamaan yksin, sanovat toiset. Venäjä ei kuitenkaan voi jättäytyä yksin ilman vaaraa, että se tuhoutuu itse. Osallistuminen keskinäisriippuvaan maailmantalouteen ja raaka-aineiden myynti täyttää Venäjän valtion kassan ja takaa sen eliitin elämäntavan.
Yhteistyö lännen kanssa luo mahdollisuuden osallistua globaaliin teknologiseen kehitykseen. Venäjä voi pysyä suurvaltana ja siten säilyttää järjestelmän selkärangan ainoastaan ylläpitämällä suhteita muihin ja ennen kaikkea suuriin maihin.
Betoniin muurattu pommi
Yhteiskuntaa mobilisoivan idean puuttuminen, vallanpitäjien korruptio ja valtaapitävien "silovikien" sulautuminen omistavaan luokkaan vain kiihdyttää Kremlin sisäisten resurssien rappeutumista.
Venäjän valtajärjestelmässä on kuitenkin edelleen potentiaalia. Vaihtoehtojen puute; kansan pelko, että Venäjän federaatio toistaa Neuvostoliiton kohtalon; yhteiskuntaa lamauttava pandemia — kaikki tämä ylläpitää vakautta.
Heti, kun positiivinen kehitys alkaa uhata sen asemaa, regiimi ryhtyy jälleen rapauttamaan yhteiskuntaa. Kun yhteiskunta mätänee, sillä ei ole voimia nousta kapinaan. Mädäntyvä organismi ei voi romahtaa kerralla, vaan se voi jatkaa mädäntymistään vaikka kuinka kauan tahansa.
Kremlin voimien uupuminen alkaa kuitenkin näkyä. Yhtäältä regiimi poistaa pelistä olemassaoloaan uhkaavia tekijöitä. Toisaalta sen tapa vastata uusiin haasteisiin johtaa strategisiin epäonnistumisiin. Ironista on, että se, mikä näyttää ulospäin pelastukselta, johtaakin valtion itsemurhaan.
Kaikkinaisesta kehityksestä luopuminen ei voi turvata järjestelmän olemassaoloa. Keskusvallan alueellisten käskynhaltijoiden nimittäminen herättää vääjäämättä tyytymättömyyttä paikallistasolla. Poliittisen järjestelmän sementoiminen johtaa siihen, että sitä aletaan räjäyttää sisältäpäin.
Mädäntyvä suurvalta
Koronavirus on pakottanut maailman maita etsimään tapoja uudistua. Venäjä sen sijaan yrittää pysäyttää itsensä menneisyyteen. Yksinäinen suurvalta, pelkurimaiset poliitikot, turmeltuneet valtaapitävät ja kansa, joka on kyllästynyt valtaapitäviin. Tämä on Venäjän tilanne tänään.
Vuosi 2021 näyttää, miten sementoitu järjestelmä kykenee ylläpitämään vakautta Venäjällä. Regiimi lisää sortotoimenpiteitä yhteiskuntaa vastaan ja yrittää säilyttää Venäjän suurvalta-aseman osoittamalla voimaansa. Venäjän aggressiivisuuden aste riippuu Kremlin revansistien ja pragmaatikkojen välisen voimainmittelön lopputuloksesta.
Itsevallan resurssien supistuminen ja sisäiset kiistat eivät tarkoita, että sen valta olisi lähestymässä loppuaan. Niin eliitin kuin myös yhteiskunnan pelko, että muutokset saattavat johtaa valtion romahdukseen ja kaaokseen hillitsevät laajamittaista pyrkimystä uudistuksiin. Hidas mädäntyminen nähdään parempana vaihtoehtona kuin nopea romahdus.
Todellinen muutos Venäjällä on mahdollista vain jos syntyy laajojen kansankerrosten tukema poliittinen vaihtoehto ja jos eräänlaisena esikuvana toimiva läntinen liberaali demokratia kokee uuden renessanssin. Muussa tapauksessa Venäjä jatkaa ajelehtimistaan entisellä radalla.
Ammottava epäsymmetria
Venäjä on yksinäinen ja levoton suurvalta. Samaan aikaan läntinen yhteisö on yhdistämässä voimiaan tukeutuen yhteisiin arvoihinsa ja yrittäen uudistua vahvistamalla itseään sisäisesti. Lännen normatiivinen yhdentyminen erkaannuttaa kansanvaltoja yhä kauemmas Venäjästä.
Venäjä saa heittää hyvästit toiveille globalisaation peruuttamisesta ja maailman siirtymisestä kohti uutta Moskovalle suotuista voimatasapainoa. Venäjän ja kehittyneiden maiden resurssien välillä on ammottava epäsymmetria, mikä on nöyryyttävä isku Moskovan ylpeydelle. Venäjä on onnekas, jos se yltää edes maailman toisen luokan valtioiden joukkoon.
Oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin murhayritys hermomyrkyllä oli järkytys lännelle. EU jatkoi Venäjän vastaisia pakotteita, ja Yhdysvallat on valmis asettamaan uusia pakotteita Venäjälle kansainvälisellä sopimuksella kielletyn kemiallisen aseen käytöstä.
Lännen kasvava epäluottamus Venäjää kohtaan ei tarkoita sen eristämistä. Kansanvallat jatkavat edelleen vuoropuhelua Venäjän kanssa yrittäen välttää sen vihanpitoa ja kostonhalua.
Länsimaiden ja Venäjän välisestä vuoropuhelusta on kuitenkin tulossa keskustelu kahden sellaisen osapuolen välillä, jotka pitävät toisiaan uhkana ja ovat valmiita yhteentörmäykseen. Tämä tekee luottamukseen perustuvan yhteistyön mahdottomaksi.
Etupiirin herpaantuva ote
Venäjän etupiiri on hajoamassa. Keski-Aasia on jo Kiinan taskussa, ja Moldova on kääntymässä kohti Eurooppaa. Valkorutenia[1] on edelleen Moskovan sateenvarjon alla, mutta Lukashenkan vastaiset mielenosoitukset pakottavat Venäjän luopumaan liittovaltiohankkeesta. Kreml tuskin haluaa kapinoivaa kansaa valtakuntaansa.
Azerbaidzhanin ja Armenian välinen uusi sota Vuoristo-Karabahissa oli sekin isku Venäjän suurvalta-asemalle. Sodan seurauksena Turkki tunkeutui Etelä-Kaukasian alueelle. Venäjän on nyt jaettava geopoliittinen etupiirinsä toisen alueellisen hegemonin kanssa.
Kaikkein raskain isku Moskovan valta-asemalle oli Ukrainan irtaantuminen sen etupiiristä. Moskova on menettänyt Ukrainan ikuisesti. Putin ei silti koskaan suostu perääntymään. Putinin jälkeinen Venäjä sekään tuskin kykenee hyväksymään Ukrainan eurooppalaista yhdentymistä — imperialismi on liian syvällä sen geeniperimässä.
Lännen pähkäillessä pandemian ja omien ongelmiensa kanssa Ukrainaa odottavat vaikeat ajat. Liberaalien demokratioiden halu jatkaa Ukrainan uudistusten takuumiehenä heikkenee. Moskovassa toivotaan, että sen viidennen kolonnan onnistuu ellei vahvistaa venäläismielisiä voimia Ukrainassa niin ainakin kylvää sekaannusta yhteiskunnassa.
Regiimin ruumiinavaus
Meillä, tilannetta arvioivilla ja arvottavilla asiantuntijoilla, on oma osuutemme itsevallan pönkittämisessä. Ohjaamme usein huomion pois siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Luomme sekä toivoa että toivottomuutta. Väitämme, että Venäjää ohjaa arvaamattomuus, koska olemme liian laiskoja tonkimaan järjestelmän sisälmyksiä.
Se, että internetistäkin tietonsa saavista venäläisistä jopa 43 prosenttia uskoo maan kehittyvän edelleen "oikeaan suuntaan", ja että Putinin kannatus on Navalnyin säätiön julkaiseman palatsidokumentin jälkeenkin 64 prosenttia[2], kuvastaa venäläisten asiantuntijoiden kyvyttömyyttä selittää yhteiskunnalle, mikä tämä "oikea suunta" oikeastaan on.
Jotkut sanovat, että turvallisuusjoukot ovat ottaneet vallan. Toiset uskovat, että koko järjestelmä on romahduksen partaalla. Jotkut väittävät, että länsi perääntyy Putinin edessä. Toiset vakuuttavat, että länsi ihan kohta iskee Putinia vastaan. Listaa ristiriitaisista tilannearvioista voisi jatkaa loputtomiin.
Paljon tästä sekavuudesta on totta: venäläiset elävät järjestelmässä, joka lähettää ristiriitaisia signaaleja. Regiimi pyrkii pyyhkimään vastakohtien väliset erot — totuuden ja valheen, lain ja epäjärjestyksen, kansanvallan ja itsevallan välillä. Järjestelmä on oppinut pettämään meitä tempuillaan, ja me annamme pettää itseämme.
Meidän on korkea aika lopettaa analyyttisen viihteen esittäminen. Mitä vähemmän me tiedämme Kremlistä, sitä enemmän me puhumme siitä. Kremlologiasta on tullut ammatti Venäjällä. Olemme opettaneet lukijoillemme, että jos otsikossa ei ole salasanaa "Putin", niin jutussa ei ole mitään luettavaa.
Tämä sopii vallan mainiosti regiimille, joka saa näin ylimääräisen turvaverkon loputtoman sanasodan muodossa. Sillä ei ole mitään merkitystä, kannattaako puhuja vai vastustaako hän regiimiä. Kremliä se ei haittaa laisinkaan — kunhan pajattavat!
***
[1] Vapaa Venäjä käyttää suomeksi virallisesti "Valko-Venäjänä" tunnetusta maasta nimeä Valkorutenia. Maan oma nimi, Belarus, ei tarkoita Valko- eikä mitään muutakaan Venäjää, vaan se viittaa historialliseen Rusiin eli Ruteniaan.
[2] Luvut perustuvat riippumattoman Levada-keskuksen kyselyihin.
Tämä yhteenveto perustuu Lilija Shevtsovan kirjoituksiin, jotka on julkaistu uutisportaali NEWSru.com:ssa 8.6.2020 ja 21.12.2020, Novoe Vremja -lehden erikoisnumerossa 3.1.2021 ja radioasema Eho Moskvyn verkkosivustolla 11.2.2021.
