“Kannattaisko sun tehdä Desuun jotain muutakin kuin noita?” kysyttiin, ja huomasin tulevan Desucon-tarjontani olevan kauttaaltaan omien hahmojeni valtaamaa. Taas yksi tilanne, jossa uskon kyllä itseeni, mutta tunnen epävarmuutta hahmojeni takia.
Uskon, että muillakin piirtäjillä saattaa joskus olla sama ongelma - varsinkin, jos piirtää paljon omia hahmojaan. Haluat kehittyä ja olla omaperäinen. Opit uusia asioita ja olet vaihteeksi tyytyväinen jälkeesi. Piirrät aiheita, jotka sinua itseäsi kiinnostavat. Sitten jossain vaiheessa havahdut: “miksi taas piirrän Akua?” Keksit Aku-haltijan vuosi sitten. Sen jälkeen 80% töistäsi on sisältänyt jotain Akuun liittyvää, ja ne ovat muuutenkin onnistuneimpia tuotoksiasi koko vuoden ajalta. Kun katselet töitäsi tietyltä aikaväliltä ja huomaat tällaisen toiston, saatat säikähtää. Enkö todella osaa ajatella muuta kuin yhtä hahmoa?
Tykkään piirtää omia hahmojani. Piirrän niitä milloin missäkin ja milloin mihinkin. Hahmoistani on tullut puumerkkejäni, jotka liittyvät vähän kaikkeen tekemääni. Hahmoni ovat minulle tärkeitä, mutta tiedän niiden olevan vain mielikuvitukseni tuotetta ja ymmärrän, etteivät muut saa niistä irti samaa kuin minä itse. Otan piirtämisen ja siinä kehittymisen hyvin vakavasti, joten joskus tulee olo riittämättömyydestä hahmojani piirtäessä. Pitäisikö minun saada aikaiseksi jotain merkityksellisempää kuin pehmolelun näköisiä elukoitani? Onko väärin tai kehitykselleni haitallista piirtää niitä jatkuvasti, vai pitäisikö minun päästää irti ja patistaa itseäni kokeilemaan jotain muuta?
Yhteiskunnassamme korostetaan monipuolisuutta, mutta mieleenpainuvimmat tuotokset ovat yleensä jotain niiden tekijöille ominaista ja persoonallista. Se on melko ristiriitaista, kuten tuntemukset omia hahmoja piirtäessä. Voiko hahmo olla tarpeeksi persoonallinen toimiakseen puumerkkinä, vai pitäisikö sen olla alati muuttuva kelvatakseen pysyvänä elementtinä teoksissa? Uskon hahmojen joka tapauksessa kehittyvän tekijöidensä mukana, halusivat he sitä tai eivät, mutta riittääkö se? Entä hahmon ikä: onko vuoden vanha hahmo verrattavissa kymmen vuotta sitten keksittyn sarjakuvan sankariin, jota tekee joskus mieli piirustaa? Vaikuttaako edes tekijän kiinnostuneisuus hahmon arvoon? Onko hahmon arvo automaattisesti huonompi kuin esimerkiksi omakuvan?
Ehkä sanalta “hahmo” olettaa, että se on riippuvainen jostain. Hahmon mieltää helposti kirsikaksi jonkin suuremman kakun, tarinan päälle. Voi tuntua, ettei hahmo voi kulkea ja kehittyä ilman sen alkuperäistä tarinaa, jolloin sen kehittymismahdollisuudet olisivat rajalliset. Hahmot, varsinkin sarjakuvamaiset ja tyylitellyt, liitetään myös helposti viihteeseen ja kulutukseen, eli niin sanottuihin “huonompiin arvoihin”. Hahmoista tulee helposti mieleen tehtailu niiden toistuvuuden ja samankaltaisuuden vuoksi: hittituotteen lailla jokaisella pitää olla yksi oma. Ovatko hahmot osa pelkkää piirtäjän itsensä kanssa käymää leikkiä ja kulutusjuhlaa?
Tarinoissa voidaan puhua hyvistä ja huonoista hahmoista, mutta ovatko ne eri arvoisia? Ovatko tehtaillut hahmot vähempiarvoisia kuin hahmot, joiden suunnitteluun ja kehittämiseen on panostettu aikaa ja vaivaa? Ovatko aikaa ja vaivaa vieneet hahmot voineet jarruttaa piirtäjän kehitystä?
Hahmoihin liittyy paljon ristiriitoja, jotka jokaisen niitä piirtävän on joskus selvitettävä itselleen. Ensinnäkin, mihin tähtää omilla töillään. Jos piirtää luonnoksen sunnuntaina ja jatkaa sitä seuraavana omaksi huvikseen, hahmotkin lienevät lähinnä vapaa-ajan tuttuvia. Jos toteuttaa sarjakuvan hahmoineen päivineen ja siirtyy sitten seuraavaan, voi yksinkertaisesti nauttia tarinoiden kertomisesta tai tuottaa niitä työkseen. Samalla tavalla omia tuotoksiaan voi tuottaa joko muille tai itselleen. Niillä voi olla erilaisia motiiveja, kuten halu miellyttää tai saada myydyksi teos, tai ne voivat toimia piirtäjän henkilökohtaisena terapiavälineinä. Motiivit tekevät myös kompromisseja esim. välitettäessä tarinaa vastaanottajalle. Mitä tärkeämpi tarina, sen tärkeämpää on sen oikeanlainen välittäminen. Mikäli haluaa muidenkin saavan jotain irti hahmosta, siihenkin on yleensä syytä panostaa.
Uusia asioita on aina hyvä kokeilla, mutten usko, että minun tai kenenkään muunkaan tarvitsee pakottaa itsensä luopumaan hahmoistaan. Loppupeleissä piirtäjä on se joka tekee valinnan, ja harvemmin itseään kannattaa pakottaa tekemään jotain sellaista, joka tuntuu väärältä. Piirtäjä siirtynee luonnollisesti uuteen aiheeseen, kun hahmojen aika on ohi - tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei kaavaa pitäisi joskus venyttää. Uusista asioista ei voi oppia tai kiinnostua tietämättä niistä. Parhaimmassa tapuksessa ne antavat jotain uutta niillekin hahmoille, jotka tuntuvat vähän liiankin rakkailta.
