Rautaharkon arkea ja pyhää vuosisatamme ensimmäisellä vuosikymmenellä
Tammerkoskilehti 1970
Rautaharkon arkea ja pyhää vuosisatamme ensimmäisellä vuosikymmenellä
Rouva Hilma Vuori, tunnettu Rantaperkiön asukas, kuvaa oheisessa kirjoituksessa lämpimin mielin nuoruutensa aikaista elämää Rautaharkon torpassa. Kirjoitus sai 1. palkinnon kirjoituskilpailussamme ympäristökuvausten sarjassa. Se antaa erinomaisen läpileikkauskuvan nykyisin kaupunginosaksi muuttuneen maalaisyhteisön elämästä.
Rautaharkon torppa oli siihen aikaan yksi Hatanpään kartanon torpista ja niistä vauraimpia. Sitä isännöi setänä Emanuel eli Manu (kuten häntä yleisesti nimitettiin) Rautaharkko vaimoineen. Lapsia heillä oli kolme: poika Kasper sekä tyttäret Iita ja Eeva. Manulla oli yksi sisar ja kaksi veljeä, joista Karoliina ja Kustaa olivat perinnönjaoen jälkeen lähteneet maailalle leipäänsä ansaitsemaan, isäni jäädessä torppaan. Hän ryhtyi rakentamaan itselleen pientä mökkiä pihan piiriin perintörahoittaan, jättäen loput perinnöt Manu-velljelleen.
Sitten isäni meni naimisiin nuoren Karkusta kotoisen olevan Anna Arnellin kanssa, joka palvelu Solinin torpassa, nykyisen Härmälän kirkon vaiheilla. Avioiduttuaan isäni irtaantui torpan töistä ruveten kirvesmieheksi. Öisin ja iltaisin hän kalasteli kesäiseen aikaan. Äiti kävi sitten kalakaupalla kaupungissa aamuisin, tehden väliajoilla torpan töitä, milloin mitäkin. Myöhemmin isäni rupesi ammattikalastajaksi, kaupaten myös itse saaliinsa. Kala-Heikin nimellä hän oli tunnettu laajalla alueella. Metsästystä hän myös harrasti. Lapsia Heikille ja Annalle siunaantui 7: neljä poikaa ja kolme tyttöä, joista kaksoset tyttö ja poika kuolivat äidin kanssa samaan hautaan. Äiti nousi kaksosten syntymän jälkeen liian aikaisin tekemään pääsiäissiivousta v. 1899 ja sai kovan kuumeen, menehtyen siihen 33-vuotiaana. Kaksoset kuolivat muutamaa päivää myöhemmin.
Riihellä aamuin illoin, välillä koulussa
Manu-setä vaimonsa kanssa otti meidät orvot sinne torpan puolelle. Siellä oli tilaa, tilava pirtti, keittiö, jota sanottiin pakariksi, (kai siksi, kun siellä oli suuri leivinuuni) ja porstua perässä kamari. Olin silloin 6-vuotias, nuorin veljeni 3 vuon ikäinen ja vanhemmat veljeni sekä sisareni alun toisella kymmenellä, niin että pystyivät jo vähän tekemään töitäkin kun kynnelle kykeni, mutta ei nälkäkään tarvinnut nähdä. Setäni ja hänen vaimonsa olivat hyviä, luonnoltaan uskonnollisia ihmisiä ja niin siinä kasvoimme kuin olisimme olleett samaa perhettä konsanaan. Saimmepa vielä käydä kansakoulunkin.
Syksyisin viljanpuintiaikana täytyi ennen kouluunmenoa aina ensin olla riihitöissä, varsinkin ruista puitaessa "tappamalla", koska siinä tarvittiin 6 henkeä, että työ kävi joustavasti. Riihelle lähdettiin jo klo 5:n jälestä ja niin saatiin 8:aan mennessä "oljet ulos". Klo 8 syötiin "suurus" (aamiainen) ja 9:ltä alkoi koulu, johon hyvin ehti, kun oli lyhyt matka. Koulusta päästyä klo 2-3 (14-15) aikaan oli taas mentävä sitomia antelemaan riihen ahtajalle tai luhaan peluhommiin. Siihen aikaan kun kävin koulua, oli vain yksi riihi ja luha, mutta sitten tehtiin toinen riihi luhan jäädessä keskelle, ostettiin puimakone ja laitettiin ns. hevoskierto, joka puintityötä paljon helpotti.
Perunannostoaikaan täytyi pyytää koulusta lomaa ainakin 2 päiväksi, kun oli ahkerasti poimittava perunoita isojen ihmisten kaivaessa niitä esiin hevosen vetämän auran avaamista vaoista. Niin että kaikenlaista työn touhua oli siis kouluaikanakin. Kesäaikana oli oltava mukana heinänteossa, ruohostamassa, lehdeksiä taittelemassa, lannan levittämisessä, ojien multimisissa, rikkaruohojen repimisissä ynnä muussa voimiensa mukaan.
Maitoa tinkiläisille ja myytäväksi torille
Torpassa pidettiin aina 2 hevosta, 5-6 lypsävää lehmää, mullikka, vasikka ja joitakin lampaita. Keväisin ostettiin aina 2 porsasta, jotka sitten myöhäissyksyllä tuerastettiin talven särpimiksi. Kesäisin olivat lampat ja vasikat kodon ympäristössä olevassa haassa laitumella samoin kuin hevosetkin, milloin eivät olleet ajossa, mutta lehmät olivat Hatanpään kartanon metsässä päivät. Yöksi ne haettiin kotiin, navetan edessä olevaan aidattuun tarhaan, jossa lypsyn jäkleen saivat vielä jauhojuomaa ja ruohoja. Lehmien kuljettaminen aamuin illoin oli meidän lasten työtä, varsinkin Hanna-sisareni, joka muutenkin joutui niitä verraten nuorena ruokkimaan ja lypsämän, torpan omista tyttäristä kun silloin ei enää ollut apua. Iita meni naimisiin v. 1902 muuttaen Tampereelle ja nuorempi tytär Jyväskylän seminaariin v. 1904.
Taksvärkkipäiviä kartanon töissä
Rautaharkon torpasta tehtiin verona Hatanpään kartanolle 2 hevostyöpäivää viikossa omin eväin. Lisäksi tehtiin heinä tai elonleikkuun aikana 14 ns. apupäivää, joidenka suorittajaksi kelpasi nainenkin, sekä 10 ns. matkapäivää. Aika raskas verotus! Työt alkoivat aamulla klo 5 päättyen illalla klo 8. Välillä oli 2 ruokailutaukoa. Suurlakon jälkeen työpäivä lyheni kummastakin päästä. Veljeni Heikkikin joutui verrattaen nuorena Kasperi-serkun kanssa näitä taksvärkkipäiviä tekemään. Kesäisin, kauniina päivinä oli joskus harmillista, kun olisi tarvinnut kotonakin korjata heiniä tai viljaa suoraan, mutta ne täytyi jättää toiseen päivään.
Kalastamassa läheisillä metsäjärvillä
Sellaisina päivinä setäkin heitti kontin selkäänsä ja lähti isän kanssa kalastamaan. Metsien halki oli tuttu kinttupolku Lahdenjärven rannalle. Siellä heillä oli yhteinen lato, jossa he säilyttivät verkkojaan ym. kalanpyydyksiään. Ladon seinustalla oli useampiakin ruuhia vesille vedettäväksi. He kävivät milloin Särki-, Suoli-, Koukku- ja Hervantajärvellä ja milloin missäkin, onhan siellä järviä. Ja siihen aikaan sai kalaa, illansuussa miehet palasivat täysine kontteineen. Seuraavana päivänä isä meni myymään isommat kalat ja pienemmät jätettiin kotiin. Samana iltana alkoi kova perkuuhomma naisväelle, mutta olipa seuraavana päivänä myös odotettavissa maukas ahvenkeitto. Tulkoon tässä mainituksi, että Vihijärjestä saatiin siihen aikaan keväisin tavattomasti sulkavia, eräänä keväänäkin miehet saivat rysillä 80 kg, jotka kaikki suolattiin omiksi tarpeiksi. Oli siinä hommaa.
Torpan työpäivä ja iltaiset puhdetyöt
Vaikka taksvärkki vei aikansa, silti saatiin omatkin työt aina kunnolla ja ajallaan tehdyiksi. Ainoastaan vuosi 1902 oli sellainen, jolloin työt viivästivät, mutta se oli kai yleistä koko maassa, koska kesä oli kylmä ja tavattoman sateinen. Rautaharkossakin leikattiin ja niitettiin kauraa vielä lokakuun loppupuolella räntäsateessa palellen. Riihityöt kesitvät silloin aina jouluun saakka. Vilja oli lisäksi huonoa, taikina "vedeltyi" leivottaessa, leipä tuli hyvin tummaa ja likilaskenutta. Siemeneksi ei sellainen vilja kelvannut kotonani oli tapana säästää siemenvilja edelliseltä vuodelta.
Setäni oli puolestaan hyvin tarmokas, työteliäs ja järjestelykykyinen mies, saaden vauhtia toisiinkin. Tulkoon myös mainituksi, että hän oli kuuluisa ruumiillisista voiistaan myös lähiympäristössä. Klo 6 juotiin aamukahvi. Sitä ennen oli jo hevoset ruokittu ja navetta siivottu ts. heitetty lannat ulos ja sitten lähdettiin ulkotöihin. Kuten jo aikaisemmin on mainittu, 8:lta tultiin syömään "suurus" jona useimmiten oli leipää, kokoperunoita, suolakalaa tai sianlihakastiketta ja maitoa, joskus puuroaki. Syötyä lähdettiin heti töihin, klo 10 juotiin aamupäiväkahvi ja 1:n aikaan oli päivällinen, jolloin aina oli jotain keittoa ja puuroa. Voita ei ollut pöydässä muulloin kuin juhlapäivinä. Neljän aikaan juotiin iltapäiväkahvi ja illalla töiden päätyttyä syötiin ehtoollinen, useimmiten päivällä jäänyttä keittoa, maitoa ja leipää. Vakituisena juomana oli aina kalja. Elonleikkuun aikana oli työssä apuna eukkoja Koivistonkylästä ja naapurista Rantasen Manta, joka oli vertaansa vaikka oleva työntekijä. Hän oli myös auttamassa leipomisessa, pyykinpesussa ym. taloustöissä tarvittaessa. Talvisin oli vähän hiljaisempaa aikaa. Miesväki kylläkin oli ulkotöissä milloin lannan ja mudan ajossa pelloille, milloin taas hakemassa metsästä halkoja ja rankoja polttopuiksi tai havuja navettaan kuivikkeiksi sekä heiniä kauempana vainioilla olevista ladoista. Olivatpa joinakin talvina ansiossa tukkimetsässäkin, jos sattui lähitienoilla olemaan metsänhakkuita. Naisväellä taas oli elukoitten ruokkiminen ja hoitaminen tehtävänä ja oli sää mikä tahansa, ulkona oli liikuttava. Samoin oli naisten työnä huoneiden lämmitys.
Iltaisin tehtiin ahkerasti puhdetöitä. Setä samoin kuin Kasper-serkku olivat erittäin taitavia käsistään ja he tekivät tarvittavat reet ja rattaat, saavit, kiulut ja kopat ym. Milloin raudoitusta tarvittiin, se oli teetettävä sepällä. Silloin olil hauskaa, kun tehtiin pärekoppia. Setä antoi minulle ja nuoremmalle veljellenikin puukot, sekä opetti tekemään pieniä kelkkoja, tuulimyllyjä ym. päreiden palasista.
Setä oli sitä paitsi sellainen kelloseppä - "uurmaakari" niikuin silloin sanottiin - ettei parempaa tarvinnut. Torpan pirtin seinällä kävi vanha pyöreätauluinen taalalaiskello, jossa oli mahtavat rautapuntit ja iso heiluri. Joskus varsinkin kylmänä talviaikana tämä kello teki "istumalakon". Silloin setä otti kellon seinältä, purki sen penkille ikkunan eteen aivan alkutekijöihinsä, puhdisti pölystä, keitti kellon sisäosat tuhkalipeässä padassa, huuhtoen ja kuivaten ne sen jälkeen huolellisesti. Sitten hän öljysi osat ja setti ne visusti omille paikoilleen. Tämän operation jälkeen kello näytti ajan kulun juuri prikulleen kuukausikaupalla.
Syksyiltoina tehtiin toppatallukat oikein talkootyönä kaikille, että pakkasten tullessa oli lämmintä jalkaan pistettävää. Sisareni oli sukkela kutomaan "tiullukkaita", sukkia ja tumppuja naapurin Mantan kehräämistä langoista. Mummulla (sanoimme sedän vaimoa siten) oli keittiössä niin paljon hommia, ettei hän ehtinyt käsitöitä tekemään. Neljältä aamulla hän nousi ylös ja illalla viimeisenä ehti makuulle. Seällä oli verkon- tai rysänkudin aina vedettynä pirtin pöydän yli ja hän istahti kutomaan milloin vähänkin aikaa riitti. Isä myös tuli aina iltaisin pirtistään kutomaan pyydyksiään toisten joukkoon. Usein he pahoina pyryisinä päiviänäkin istuivat yhdessä kutomassa, kertoillen muisteloitaan.
Yösijaa ja ruokaa kulkijoille ja markkinamiehille
Siihen aikaan kulki paljon kodittomia yösijan pyytäjiä, pikkutavaroiden kaupustelijoita jopa varsinaisia kerjäläisiäkin. Rautaharkon pirtissä oli iso höyläpenkki uunin kupeella. Setä sanoi pyytäjille, että siihen sopi oikasta antoipa vielä vanhan palttoonsakin pehmikkeeksi. Harva oli se yö, ettei siinä joku kulkija yötään viettänyt. Oikein he neuvoivat toisista torpista menemään Rautaharkkoon: "Kyllä sieltä saa yösijan, vieläpä ruokaakin" Siihen aikaan kunnallinen sosiaalihuolto kulki vielä "lapsen kengissä", vaikka oli se alulla, koska setäkin kuului Messukylän vaivaishoitolautakuntaan. Tulkoon sivumennen mainituksi, että hän oli myös Hatanpään kansakoulun johtokunnan jäsen.
Aina kun Tampereella oli hevosmarkkinat, tuli meille jo edellisenä iltana yöksi useita urjalalaisia hevosmiehiä. Meille tuotiin olkilyhteitä pirtinlattialle petiksi ja hevoset täytyi saada suojaan vajoihin. Ne olivat aina levottomia öitä, hevosista puhuttiin ja ovissa rampattiin yhtenään niitä katsomassa ja syöttämässä. Aamulla aikaisin markkinamiehet kyllä nousivat, maksoivat korteerinsa ja lähtivät markkinoille.
Pyhäpäivän viettoa ja nuorten leikkejä
Lauantaisin ja juhlien aattoina lämmitettiin aina sauna ja keskellä viikkoakin milloin tehtiin kovin tomuisia ja likaisia töitä. Sunnuntaina ei koskaan tehty muuta kuin aivan välttämättömimmät työt. Joku aina kävi Messukykän kirkossa, vaikka sinne oli pitkä matka jalan kulkea. Sedällä oli tapana pyhisin lukea ääneen piispa Johanssonin saarnoista päivän teksti ja silloin oli oltava hiljaa. Kyllä hän usein luki sanomalehtiäkin (torppaan oli tilattu Tampereen Uutiset) ääneen, ja isänikin halusi kuunnella, kun ei hän itse lukenut muuta kuin Raamattua.
Vaikka torpan isäntäväki oli vakavamielistä, kyllä ne antoivat meidän nuorten leikkiäkin. Usein sunnuntai-iltaisin meitä kokoontui pirtti puolilleen, oli naapurista Mäkelän torpan neljä poikaa sekä Nekalasta vouti Kuismanin viisi iloista tytärtä, joihin olimme tutustuneet koulussa. Leikittiin numeroparia, liinanmyyntiä, sormuksen kätkemistä ym. pantin lunastamisineen ja hauskaa oli. Lopuksi mentiin piirileikkiä, mutta milloinkaan ei tanssittu. Varsinkin Kasperin päivät lokakuun 19:ntenä olivat aina hauskat. Asianomainen antoi sisarelleni Hannalle rahaa pyytäen ostamaan kahvia, sokeria ja pullaa. En muista, että kotona olisi koskaan leivottu vehnästä, ohrahiivaleipää eli "rievää" tehtiin kyllä usein. Siihen aikaan ei vielä venhää viljeltykään.
JATKUU