#sihlo

[demonfowl]

Epämääränen taidekasa: Sihloa, Riitistä maisemassa, Hietasta, vampyyri!Lammiota. Taiteen laatu vaihtelevaa mut pistetään nää kaikki nyt tänne ni pysyn kartalla mitä oon postannu ja mitä en.

[janoisenkansansankari]

Kaks töhöttäjää, jotka ei oikein saa mitään aikaan. Oikein pehmoisia poikia.

[sotamieshonkajoki]

Aarnivalkeista (Sihvonen/Salo)

Hahmot/paritus: Rahikainen & Sihvonen, past Sihvonen/Salo

Genre: Sodan jälkeen-AU, angst, hahmotutkielma?

Sanamäärä: ~ 1500

Varoitukset: Sota järkyttää mieltä. Painajaisia ja kuoleman ja haavoittumisen kuvausta.

Disclaimer: hahmot Väinö Linnan ja alun lainaus tietty itse Pyhästä Kirjasta.

A/N: Mulla on kesken myös jatko-osa tälle iloisemmalle ficille, mut ottakaa nyt tästä sillä aikaa angstisia naiiveja poikia. Tää lähti alun perin siitä, että toi toinen fic sai mut miettimään, millainen pari nää olis canonin puitteissa voinut olla.

Mulla on myös headcanon, että Sihvonen on jollain tavalla aistiyliherkkä, ja koitin tuoda sitä tässä hiukan esille. Ja miettikää, että jos Rahikainen yleisen hooceen mukaan muuttaa sodan jälkeen Helsinkiin, kuinka täydellisen yksin Sihvonen jää kotipitäjään pahojen painajaistensa ja pelkojensa kanssa

Summary: Koskaan ei Sihvonen saisi tietää, oliko Salo paareilla maatessaan ja kärsiessään kauheat tuskansa hikipisarat otsallaan lopulta menettänyt uskonsa. Sen onnen ja vilpittömyyden, joka Sihvosta oli vetänyt puoleensa kuin liekki mitätöntä, tuulessa tempovaa koiperhosta kaiken hävityksen keskellä.

* * *

Sivummalla, erään suurehkon kiven ympärillä, istuivat Määttä, Salo ja Sihvonen. Salo selitteli vakuuttavasti toisille tukka silmillä: ”Meijän pitäjäsä palaa aarnivalkiat…”

Sihvonen käänsi päätään poispäin ja huitoi kädellään kuin hyttysiä torjuen: ”Elä elä… Sulaa valetta…”

”Ja sitte vissihin palaa. Vanahat ihmiset on nähnehet. Ja tolalailla on vielä miekat ristisä päällä.”

”Elä elä… Lapin noitajuttuja. Siellähän sitä nyt ihmettä on, pohjolassa.”

*  *  *

Sihvonen haukkoi henkeään saamatta keuhkoihinsa happea. Kuuma veri juoksi holtittomina virtoina pitkin kehoa, kylmä hiki valui kasvoille ja kusi pitkin reisiä, sattui enemmän kuin koskaan eikä häpeälle ollut enää tilaa. Suustaan karkaavan vaikerruksen hän tunsi polttavana kurkussaan, vartalo nyki ja sätki kuin päästäen karkuun viimeisetkin voimansa. Päätä ja korvia vihloi, kuulo menisi varmasti, mutta oliko sillä väliä, kun kuolisi? Silmät näkivät enää vain pimeää, jota Sihvonen yritti epätoivoisena riipiä pois kimpustaan tietäen, ettei paholaista vastaan taistelusta olisi apua. Tällä tavalla sitä kaaduttiin, hän oli kuullut juttuja – kipu kynsien sisuksia ja mieli ehtien juuri tajuta lopun tulleen.

Ja tällä tavalla sitä herättiin, hiestä märkänä ja kauttaaltaan vapisten. Tajuten, ettei kaikki ollutkaan lopussa, toivoen hetken, että olisikin ollut.

Keuhkoihin valui hiljaksiin lämmintä, raskasta ilmaa ja Sihvonen värisi kykenemättä avaamaan silmiään.

Niin tietysti. Hän oli laskenut unissaan alleen taas, kuin mikäkin pikkulapsi, ja häpeä hiipi kuumana pitkin poskia, mutta vereen eivät hänen kätensä sotkeutuneet hapuillessaan hätäisinä rintakehää. Sama ärtymys kuin aina painajaisen jälkeen alkoi laskeutua hänen mieleensä. Heinät pistelivät ohuen lakanan läpi, nukkuvan lämpö painautui vasten liian voimakkaana. Rahikainen siinä makasi, tai Jannehan tämä nykyään taas oli, heidän jalkansa liukuneina täkin alla toistensa lomaan niin, ettei Sihvonen hetkeen ollut varma, missä toinen heistä loppui ja toinen alkoi.

Hän tunsi toisen vartalon heräilyn pieninä, laiskoina liikahduksina ennen, kuin ehätti itse esittämään nukkuvaa. Lakanat kahahtivat, kuiskaus oli melkein hellä.

”Taasko sie heräsit?”

Sihvonen räpytteli aristavia silmäluomiaan auki totutellen ladon pimeään. Rahikainen oli kohottautunut hiukan kyynärpäänsä varaan ja tarkasteli nyt hänen kasvojaan, tuttuna ja turvallisena unensekaisia kiharoita ja suupielen pehmeää juonnetta myöten. Monta syyskesää he olivat nukkuneet heinänteon aikaan näin, ladossa vierekkäin, pikkupojista asti. Mutta se oli ollut ennen sotaa ja ennen painajaisia, ja nyt kaikki oli toisin, nukkuminenkin Sihvoselle kivuliasta.

Rintamalla hän oli pelännyt kuolemaa. Nyt tuntui, että sen yhden kerran olisikin ehkä kestänyt, ehkä, jos luoti olisi sattunut siististi takaapäin, ei liikaa tuskia ennen kuin… Kun joka yö piti kuolla, piti paholainen jatkuvasti otteessaan. Se oli aina läsnä, katsoi päivisin hänen olkansa yli ja katosi juuri, kun hän nykäisi päätään taaksepäin vilkaistakseen, öisin riepotteli häntä mielensä mukaan.

Häpeä sai tilaa yhä enemmän. Inhotti olla niin paljaana, posket ja luomet varmasti tulipunaisina ja kurkku valituksesta käheänä, täristen, lihakset kiskoen tahtomatta. Sihvonen yritti pyristellä pois Rahikaisen katseen alta, mutta edes liikkeet eivät suostuneet toimimaan. ”No nääthä sie itekkii, että heräsin. Kai tässä nyt liikkua soa.”

”No ko sie sätkit niin moan perkeleesti ko mikäkin ammuttu ryssä”, Rahikainen mumisi huomaten hiukan liian myöhään, miten Sihvosen silmäkulma nyki rajusti. Jokin tämän silmissä lämpeni – ei se sääliä kai ollut, ei onneksi, melkein kuin pieni anteeksipyytävä ele. ”Ai niitäkö sie toas. Niitä siun unias.”

”No niitä, niitä”, Sihvonen tiuskaisi. Ääni särkyi tyhjiin.

Jos nyt vielä kaiken huipuksi rupeaisi itkemäänkin.

”Elä nyt kysymästä suutu, ei siun niistä kertoa tarvihte.” Rahikainen hiljensi ääntään entisestään, kuin olisi yrittänyt lasta tyynnytellä. Kämmen nousi ja sormet liukuivat pitkin Sihvosen poskea ja leuan linjaa, silittelivät, eikä Sihvonen tiennyt, halusiko panna vastaan. ”Rauhotukkos jo. Ei tässä mitään hätiä ole.”

Hyvähän Jannen oli sanoa. Kaikki Rahikaisen akan pojassa oli rauhallista, laiskan itsevarmaa, ja jos tämä oli päivä, oli Sihvosen akan poika yö, erilainen, kummajainen. Tunsi aina liikaa, ärtyi helposti, säikkyi ja kiskoi paidanhihansa venähtäneiksi. Ei koskaan ollut ollut muiden kanssa aivan samassa tahdissa, ei kotona eikä rintamalla. Ja vaikka Sihvonen ei sitä itsekään mielellään ajatellut, sota se lieni hänet lopullisesti vääntänyt vinksalleen – särkenyt sen, mikä jo valmiiksi oli ollut epävireessä. Sodan jälkeen oli paholainen alkanut häntä seuraamaan.

Sihvosen sydän tykytti niin kovaa, että hän pelkäsi sen muljahtavan paikoiltaan.

”Koko ajanha mie yritän”, hän mutisi, kiukku purkautuen tukahtuneeseen nyyhkäykseen.

Unien sisällöstä he eivät koskaan puhuneet. Rahikainen ei olisi käsittänyt, tämä oli tarpeeksi rohkea ollakseen uskomatta paholaiseen tai mihinkään muuhunkaan. Vain kerran Sihvonen oli aiheesta kysynyt, rintamalla, heidän istuessaan yhdessä vartiovuorossa – kysynyt, uskoiko Rahikainen, että jos kuolema sattuisi kohdalle, sen jälkeen olisi mitään. Rahikainen oli sytyttänyt tupakan ja vastannut, että tällä puolellahan ne pelit kokonaan pelattiin. Kuinka Sihvonen olisi tahtonutkaan kyetä samaan huolettomuuteen.

Ja Salo tietysti oli tässäkin asiassa ollut aivan oma lukunsa.

Sihvonen tunsi kummallisen läikähdyksen sisällään niin kuin aina ajatellessaan tuota nimeä, mutta iloa tunteessa ei enää ollut. Rintaa pisti.

Kun hän oli Salolta uskaltautunut kysymään samaa, oli tämä hymyillyt sitä hymyään, jossa hampaat näkyivät ja toiseen poskeen ilmestyi pieni kuoppa. Vastannut, ettei tiennyt kuolemanjälkeisestä, mutta joihinkin asioihin jouti uskomaan vain, koska se tuntui mukavalta, oikealta. Salo oli ollut sellainen. Ajatuksenjuoksu kuin poukkoileva puro, joka aina kulki hiukan omia reittejään, ja jota muut pitivät lapsellisena ja Sihvonen vastalauseistaan huolimatta ihmeellisenä.

Ja uskoa Salo oli jaksanut, aina aarnivalkeista siihen, että sota voitettaisiin vielä. Koskaan ei Sihvonen saisi tietää, oliko Salo paareilla maatessaan ja kärsiessään kauheat tuskansa hikipisarat otsallaan lopulta menettänyt uskonsa. Sen onnen ja vilpittömyyden, joka Sihvosta oli vetänyt puoleensa kuin liekki mitätöntä, tuulessa tempovaa koiperhosta kaiken hävityksen keskellä. Enää he eivät näkisi toisiaan, ja ainoa, mitä Sihvonen saattoi toivoa, oli se, ettei Salo ollut muuttunut. Että nyt tämä kulki nauraen pitkin kotipitäjänsä teitä ja pellonlaitoja – toivottavasti proteesilla kävely ei kauheasti sattunut –, työnsi heiniä tukkaansa ja selitteli aarnivalkeista kenties jollekulle muulle.

Tuskin paholainen niin kepeiden askelten kintereillä kulki. Painajaiset eivät kuuluneet niin hyville ihmisille, ne kuuluivat sellaisille, kuin Sihvonen, valmiiksi jo vähän viallisille.

”Janne?” hän aloitti hiukan epäröiden.

Rahikaisen kämmenen liike hänen poskellaan pysähtyi hetkeksi tämän kiinnittäessä taas huomionsa hänen kasvoihinsa, jatkoi sitten tasaista tahtiaan. Sihvonen joutui puremaan hampaitaan yhteen. Ei se pahalta tuntunut, kai. Ei ainakaan olisi pitänyt.

”Mm-hm?”

”Uskotko sie aarnivalkeisiin?”

Sihvonen oli odottanut nopeaa vastausta, mutta Rahikainen olikin pikku hetken hiljaa, hymähti ja kallisti päätään.

”Eikö myö noista henkimualiman asijoista jo rintamalla hoasteltu tarpeeks. En mie niitä sellasija. Lapin noitajuttuja tuoki, etkös sie niin itekkii joskus sanonut.”

Sihvonen painoi katseensa alas itseään typeryydestä soimaten. Eihän hän voinut sitä Rahikaiselle selittää. Ei voinut selittää, kuinka Salo ja tämän aarnivalkeat ehkä olivatkin olleet hänelle jotain, josta hän mielessään oli hakenut lohtua, merkki siitä, että edes joku vielä jaksoi uskoa ihmeisiin. Kuinka hänen sotansa oli ollut hävitty sillä hetkellä, kun tämä oli kannettu pois, kuinka hän oli yrittänyt etsiä itsestään pienintäkään jälkeä samasta uskosta. Tuijotellut yöhön toivoen salaa, että kenties erottaisi siellä aarnivalkean lepattavan liekin, koittanut hiljalleen lakata pettymästä, kun ei pystynyt näkemään muuta kuin paholaisen tuijottavat silmät.

Niin, harvinaista se kai oli, että jossakussa oli sellainen usko. Ehkä niin harvinaista, että sellaisen ihmisen tapaisi vain kerran elämässään, saisi hetkeksi melkein itselleen, ennen kuin tämä taas riistettäisiin pois.

Turha oli ollut kysymys ja niin tyypillinen Jannen vastaus, mutta yhtäkkiä kaipaus puristi Sihvosen rintaa niin, että teki mieli itkeä.

”N-niinhä mie sanoin.”

Kyllä hän tiesi, ettei ollut mitenkään varmaa, että Salo oli selvinnyt hengissä. Sen verran pahalta tämän jalka oli näyttänyt. Jos ei ollut, toivottavasti paholainen piti tätä niin hyvänä kuin mahdollista, paremmin kuin Sihvosta tällä puolen. Antoi tämän painaa maaten ja levätä, päästi kaikista maanpäällisistä tuskistaan. Sihvonen oli ehkä pelkuri, mutta siitä hyvästä hän olisi kaikki ne tuskat voinut ottaa omikseen – ehkä ne eivät muiden jatkeena painaisi hänen hartioitaan niin paljoa, vaikka hän tiesi, ettei pystyisi niitä kantamaan kunnialla niin kuin Salo oli tehnyt. Ehkä ne painaisivatkin liikaa ja hän pirstoutuisi lopullisesti kaiken sen alle, ehkä se ei haittaisi, jos vain Salolla olisi kaikki hyvin.

Sihvonen käännähti rajusti poispäin Rahikaisesta ja kiskoi lakanoita suojakseen. Ehtisi päästä sentään hiukan pois näkyvistä. Hän painoi kasvonsa hiestä märkään tyynyyn huultaan purren, odottaen. Kun kyyneleet parin hengenvedon jälkeen tulivat, kastuivat posketkin rumina virtoina, nyrkit puristivat ohutta kangasta ja hartiat nykivät itkun voimasta, pahasta olosta, jota hän ei enää kaiken jälkeen hallinnut. Lakanoiden kahahdusta Rahikaisen painautuessa lähemmäs Sihvonen tuskin kuulikaan, mutta tunsi pian pehmeän ja hiostavan lämpimän vartalon painokkaana selkäänsä vasten, niskaansa hipovan nenänpään, vyötärönsä ympärille laiskasti kiertyvän käsivarren.

Koko keho tärisi. Kosketus oli liikaa, mutta se ei ollut pahinta, näin Janne oli hänelle tehnyt iät ja ajat. Pahin tunne oli jotain muuta, mistä Sihvonen ei itsekään saanut kiinni. Tiesi vain, miten se teki kipeää.

”Noh. Mites sie nyt noin.” Jannen sormet näpersivät melkein hajamielisesti hänen paitansa helmaa. Niin, eihän tällä ollut aavistustakaan, mikä oli hätänä. Ja missä maailmassa sellaiselle olisi sanoja ollutkaan.

”En mie – tiijä. En mie voan – en mie tiijä – ”

”Shh.” Huulet painoivat jälkensä niskahiusten rajaan.

Sihvonen puri huultaan rajummin tukahduttaakseen sen säälittävän uikutuksen, joka uhkasi karata kyynelten mukana. Ehkä, jos kaikki olisi käynyt toisin, olisi Salo ollut hänen kanssaan kärsivällinen. Kertoillut omia juttujaan aarnivalkeista ja muustakin, kysynyt ja saanut luvan silitellä ranteita ja leuan pientä kuoppaa, kietoutunut varoen yhdeksi hänen kanssaan. Nähnyt ärähdyksien ja nykimisen läpi, saanut hänet heltymään. Uskomaan, että jos paholainen olikin olemassa, se ei ainakaan voisi viedä mitään niin kaunista heiltä pois.

Vaikka olihan se turhaa ja typerää – juuri hänen tapaistaan – pidellä kiinni jostain, mitä ei koskaan ollut ollutkaan. Hän kietoi täkkiä tiukemmin ympärilleen ja toivoi, että itku joskus loppuisi, vaikka tiesi, ettei se oloa helpottaisi.

Jossain, ehkä pimeässä ladon nurkalla tai sitten vain hänen unikuvissaan, lepatti pieni vihertävä liekki, joka kipinöi viimeisen valonsa ja painui sitten sammuksiin.

[ukkolanpoika]

happoradio x tuntsa

Kariluoto x Sirkka: Häävalssi mollissa

Sihvonen (&Rokka ja implied Sihlo): Pelko

[demonfowl]

Sinut vain, ja aikaa - luukku 2

tumblr & ao3

Kakkosluukkuuuu @trevardes tägään sut nyt näköjään näistä jokaikiseen varaudu.

Lehdon ajatusmaailma on vaan niin herkullista luettavaa mä en koskaan kyllästy sen kyynisyyteen tässä :''D Voi häntä.

Sanokaa hei tolle siniselle sohvalle. Tulette näkemään häntä Paljon.

(Näitä on aika kauhee julkasta koska alotin tän homman jo aikoja sitten ja nyt tekisin näistäkin jo tuhat juttua eri tavalla. Menkööt. Opitaan turhan perfektionismin tukahdutusta samalla.)

[janoisenkansansankari]

Pehmosta modern au Sihloa kansalle👀

[sotamieshonkajoki]

Aamulla (Sihvonen/Salo)

Hahmot/paritus: Sihvonen/Salo, mainintaa pienestä Rahikainen/Riitaojasta

Genre: Modern AU, lukio AU, fluff

Sanamäärä: ~ 2400

Varoitukset: Jonkinlaista seksuaalista kielenkäyttöä (mut se nyt on itsestäänselvyys kun yks henkilöistä on Rahikainen), eipä kai muuta. Murteita en lähteny sen kummemmin miettimään. Hahmot hyvin OOC.

Disclaimer: Hahmot Väinö Linnalle, saan tästä vain iloa

A/N: Mulla on liikaa tunteita lukioikäsistä Sihvosesta ja Salosta ja kirjotin hätäsesti nyt jotain fluffii et pääsen purkaa niitä :D Salolla on tässä AU:ssa vasen jalka amputoitu polven alapuolelta ja se käyttää siinä jalkaproteesia johtuen Salon canonisesta jalan menetyksestä Tuntemattomassa.

Summary: Sihvonen herää samasta sängystä Salon kanssa, Rahikainen antaa huonoja neuvoja. Seuraa pientä paniikkia, keittiön täydellinen sotkeminen ja Salo, jonka mielestä Sihvonen on outo mutta tosi suloinen.

Herätessään Sihvonen huomasi ensimmäiseksi vieraiden lakanoiden tunnun paljasta rintakehäänsä vasten ja sitten sen, että hänen rintakehänsä tosiaankin oli paljas. Ihoa pisteli ikävästi. Vieraat lakanat. Vieras sänky. Sihvonen käännähti vatsalleen ja painoi kasvonsa tiukasti tyynyyn rauhoitellakseen hermostumista, joka heti tuntui hänen koko kehossaan, ja jota suljettujen silmäluomien läpi tunkeva aamuauringon kirkas valo tuntui vain pahentavan. Uni oli kaikonnut ja Sihvonen välittömässä hälytystilassa.

Sihvonen veti syvään henkeä tyynyyn – vieraaseen, vieraaseen tyynyyn – päästäkseen tilanteen tasalle, ja hänen hätänsä rauhoittui hiukan, kun hän muisti olevansa kyllä samassa paikassa mihin oli nukahtanutkin. Rahikaisen kotona. Hän soimasi itseään typeryydestä ja muistutti sen olevan okei, että Rahikaisen koti oli turvallinen paikka ja siellä herääminen ei mitenkään erikoista. Olivathan hän ja Rahikainen yökyläilleet niin pienestä asti, että olivat vielä kutsuneet toisiaan Viljamiksi ja Janneksi. Yleensä juurikin Rahikaisen luona, sillä tämän vanhempien ollessa poissa koko kaksikerroksinen talo oli heidän, ja jopa Sihvosen lievästi sanottuna huolehtiva äiti päästi hänet aina ongelmitta lapsuudenystävänsä luokse. Kaikki oli hyvin. Silmät kiinnikin Sihvonen kuitenkin tiesi, ettei ollut: hän ei nukkunut siellä missä normaalisti yökylässä nukkui, patjalla Rahikaisen huoneen likapyykin täyttämällä lattialla. Hän oli sängyssä.

Ja kun hän muisti, että sänky oli Rahikaisen vanhempien ja että hänen oikealla puolellaan nukkui Matias Salo, hänen teki mieli vain nukahtaa uudestaan. Mieluiten loppuiäkseen. Sihvonen oli kuitenkin siihen jo aivan liian hereillä, ja varovainen vilkaisu paljasti hänelle, että noin viidenkymmenen sentin päässä hänestä Salo tosiaan makasi vielä onnellisesti unten mailla.

Näky sai Sihvosen sydämen lyömään tuttuun nopeaan, entistäkin hermostuneempaan tahtiin.

Salo oli kääntynyt yöllä ja nukkui nyt vatsallaan kasvot häneen päin, omituisessa sykkyrässä, jollaisessa yksikään normaali ihminen ei varmasti olisi saanut unta. Pojan vaalea tukka oli sotkussa otsalla, posket punoittivat ja kasvoilla uninen hymy. Olisihan Sihvosen pitänyt tietää, ettei Salo voisi nukkuessaankaan olla hymyilemättä. Tuijotettuaan hetken Salon kasvoja Sihvosen aivot rekisteröivät tämän olevan myös paidatta, ja hänen teki mieli kääntää katseensa heti pois. Alavartalo – voi Luoja – oli kokonaan peiton alla, joten sen tilasta ei voinut sanoa muuta kuin sen, että Salon jalkaproteesi oli edelleen irti ja makasi sängyn päädyssä. Mitä jos tämä oli yöllä riisuutunut kokonaan?

Sihvosen piti päästä pois. Kauemmas. Äkkiä. Hän kiskoi pistelevää peittoa, vierasta peittoa, heidän yhteistä peittoaan, rintakehänsä suojaksi, veti itsensä ylös ja kiepsahti sängyn laidalle istumaan kasvot poispäin Salosta. Paniikki alkoi hiljalleen muuttua ärsytykseksi, kun hän huomasi paitansakin olevan teillä tietymättömillä.

Kun hän saisi itsensä ylös ja Rahikaisen huoneeseen, hän todellakin tappaisi tämän.

Koko sotku oli edellisiltana alkanut aivan normaalisti, kun Rahikainen oli soittanut ja kutsunut luokseen vakuuttaen, että paikalla olisivat tosiaan vain he kaksi ja missiona perjantaikännien sijaan PlayStation-tappelu ja pizzan ahmiminen. Eivät Sihvosta Rahikaisen väkivaltapelit kiinnostaneet, ja seuraavan maanantain historiankoe kummitteli hänen mielensä perukoilla sen hetken Ahdistavat ajatukset-listan kärjessä, mutta Rahikaisella oli muutenkin tarpeeksi syytä kiusoitella häntä jatkuvasta kotona nysväämisestä. Sihvosen äitikin oli ollut ideasta iloinen ja päästänyt hänet ”Jannen” luo edes kysymättä, olivatko tämän vanhemmat kotona. Kun Sihvonen oli saapunut paikalle ja häntä oli Rahikaisen sohvalta iloisesti moikannut Salo, historiankoe oli kaikonnut hänen Ahdistavat ajatukset-listaltaan sillä sekunnilla. Sen tilalle olivat tulleet sydämentykytys, kuiva kurkku ja yhtäkkinen epävarmuus ulkonäöstä.

Onneksi Rahikainen oli hoitanut puhumisen, ja illanvieton ensimmäiset pari tuntia olivat sujuneet ilman suurempaa katastrofia. Sihvonen oli katsellut epämääräisen kateellisena, miten Salo puristi ohjainta ja nojasi nauraen Rahikaisen olkapäähän tämän opettaessa häntä ampumaan tarkemmin, ja hätkähtänyt rajusti joka kerta, kun Salo oli pyytänyt häntä ojentamaan karkkikulhoa lähemmäs. Sihvonen itse oli tietysti vältellyt ohjainta kuin ruttoa, jottei nolaisi itseään taidottomuudellaan. Sitten Rahikainen oli ehdottanut, että he voisivat molemmat jäädä yöksi, olisihan talo vanhemmista tyhjänä pitkälle seuraavaan päivään. Salo oli suostunut innokkaasti ja Rahikainen katsonut Sihvosta sen verran merkitsevästi, että hän oli tiennyt, ettei vaihtoehtoja ollut.

Kun Rahikainen oli keskiyön aikoihin ilmoittanut, että menisi omaan huoneeseensa ja majoittaisi Sihvosen ja Salon nukkumaan vanhempiensa parisänkyyn, Sihvonen oli ollut valmis pakenemaan ikkunasta.

Salo ei ollut tietysti ollut moksiskaan. Oli kiivennyt nauraen parisängyn toiselle puolelle, irrottanut proteesinsa, kiskonut paidan pois päältään (”mulle tulee kuuma helposti”) onnellisen tietämättömänä Sihvoselle aiheuttamastaan oikosulusta ja hyvät yöt toivotettuaan kietoutunut peittoon. Sihvonen oli maannut valveilla pitkälle yöhön sydän tykyttäen katsellen pojan kohoilevaa selkää. Mokoma Rahikainen tiesi kyllä täsmälleen, millainen vaikutus Salolla Sihvoseen oli.

Nyt aamulla kaikki tuntui vielä järjettömämmältä kuin se eilen illalla oli tuntunut. Sihvonen veti muutaman kerran syvään henkeä ja alkoi haroa lakanoita käsillään paitaansa etsien, varoen herättämästä unissaan tuhisevaa Saloa. Missä ihmeen vaiheessa hän oli paidan edes riisunut? Kai Salo oli nukkunut koko yön, ei kai Salo ollut nähnyt häntä ilman sitä?

Pieni paniikki alkoi palata - vieras sänky, pistelevät lakanat, liian kirkas valo, Salo hänen vieressään - mutta helpottui hiukan Sihvosen äkätessä peiton alta sentään kännykkänsä. Hän avasi sen ja sitten WhatsAppin valmistautuen huolestuneiden viestien tulvaan äidiltään – hän ei varmasti ollut muistanut ilmoittaa tälle jäävänsä yöksi – mutta viestejä oli vain yksi. Rahikaiselta.

Lähin Riitaojan luo, kämppä on teijän kuhan ette riko mitään. Sängynpäädyssä on kortsuja. Tee Salon pojalle aamupalaa ;)

Lähetetty puolisen tuntia sitten. Aivan niin kuin ”tee Salon pojalle aamupalaa” olisi Sihvosta jotenkin rauhoittanut.

Hän todellakin tappaisi Rahikaisen. Mutta ensin hän yrittäisi saada tältä selvyyden siihen, mitä oli tapahtumassa ja mitä ihmettä hänen muka pitäisi tehdä.

Rahikainen auta Se nukkuu Mun vieressä

Hän tuijotti ruutua tuskastuneena muutaman minuutin ja harkitsi tosissaan jo menevänsä lukittautumaan vessaan ja soittavansa Rahikaiselle hätäpuhelun, kun Rahikaisen nimen viereen ruudun yläkulmaan vihdoin ilmestyi teksti ”paikalla”.

Herätä se suihinotolla Piilota sen jalka niin se ei pääse karkuun vaiksie olisitki huono

LOPETA MULLA EI OO EDES PAITAA

Se on jo hyvä alku

EI KUN MÄ HERÄSIN ILMAN PAITAA ja mä en edes tiedä missä se on

Kävin kahtomas teit ennen ku lähin, siin on lattialla yks paita Se on miun Voit lainata

EI KUN MISSÄ MUN OMA PAITA ON? VEITKÖ SÄ SEN??

;)

MIKSI SÄ PÖLLIT SEN Miksi sä haluut että mä oon Salon edessä sun paita päällä Onks täs joku taka-ajatus Miks sun piti lähtee sinne Riitaojan luokse just nyt??

Et sie sinne kuole Parempi vaan et saat ol Salon kans vähän kahestaan Laita nyt vaan se miun paita jos siun on pakko kerran joku paita laittaa Ja ne kortsut on siinä ihan siun jaloissa Toin ne siihen ko kävin Pitäkää hauskaa

Sihvonen sulki puhelimen ja tunki sen vihaisesti farkkujensa taskuun. Salo tuhahti unissaan ja käännähti hiukan, muttei onneksi herännyt.

Sängynpäädyssä tosiaankin oli kondomipaketti, ja jo sen näkeminen sai Sihvosen posket kuumiksi. Rahikainen tiesi kyllä hyvin, että Sihvonen uskalsi tuskin katsoa Saloon päinkään, saati sitten, että olisi koskaan tunnustanut ääneen, millaisen reaktion poika sai hänessä aikaan tai tehnyt minkäänlaista aloitetta. Rahikainen oli hänen täydellinen vastakohtansa: tämä lähti koittamaan onnea kenen tahansa kanssa, näköjään jopa viattomuudestaan tunnetun Riitaojan. Sihvonen puristi kondomipaketin nyrkkiinsä ja työnsi paremman puutteessa patjan alle, jotta Salo ei joutuisi näkemään sitä herätessään. Sen jälkeen hän kiinnitti huomionsa taas rintakehänsä häiritsevään paljauteen ja äkkäsi lopulta lattialta mytyn, joka hänen suoristettuaan sen osoittautui hänelle täysin tuntemattoman bändin T-paidaksi. Käyttikö Rahikainen muka bändipaitoja? Sihvonen ei jäänyt miettimään asiaa sen tarkemmin, vaan kiskoi paidan päälleen ja itsensä ylös. Vieras kangas tuntui inhottavalta iholla, mutta hänen täytyisi äkkiä päästä vähän kauemmas Salosta, jottei menettäisi järkeään.

He olivat kahdestaan. Rahikaisen kotona. Sihvosen Ahdistavat ajatukset-lista piteni ja piteni hänen aivojensa käydessä läpi saman tien kaikkia mahdollisia tapoja, joilla hän voisi nolata itsensä Salon edessä ja pahimmillaan samassa tuhota kaiken ystävyydentapaisen heidän väliltään yhden aamun aikana. Hän harkitsi hetken keräävänsä tavaransa ja lähtevänsä nöyränä kotiin kuulemaan äitinsä ripityksen, mutta Salo oli Rahikaisen luona ensimmäistä kertaa. Hän soimaisi itseään vielä enemmän, jos jättäisi pojan heräämään yksin tyhjään, vieraaseen taloon.

Ja Rahikainen tiesi sen ja luuli varmaan, että oli hyväkin suunnitelma jättää heidät kahdestaan.

Sihvonen hiipi varovaisin askelin ovelle ja luotuaan viimeisen vilkaisun peittoon kääriytyneeseen Saloon lähti alakertaan johtaviin portaisiin. Salo löytäisi hänet kyllä keittiöstä itsekin. Toivottavasti tämä vain nukkuisi vielä vähän aikaa, jotta Sihvonen saisi ajatuksensa selvitettyä.

Sihvonen lohduttautui sillä, että oli ollut Rahikaisen vanhempien loisteliaassa talossa yötä varmaan tuhansia kertoja ja tunsi paikan kuin omat taskunsa. Näissä portaissa Sihvonen oli kuusivuotiaana lyönyt päänsä ja joutunut tikattavaksi pikku-Jannen yllytettyä häntä liukumaan kaidetta alas, ja löytäessään tiensä Rahikaisen keittiöön Sihvonen muisti selkeästi, miten he juuri yläasteen aloittaneina olivat jännittyneinä avanneet ensimmäisen olueensa tuon nimenomaisen pöydän ääressä. Aika paljon he kaksi olivat ehtineet yhdessä tehdä. Vielä nyt lukiossakin virallinen bilemestari Rahikainen tuntui oudosti eksyvän samoihin porukoihin Viljami Sihvosen kanssa, pojan, joka käytti aina samoja neulepaitoja (niitä tuttuja hyviä, ainoita, jotka eivät pistelleet iholla) ja jonka hermostuneesta takeltelusta ja tärisevistä käsistä muut väänsivät vitsiä olan takaa.

Ja muutama kuukausi sitten heidän lukioonsa oli ilmestynyt vaaleatukkainen poika, joka oli esitellyt itsensä Matiakseksi mutta tottunut nopeasti kutsumaan itseään porukan yleisen nimikäytännön mukaan Saloksi, ja jonka Sihvosessa aiheuttamista reaktioista Rahikainenkin oli saanut aihetta kiusoitella häntä.

Sihvosen samanaikaiseksi iloksi ja kauhuksi Salosta oli nopeasti tullut hänen, Rahikaisen, Lehdon ja Määtän muodostaman epämääräisen kaveriporukan täysipainoinen jäsen. Ei Salosta, mutkattomasta ja lapsellisen positiivisesta, voinut olla pitämättä. Sihvonen muisti, miten oli nähnyt Salon ensimmäisenä koulupäivänään esittelevän proteesiaan muutamalle kiinnostuneelle, laskenut siitä leikkiä ja jopa irrottanut hetkeksi, jotta Määttä voisi kokeilla sen painoa. Sihvonen ei ollut voinut ymmärtää sellaista huolettomuutta. Ei ymmärtänyt vieläkään, mutta samalla se veti häntä puoleensa.

Pelkkä Salon ajattelu tuntui kipristelynä Sihvosen vatsanpohjassa.

Hän alkoi availla keittiön kaappeja saadakseen käsilleen tekemistä ja joutui toteamaan, että Rahikainen oli taas käyttänyt äitinsä antamat ruokarahat karkkiin, noutoruokaan ja alkoholiin. Jääkaapin sisältö koostui lähinnä eilisen pizzan jämistä ja Rahikaisen äidin omituisista smoothieista ja soijajogurteista, joihin koskemisen ajattelukin puistatti Sihvosta hiukan. Ei hän tiennyt, mitä ne sisälsivät. Ei uskaltaisi syödä. Kuiva-ainekaapissakaan ei näyttänyt olevan mitään sellaisenaan syötäväksi kelpaavaa. Kokatako hänen pitäisi? Silloin hän varmasti polttaisi Rahikaisen hienon, kalliin keittiön maan tasalle. Mitä hän tekisi?

Sihvonen kaivoi kännykkänsä taskusta ja alkoi näpytellä Rahikaiselle kiivaasti viestiä. Rahikainen tiesi, miten helposti hän panikoi, oli tuntenut hänet tarpeeksi kauan tietääkseen jokaisen häntä hermostuttavan pikkuasian, vaikkeivat he koskaan asiasta puhuneetkaan. Rahikainen kyllä tulisi takaisin, jos Sihvonen sanoisi kahdestaan Salon kanssa olemisen olevan liikaa. Eikö tulisikin?

Mitä mä TEEN Ei tääl oo edes ruokaa??

Luojan kiitos vastaus tuli tällä kertaa nopeasti.

Saitsie jo Salolta?

JANNE EI

Et viälä? Kyl se siit ;) Hei Sie sanoit Janne? Onks siäl jotain ongelmaa?

Sä käskit laittaa aamiaista ja tääl on kaapit tyhjät Enkä mä halua siltä ”””saada”””

Eli sie haluut kummiski tehä sille aamupalaa Aika söpöä Missä Salo on?

SE NUKKUU VIELÄKI RAHIKAINEN AUTA MITÄ TEEN MIKS SUN OLI PAKKO LÄHTEE JUST NYT JA JÄTTÄÄ MUT KAHESTAAN SEN KANSSA Hei Mitä jos se ei herää?? Mitä mä sit teen???

Tuu takasi, Sihvonen kirjoitti, mutta jätti lähettämättä. Hän kuulosti tarpeeksi säälittävältä jo muutenkin, tiesi kyllä, että panikoi nyt liikaa. Olisi pakko pärjätä. Eikö vain? 

Onneksi Rahikainen ei sentään nauranut hänelle.

Kyl sie pärjäät, se herää varmaan ihan just Kokkaa sille jotain

En mä osaa kokata!! Ja sit ku Salo herää mä joudun PUHUU sille Vois vaan paeta

Tee sille lettuja, eiks niit oo aika helppo tehä? Ja koita saada Salolta Tuu sit kertoo millasta oli… eksiul ookki viel poikuus tallella? Mie sanoin et mie voisin harjotel siun kaa Saloo varten mut sie et suostunu :(

Sihvonen tiesi, että Rahikainen yritti puheillaan vain saada hänen ajatuksensa pois hermostumisesta, mutta häntä ärsytti silti.

Voinko soittaa sulle Tarviin apuu oikeesti mitä mä teen Salon kanssa En mä oo koskaan ollu sen kanssa kahestaan missään

Elä soita, Riitaoja nukkuu miun kyljes niin nätisti enkä mie haluu et se herää Tee niitä lettuja nyt

Mä tiedän et sä suunnittelit tän koko jutun

:))

Anna nyt ees jotain neuvoja!!!

Tee. Lettuja. 

Ruudun yläkulma kertoi Rahikaisen häipyneen paikalta ja keskustelun olevan ohitse. Sihvonen työnsi kännykän taskuunsa ja painoi käden turhautuneena otsalleen. Kello läheni yhtätoista. Salo todellakin heräisi millä hetkellä hyvänsä.

Sihvonen veti muutaman kerran syvään henkeä ja alkoi etsiä katseellaan sekoituskulhoa.

”Mitäs sä täällä?”

Sihvonen hätkähti rajummin kuin edes tiesi olevan mahdollista ja käännähti äkkiä ympäri. Hänen käsissään puristamansa kulho jäi pöydälle ja taisi kellahtaa kyljelleen, mutta Sihvosen huomio oli valuvan taikinan sijaan välittömästi Salossa, joka nojasi rennosti työtason kulmaan vain parin metrin päässä hänestä. Paidattomassa Salossa. Pojalla ei vieläkään ollut päällään kuin collegehousunsa, ja tämä katseli Sihvosta hymyillen pää hiukan kallellaan täysin tietämättömänä toiselle aiheuttamastaan oikosulusta. Sihvonen tunsi rajun punan nousevan poskilleen. Hän yritti kääntyä takaisin kulhoon päin, muttei saanut Salosta silmiään irti.

”En mä… aamupalaa vaan.”

Salo koputti kantapäällään lattiaa. ”Kato, pistin jalankin paikoilleen, että pääsisin kattomaan, mikä meininki täällä on. Jotain taikinaako sulla on siinä? Missäs Rahikainen?”

”Se… lähti.” Sihvonen puri huultaan raivokkaasti, mutta päätyi silti möläyttämään ulos juuri sen, mitä eniten sillä hetkellä ajatteli: ”Sulla ei – sulla ei ole paitaa.”

Voi Luoja nyt. Hän oli enemmän tai vähemmän pyörinyt Rahikaisen kanssa samoissa piireissä yli kymmenen vuotta, mutta tippaakaan tämän taidoista ei ollut tarttunut häneen. Rahikainen oli aina niin rento näissä tilanteissa, sai kenet tahansa. Sihvonen tiesi kyllä, ettei koskaan pystyisi samaan, mutta tämä oli suurin pohjanoteeraus vähään aikaan.

”Olisi, mutta ainoan paidan, mikä mulla on mukana, mä heitin illalla lattialle, ja nyt se on nyt sun päällä.”

Sihvonen tuijotti Saloa typeränä erittäin pitkän ja kiusallisen hetken, kunnes asioiden laita alkoi hiljalleen hahmottua hänen mieleensä. Tietenkään Rahikainen ei käyttänyt bändipaitoja.

Hän tappaisi Rahikaisen.

”Mä…” hän soperteli yrittäen katsoa mihin tahansa muualle kuin Saloon. Mihin tahansa. ”Mä voin… antaa sen takas…” Sori, ei mun pitänyt pukea sun paitaas vaan Rahikaisen? Tää koko sotku johtuu siitä, että Rahikainen leikkii Amoria? Ajatuskin paidan riisumisesta Salon edessä sai Sihvosen aivot entistä suurempaan oikosulkuun, ja hän käännähti äkkiä takaisin työtasoon päin. Lettutaikina oli valunut sen reunan yli keittiön alakaapeille, jauhopussi uhkaavasti kallellaan ja maitokin oli ollut jo liian pitkään lämpimässä. Hyvin sujui sekin.

Salo käveli lähemmäs. Sihvonen yritti automaattisesti perääntyä tasoa vasten, mahdollisimman kauas, mutta tajusi viime hetkellä sotkevansa silloin paitansa – Salon paidan – taikinaan ja oli loukussa.

”Älä ihmeessä. Se sopii sulle paremmin kuin mulle.” Sihvonen kurkisti varovasti olkansa yli nähdäkseen Salon hymyilevän hänelle tuttua hymykuoppahymyään ja työntävän tukkaansa pois otsalta. Voi Luoja, miten söpö. Poika oli Sihvosta liian lähellä, niin lähellä, että huimasi, ja Sihvonen joutui ottamaan märästä tasonreunasta tukea yhtäkkiä täriseville käsilleen. Salo työnsi päänsä hänen olkapäälleen. Paljas rintakehä melkein painautui Sihvosen selkää vasten. Katsoi uteliaana kaatunutta kulhoa, ei tajunnut, ei tajunnut, mitä teki. ”Taitaa vaan… letut olla vähän entisiä.”

”Mä en osaa kokata”, Sihvonen mumisi paremman puutteessa.

Salo raapi päätään. Sihvonen mietti etäisesti, oliko koskaan edes nähnyt Saloa ilman tämän avointa hymyä. Salon hymyä eivät vieneet puuttuva jalka, paitavarkaus, Rahikaisen keittiössä sillä hetkellä vallitseva täydellinen sotku tai mikään muukaan, mikä Sihvosen itsensä sai hermostumaan.

”En mäkään osaa kokata”, Salo sanoi lopulta.

”Okei. En… mäkään.”

”Et osaa kokata?”

”En… osaa kokata.”

Sihvonen hiljeni. Nolostuminen kuristi kurkkua.

Salo työntyi, jos mahdollista, vielä vähän lähemmäksi ja tuijotti marmoritasolle suuren lammikon muodostanutta lettutaikinaa Sihvosen olan yli. Kulhossa sitä ei ollut enää tippaakaan.

Sitten hän painoi kasvonsa Sihvosen olkapäähän ja alkoi kikattaa hillittömästi.

”Jumalauta”, hän sanoi melkein ihailevaan sävyyn. Sihvonen ei enää voinut estää hermostuneen hymyn pyrkimistä kasvoilleen. Salo oli lämmin hänen selkäänsä vasten ja tämän nauru oli estotonta ja aitoa ja nikotteli hassusti, saattaen pieniä väristyksiä matkaan pitkin hänen kehoaan. ”Jos sä siivoat ja mä keitän meille kahvia?”

Sihvonen veti henkeä ja kääntyi katsomaan Saloa varovasti silmiin. ”Sopii.”

Salo veti kaapinoven koukusta käsipyyhkeen, heitti sen Sihvoselle – jonka omituisen väistöliikkeen ja pyyhkeen putoamisen lattialle hän kuittasi hymyllä – ja kurotti sitten varpailleen etsiäkseen yläkaapeista kahvipakettia. Oli jo alkanut hyräilemään itsekseen. Sihvonen katsoi hänen touhuaan suupielet ylhäällä ja uskalsi jo varovasti toivoa, että Rahikainen pysyisi poissa mahdollisimman pitkään.

[trevardes]

Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 2)

Tämän luukun sanamäärä: noin 1800

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/39464356

***

Luukku 2 - Lauantai ja sunnuntai

Lehto miettii sitä pirun lahjakorttia töissä koko päivän.

Hän ajaa vuoronsa aluksi yhden muuttokuorman Hervannan perukoille. Opiskelijapojat, joille kuorma kuuluu, tulevat autossa mukana. Lehto taitaa mietteissään näyttää niin vihaiselta, että ne säikkyvät häntä, sillä hiljaisempi ei juuri uskalla pukahtaa matkan aikana mitään, ja toinen taas höpöttää lakkaamatta turhia.

Lehto auttaa poitsuja kantamaan painavimmat huonekalut, eli vaatekaapin ja sängyn, kolmanteen kerrokseen. Sänkyjä on tosiaan vain yksi, sellainen juuri ja juuri kahden nukuttava, ja siinä kohtaa ne katsovat häntä niin varoen, että Lehtoa vituttaa. Mikä hän tässä olisi tuomitsemaan? On kyllä ihan totta, että ehkä hän vihaisine perusilmeineen ja isoiksi treenattuine käsivarsineen näyttää sellaiselta tyypiltä, jolta sitä voisi odottaa. Tatuoinnitkin hänellä on kuvaan kuuluen, mutta talvella niitä ei sentään näy vaatteiden alta. Hänelle vaan on aina ollut hyväksi näyttää vaikeasti lähestyttävältä, koska silloin kukaan ei tosiaan lähesty. Ei hän silti ihan ilman syytä ketään hauku tai hakkaa, etenkään jotain nuoria homopareja. Toinen näistä on kuin naiivi pieni koiranpentu, ja toinen fyysisesti isompi hujoppi mutta näkyvästi hermostunut. Täytyy niiden melkein parikymppisiä olla, mutta ne näyttävät niin nuorilta kummatkin. Ihan niinkuin Lehto tuollaisia jaksaisi kiusata.

Jotenkin vituttaa vaan nähdä sitä arkipäiväistä läheisyyttä. Ne ovat niin kotona toistensa tilassa; laskevat muina miehinä käden toisen olkapäälle, vaihtavat pienen suukon tavaroiden kannon lomassa kun luulevat, ettei Lehto näe. Ne ovat lapsellisen innostuneita ensimmäisestä yhteisestä asunnosta, vilkuilevat jatkuvasti toisiaan hymyillen ja oikein hehkuvat hermostunutta, epäuskoista onnea. Vuokranantaja on jo ehtinyt vaihtaa postiluukkuun niiden nimet, eripariset kirjaimet julistavat, että täällä asuvat nyt Salo ja Sihvonen. Sekin saa pojat hymyilemään niin onnellisina, että Lehdon vatsaa vääntää.

Se pienempi, Matias sen nimi taisi olla, tarjoutuu keittämään kahvit kiitokseksi, mutta Lehto kieltäytyy ja häipyy heti kun suinkin pystyy. Keikasta jää rauhaton ja outo olo. Lehto yrittää olla ajattelematta sitä ajaessaan pakettiauton takaisin huoltoaseman pihaan ja kävellessään sisälle pitämään kahvitaukoa, mutta ei siitä tule oikein mitään.

Hän on loppupäivän kassalla ja vaikka päivä on lauantaiksi tavallistakin kiireisempi, ei hän pääse levottomista ajatuksistaan eroon. Hänen työnsä on välistä niin helvetin monotonista, että ajatukset harhailevat väkisin muihin juttuihin. Rahan takia sitä vaan tehdään eikä siksi, että se olisi jokin älyllisesti stimuloiva kutsumusammatti. Lehto myy bensaa, myy munkkeja ja kahvia, kirjaa pakettiautovarauksia, paistaa ranskalaisia, myy kaljaa, kuuntelee työkaverin höpinöitä, myy tupakkaa, myy lisää kahvia ja lisää bensaa. Asiakkaana on romuluisia rekkamiehiä, halvan kahvin perässä tulleita pihejä kahvittelijoita, meluisia lapsiperheitä. Kaikki hoituu autopilotilla, ja mieli on vapaa pyörittelemään ikäviä juttuja niin pitkään, että se alkaa tosissaan raivostuttaa.

Lehto ei voi olla ajattelematta niitä opiskelijapoikia, sitä intiimiyttä. Määttää ja sitä sen Lahtista ja niiden arkista söpöilyä, sen näennäistä helppoutta ja kotoisuutta. Kaarnoja ja niiden vuosikymmeniä kestänyttä vakaata liittoa. Rahikaistakin, ja sitä sen jätkää, jonka kanssa Lehto ei ole koskaan vaihtanut puolta sanaa enempää, mutta josta hän tietää aivan liikaa Rahikaisen innostuneen kehuskelun takia.

Kaikki se saa hänet ajattelemaan itseäänkin, vertaamaan omaa tilannettaan muihin. Hänellä ei ole sillä tavalla ketään. Ei hän haluakkaan, ihan oikeasti ei - mutta. Hän ei voi sille mitään, että hänellä on joskus sellainen… tunne. Sellainen kihelmöivä kaipaus, vaikkei hän oikein edes tiedä, mitä kaipaa.

Ei se ole mikään järjellinen juttu, vaan sellainen pohjaton ahdistus, tunnereaktio jota hän ei ymmärrä tai osaa käsitellä. Se kerääntyy Lehdon ihon alle kunnes olo on rauhaton koko ajan. Sähkövirta kulkee hänen lävitseen, sätkähtäen vahvemmaksi aina, kun joku koskettaa häntä.

Halaukset Määtältä ja Rahikaiselta tuntuvat pahalta, liian paljolta, siltä kuin hermot palaisivat. Samalla niiden kosketus tuntuu niin hyvältä, että Lehdon on pakko ärähtää ja työntää ne pois. Jos hän antaisi niiden olla siinä, jos hän halaisi takaisin, hän ei välttämättä pystyisi päästämään irti. Hänestä tuntuu, kuin hän tarvitsisi kosketusta enemmän kuin mitään muuta, mutta hän ei halua sitä.

*

Töiden jälkeen Lehto menee salille kun ei muutakaan keksi. Hän lämmittelee nopeasti ja huolimattomasti ja tekee sen jälkeen rankkoja sarjoja kahden tunnin ajan. Äärimmäinen fyysinen rasitus karkottaa kihelmöivän olon ja auttaa tyhjentämään pään. Jäljelle jää vain polte lihaksissa ja tunne onnistumisesta, kun hän nostaa penkistä enemmän kuin kukaan muu.

Ennen pitkää muiden salillakävijöiden puuskutus alkaa kuitenkin käydä hermoille, eivätkä Lehdon lihaksetkaan kestä yletöntä rääkkiä. Hänen tekisi mieli jatkaa treeniä vaikka koko yön, mutta hän tietää, että jos hän aiheuttaa itselleen jonkinlaisen rasitusvamman, hän ei voi tulla salille pitkään aikaan, ja sitä riskiä hän ei halua ottaa. Tämä on yksi ainoista paikoista, joissa hän pystyy rentoutumaan, eikä hän halua ajatellakkaan millaista olisi, jos hän ei pääsisi silloin tällöin tänne purkamaan paineita.

Hän on ollut tällainen jo vuosia, mutta olo tuntuu pahentuvan koko ajan. Lehto saa sätkyn jos jonkun rekkamiehen koura hipaisee kassalla hänen kättään kun hän ojentaa vaihtorahoja. Hän värähtää ja henkäisee terävästi aina kun jonkun työkaverin käsivarsi painuu hänen omaansa vasten kassalla. Se on naurettavaa ja säälittävää, eikä Lehto tiedä mitä tehdä.

*

Kotona Lehto käy nopeassa suihkussa, syö jääkaapista makaronilaatikon jämät ja sulkeutuu sitten huoneeseensa. Hän kuulee Rahikaisen tai Määtän liikuskelevan asunnossa ja katsovan televisiota, mutta häntä ei juuri nyt huvita nähdä niitä. Hän menee sänkyyn aikaisin ja käpertyy pienelle kerälle tyynynsä ympärille.

Sänky tuntuu kylmältä ja tyhjältä. Lehto pyörii rauhattomana koko yön, nukkuu lopulta vain muutaman tunnin.

*

Aamulla hän nousee aikaisin ja raivosiivoaa ensin oman huoneensa ja sitten yhteisetkin tilat. Uneton yö painaa, mutta hänessä asuu kumma rauhattomuus, joka ei anna hänen olla paikoillaan. Hän tiskaa kaikki likaiset astiat keittiöstä ja luuttuaa lattian. Ärähtää Rahikaiselle, joka kävelee kostean lattian poikki jättäen jälkeensä hiekkaa eteisestä, jota Lehto ei ole vielä ehtinyt imuroida. Rahikainen vain vaihtaa oudoksuvia katseita Määtän kanssa.

Puolen päivän tienoilla Määttä häipyy Lehdon siivousoperaation tieltä.

“Vaan voin minä sinut Lammion luokse matkallani heittää”, Määttä sanoo Rahikaiselle kysyvästi eteisestä.

“Kiitti, mut mie meen illalla vasta”, Rahikainen vastaa. “Sillä oli jottain.”

Määttä hymyilee, kun Rahikainen noin suoraan myöntää olevansa kuitenkin menossa Lammion luo. Sitten se kiskoo kengät jalkoihinsa ja kietoo kaulaansa niin pitkän ja paksun harmaan huivin, että näyttää täysin hukkuvan sen sisään, ja astuu ulos pakkaseen.

Rahikainen jää ‘auttamaan’ Lehtoa. Käytännössä auttaminen tarkoittaa sitä, että se röhnöttää sohvalla ja katsoo samaan aikaan Game of Thronesia televisiosta, tekee läppärillä jotain koulujuttua ja häiritsee Lehtoa jatkuvalla pulinalla. Aiheena ehtii olla niin pikkujoulubileet, joku kuuma professori yliopistolta, sen hänen joulukalenterinsa sisältämät yllätykset, kuin myös sarjan Cersei Lannister.

“Tiiätkö sie semmosen hienon termin ku MILF? Koska tuossa on nimittäin sellanen äippä joka sais tehä miulle ihan mitä vuan. Se on sillein pelottavalla tavalla seksikäs, eikö ookkin? Nyt kun mietin niin se taitaa olla miun juttu...”

Lehto vastaa vain epämääräisellä, tuskaisella murahduksella. Hän pyyhkii vihaisesti pölyjä ja ehtii jo harkita Rahikaisen heittämistä ulos, mutta sitten sen puhelin soi ja puhetulva taukoaa.

Rahikainen laittaa sarjan pauselle ja vastaa. “Terve. Mitäs siulla on piälläs?”

Se nauraa vastaukselle, jota Lehto ei kuule, mutta rauhoittuu sitten kuuntelemaan. Se on hetken hiljaa ja sen kasvoille nousee hölmö hymy.

“Nyt jo? Voinha mie. Joo. Mennee ehkä puol tuntii. Joo. Nähhään kohta.”

Se lopettaa puhelun ja onkii sohvapöydän alta repun, johon työntää läppärinsä.

“Mie lähen sinne”, Rahikainen ilmoittaa, eikä sen tarvitse edes selventää mihin, koska Lehto kyllä tietää. Rahikainen ei oikeastaan ole nykyään missään muualla kuin yliopistolla, kotona, satunnaisissa bileissä ja Lammiolla. Se jaksaa edelleen väittää kivenkovaan Lammion olevan vain säätö muiden joukossa, mutta ei sitä tässä vaiheessa usko enää kukaan. Kyllä tyhmempikin näkisi, että täysin kusessahan se siihen on.

Rahikainen nousee venytellen sohvalta, ja kerää satunnaisia tavaroita reppuun pöydältä, lattialta ja huoneestaan. Sitten hän heittää paksun takin niskaansa, huikkaa Lehdolle hyvästit ja lähtee. Lehto etsii siivouskaapista kumihanskat ja pesee vessan.

Siivous ei juuri enää paranna hänen mielialaansa. Kumihanskojen lateksi tuntuu ranteiden ympärillä häiritsevältä, puristaa kuin käden ote, ja Lehto vihaa sitä. Vihaa sitä, kuinka kauan hänellä on ollut tällainen olo, kuin hän olisi samaan aikaan kiristyvä jousi ja pohjaton kaivo. Hän repii hanskat pois, pesee kätensä kahteen kertaan.

Ajatukset palaavat jatkuvasti siihen korttiin, ja lopulta hän alentuu menemään huoneeseensa ja etsimän sen sekalaisesta paperipinosta, jonka pohjalle hän sen lähes vuosi sitten työnsi.

Kortti on paksua kartonkia, hempeän vaaleansininen. Sisällä lukee koukeroisella käsialalla firman nimi, kortilla lunastettavien sessioiden määrä, ja puhelinnumero josta ajat on kai tarkoitus varata.

Sen enempää miettimättä Lehto istahtaa sängyn reunalle, näppäilee numeron puhelimeensa ja soittaa. Hyvä, että asunto on tyhjä ja hänellä ei ole yleisöä juuri nyt, sillä hän tuntee poskiensa palavan punaisina jo ennen kuin kukaan edes vastaa.

Pian sieltä vastataan vaikka on sunnuntai. Joku pirtsakka Sirkka siellä ilmoittaa iloisesti Lehdon soittaneen Hellyyden Ammattilaisten asiakaspalveluun. Lehto haluaa lyödä naiselle luurin korvaan heti paikalla.

Jokin kuitenkin estää ja pakottaa hänet puhumaan. “Mulla olisi… tämmönen lahjakortti. Teille. Lukee että kuusi kertaa.”

“Oi miten kivaa!” Sirkka kujertaa. “Luetko ääneen siitä sarjanumeron niin että mä löydän sen täältä koneelta? Sen pitäisi löytyä kortin kääntöpuolelta.”

Lehto lukee. Ääni kuulostaa hänen omaan korvaansa käheältä ja tukahtuneelta.

“Joo, täältä se löytyykin!” Sirkka vahvistaa. “Sulla olis aatonaattoon asti aikaa käyttää tämä kortti ennen kuin se menee vanhaksi. Varataanko heti sulle ensimmäinen tapaaminen?”

Ei helvetti. Mitä ihmettä Lehto oikein on tekemässä. Sormi on jo napilla joka katkaisisi puhelun ja lopettaisi tämän hulluuden siihen, mutta Lehto jänistää viime hetkellä.

Helvetti, miten paha se voi olla. Mitä jos kokeillaan nyt sitten. Jos, ja kun, hän ei pidä siitä, hän voi pakottaa Rahikaisen ottamaan kortin takaisin. Kuka tietää, ehkä se tosiaan on niin hirveää, että hänen typerä kehonsakin tajuaa, ettei hän oikeasti tarvitse tai halua kenenkään kosketusta.

“Varataan”, hän kähähtää.

“Haluaisitko sä halijan olevan nainen vai mies?”

Kysymys yllättää kuin isku vyön alle, ja Lehto vastaa refleksinomaisesti ‘mies’ ennenkuin edes harkitsee. Vittu. Ei hän nyt ihan niin homo ole kuin miltä nyt vaikuttaa.

Eihän tässä edes ole mitään. Sellaista.

Jotenkin ajatus jonkun naisen halittavana olemisesta vain ahdistaa vielä enemmän kuin jonkun miehen. Naiset tuoksuvat usein kukilta ja ovat jotenkin pehmeitä. Ja puhuvat enemmän kuin miehet, sillä tavalla ettei Lehto osaa suhtautua siihen. Tällaiseen ammattiin hakeutuvat varmaan muutenkin sellaiset sosiaaliset ja äidilliset naiset, ja ne suorastaan kammottavat Lehtoa. Ei hän halua, että hänestä yritetään huolehtia.

“Näin joulun alla meillä on aikataulujen kanssa vähän tiukkaa”, Sirkka keskeyttää Lehdon ajatukset, “mutta Ristolla näyttäisi olevan nyt tiistaina vapaa aika? Mitä sanoisit siitä?"

Tiistai on niin pian. Ihan liian pian. Pieni paniikki hiipii Lehdon takaraivoon, mutta ei hän enää tässä vaiheessa kehtaa perääntyäkään. Ja toisaalta, jos hän kärsii tämän ylihuomenna, niin sitten se on siinä. Nopeasti ohi, eikä sitä sen jälkeen tarvitse enää miettiä.

“Käy”, hän sanoo yksinkertaisesti. Antaa kysyttäessä osoitteensa ja saa vielä varmistuksen, että tämä Risto ilmestyy nyt sitten paikalle tiistaina seitsemältä. Halaamaan Lehtoa kahdeksi tunniksi.

Lehto lopettaa puhelun epäuskoisessa sumussa, ei oikein edes rekisteröi, kun Sirkka toivottaa hänelle mukavaa illanjatkoa. Hän kellahtaa selälleen sänkyyn haudaten kasvot käsiinsä. Mitähän helvettiä tässä nyt tuli tehtyä?

Lehto hautautuu peittoihin ja ihmettelee itseään. Hän tietää jo nyt, että siitä tulee helvetin kiusallista. Tuskin hän pystyy antamaan sen jätkän edes hipaista itseään. Järkevintä olisi soittaa nyt heti uudelleen ja perua koko juttu. Niin hänen pitäisi tehdä.

Lehto katsoo pitkään puhelinta vieressään sängyllä, mutta ei tartu siihen.