Tuntemattomat sodan jälkeen: Rokka
Vuonna 2008 Joensuun yliopisto järjesti elävän muistitietoaineiston tutkimushankkeen sodanaikaisten evakkojen kokemuksista lasten näkökulmasta. Yksi haastatelluista oli lahtelainen Terttu Nieminen (o.s. Rokka), haastattelun aikaan 75-vuotias eläkeläinen, entinen kaupungin eläinlääkäri. Tämä teksti on laadittu Niemisen haastattelunauhojen pohjalta raporttimuotoon. Haastattelun ajankohta on ollut 4.7. 2008, haastattelijana HuK Nelli Alén.
---
Terttu oli seitsenhenkisen perheen vanhin lapsi, s. 1933. Lapsista kaksi syntyi ennen sotaa, yksi sodan aikana ja kaksi sodan jälkeen uudella kotipaikkakunnalla. Vanhemmat Antero “Antti” (1910-1987) ja Lyyti (1914-1984) olivat sodan syttyessä maanviljelijöitä Valkjärven pitäjässä Karjalan Kannaksella.
Ensimmäisestä evakkomatkastaan Joensuuhun Terttu muistaa pelon. Oli huoli isästä, sillä kuolonuutisia kotiseudun perheille saapui päivittäin. Isä-Antti kuitenkin palasi talvisodasta vammoitta.
Rokat palasivat Anteron sukutilalle välirauhan aikana. Jatkosodan syttyessä alikersantiksi ylennetty Antti määrättiin uudestaan rintamalle täydennysmiehenä. Terttu muistelee, että jatkosota oli lasten kannalta siinä mielessä parempi, että sai olla kotona ja isäkin pääsi vähän väliä lomalle.
Sodan loppupuolella Terttu oli huomannut Antissa tapahtuneen muutoksen. Ankarat koettelemukset olivat jättämässä pysyviä jälkiä. Terttu ei muista isänsä koskaan olleen väkivaltainen tai käyttäneen liialti alkoholia. Oireet ilmenivät väsymyksenä ja hiljaisuutena. Töitä oli vaikea aloittaa.
Kesällä 1944 oli edessä uusi evakko. Lyyti-äiti yritti esittää urheaa, mutta ei lopulta voinut estää kyyneliä. Kotitilalle he eivät enää palaisi.
Antero Rokka haavoittui torjuntataisteluiden aikana kesällä 1944 ja kotiutettiin suoraan sairauslomalta samana syksynä.
Rokat asettuivat Nastolaan, jonne muutti paljon itäkarjalaisia, etenkin Käkisalmen seudulta. Tämä auttoi Rokan lapsia sopeutumaan uuteen ympäristöön, jossa karjalaisiin evakkoihin suhtauduttiin usein karsaasti, joko säälivän alentuvasti tai vihamielisen halveksuvasti. Etenkin perheen pojat Tenho ja Toivo joutuivat usein koulukiusaajien hampaisiin. Eikä helppoa ollut oppikouluun pyrkivällä Tertullakaan, jonka vahva kannakselaismurre särähti opettajien korviin tavan takaa. Myös pänttääminen oli käytännönläheiselle Tertulle myrkkyä.
Naapurin isännän, pitkäaikaisen ystävän Suden kanssa Rokat perustivat sikalan. Terttu muistaa viettäneensä siellä aikaa melkein enemmän kuin kotitalossa. Isä vitsailikin kerran, että Terttu voisi muuttaa sinne asumaan, kun olisi niin lyhyt työmatka. Mutta Lyyti-äitiä harmitti, kun vanhin tyttärensä laiminlöi talon työt ja koulunsa.
Rokat pistivät monen muun tavoin peltonsa pakettiin ja muuttivat Mukkulan lähiöön vuonna 1960. Antti työskenteli Lahdessa varastomiehenä, rakennusmiehenä ja metalliseppänä, tehden välillä kolmeakin työtä samaan aikaan. Antti oli niin vähän aikaa kotona, että se alkoi näkyä vanhempien keskinäisissä väleissä. Pahimmillaan Lyyti syytti miestään uskottomuudesta. Nämä olivat kuitenkin hetkellisiä pahanolonilmauksia. Terttu arvelee sen johtuneen karjalaisesta temperamentista. Työmailla isä oli tiettävästi aina kahnauksissa varsinkin esimiestensä kanssa, mutta kotonaan hän ei ollut koskaan huonolla tuulella.
Lyyti-äiti menehtyi 1984 ja sydänystävä Susi “Tassu” vuotta myöhemmin. Silloin kuoli jotain myös Antti Rokassa. Energinen ja verevä mies käytännösä kuihtui hengiltä parissa vuodessa.
