#tieteiselokuva

[turkulainenelokuvablogi]

Bill the Galactic Hero, 2014

Ohjaaja: Alex Cox

Käsikirjoittaja: Alex Cox

Alkuperäismaa: Yhdysvallat

Kesto: 90 min

Mistä se kertoo?

Takapajuisella maanviljelyplaneetalla kasvanut lannoiteasiantuntija Bill (James Miller) päätyy ihmisten keisarikunnan armeijan aggressiivisen värväystoiminnan kohteeksi. Hypnotisoituna Bill laittaa nimensä sopimukseen ja hetken päästä hän on jo avaruuspuvussa ja matkalla sotimaan pahoja jättimäisiä avaruusliskoja vastaan.

Bill kunnostautuu sattuman kaupalla taistelussa, joten hänet palkitaan lomalla imperiumin pääkaupunkiin. Pikku hiljaa kuitenkin paljastuu, että liskot eivät ole erityisen pahoja (tai jättimäisiä) ja ihmiskunnan suurimpia vihollisia tuntuvatkin olevan rintamakarkurit, maanpetturit ja kapinalliset. Billiä nämä tiedot eivät juurikaan lohduta, eikä lomakaan suju suunnitelmien mukaan.

Onko se hyvä?

Harry Harrisonin vuonna 1965 kirjoittama tieteissatiiri Bill - Linnunradan sankari muuttui vihdoin elokuvaksi Alex Coxin (Repo Man, Sid & Nancy) ja Coloradon yliopiston opiskelijoiden toimesta. Rahoitusta hankittiin Kickstarter-kampanjan avulla, joka keräsi kasaan hädin tuskin satatuhatta dollaria. Liikkeessä oltiin siis noin sata kertaa pienemmällä budjetilla kuin vaikka (osittain) kotimainen Iron Sky, joka on silti vielä kärpässarjalainen moderneihin Hollywood-spektaakkeleihin verrattuna.

Opiskelijatyövoima ja pikkuruinen budjetti näkyvät Bill the Galactic Herossa kautta linjan, mutta mukaan on silti saatu muutama piristävä elementti, kuten alussa ja lopussa nähtävät animaatiot ja muutama tietokone-efekti. Varsinkin loppua kohden hyvin valitut kuvauspaikat tuovat oikeaa scifi-meininkiä.

Muutama (käytännön pakottama?) valinta tuntuu sitten ihan päättömältä. Suurin osa hahmoista on koko ajan kypärälliseen avaruuspukuun pukeutuneena ja ne muutamat poikkeuksetkin pitävät kasvoillaan kaasunaamaria tai muuta vastaavaa. Tämä peittää kasvonilmeet lähes kokonaan ja tekee puheesta välillä hyvin vaikeaselkoista. Yhdessä kohtauksessa kypärät vaimentavat dialogia niin paljon, että se on pitänyt tekstittää.

Harrisonin alkuperäistarina ansaitsi kyllä tulla kuvatuksi, mutta se olisi pitänyt tehdä jo useampi kymmenen vuotta sitten. Toki byrokratiaa, ihmiskunnan yleistä nilkkeyttä ja Vietnamin sodan aikaisia rekrytointikäytäntöjä sopii kritisoida nytkin, mutta jotenkin kuvittelisin, että nykypäivän sotimistyylistä tulisi vähän erilainen leffa. Buck Rogers ja Flash Gordon -tyylisille pulp-seikkailuille irvailukin tuntuu aika antiikkiselta.

Bill the Galactic Hero on ihan mielenkiintoinen kuriositeetti, mutta kengännauhabudjetin ja vanhentuneen lähdemateriaalin takia sitä on vaikea arvostaa. Hauska silti nähdä, että tieteiselokuvaakin voidaan tehdä ilman viidenkymmenen miljoonan efektibudjettia ja toista samanlaista Tom Cruisen palkkaan.

[turkulainenelokuvablogi]

Snowpiercer, 2013

Ohjaaja: Bong Joon-ho

Käsikirjoittajat: Bong Joon-ho ja Kelly Masterson sekä Jacques Lob, Benjamin Legrand ja Jean-Marc Rochette (alkuperäissarjakuva)

Alkuperäismaa: Etelä-Korea, Ranska, Tsekki, Yhdysvallat

Kesto: 126 min

IMDB: 7.0/10

Mistä se kertoo?

Maailman maat heräsivät ilmastonmuutokseen ja löysivät yhteisen ratkaisun: ilmaan suihkutettavan kemikaalin. Valitettavasti aine toimi liiankin hyvin ja kuumenemisen sijaan maapallo jäähtyi täysin elinkelvottomaksi. Seitsemäntoista vuotta katastrofin jälkeen ainoat henkiin jääneet ihmiset ovat loputtomasti planeettaa kiertävässä junassa.

Junan matkustajat on sijoitettu arvojärjestykseen niin, että pyhän Moottorin ja veturin läheisyydestä löytyvät luksuksen ympäröivät rikkaat ja etuoikeutetut. Vangit sekä köyhät vapaamatkustajat kuten päähenkilö Curtis (Chris Evans) matkustavat kurjuudessa junan perällä. Aseistetut vartijat hakevat junan perältä ajoittain väkisin lapsia ja ammattitaitoisia aikuisia tuntemattomiin tarkoituksiin.

Curtis ja kuumapäinen nuori Edgar (Jamie Bell) suunnittelevat salaperäisten viestien kannustamana köyhällistön kapinaa. Yrityksiä vallata juna on ollut aikaisemminkin, mutta kaikki ovat tyssänneet viimeistään siihen, että veturi on jäänyt valtaamatta. Tällä kertaa suunnitelman kulmakivenä on junan turvajärjestelmät suunnitellut insinööri Namgoong (Kang-ho Song), joka pitää ensiksi vapauttaa vankilasta.

Onko se hyvä?

Ranskalaiseen sarjakuvaan perustuva Snowpiercer vaikuttaa ensisilmäyksellä tyypilliseltä viimeisen kymmenen-viidentoista vuoden sisällä tehdyltä ison budjetin tieteistoimintaelokuvalta: pikkunokkela asetelma, komea mies pääosassa, tyylikkäät lavasteet, säpäkkää tappelua ja pläkkiselvä hyvä/paha kahtiajako. Keskisuuresta budjetista (~$40M) huolimatta kyseessä ei kuitenkaan ole Hollywood-tuotanto, vaan korealaisen ohjaaja Bong Joon-hon tuotantoyhtiön elokuva.

Ensiminuuttien aikana Snowpiercer ei vielä näytä korttejaan. Se voisi helposti olla Children of Men, World War Z, Oblivion, Book of Eli, Elysium tai joku muu lähivuosien toiminnantäyteinen dystopiakuvaus. Ensimmäisen kolmanneksen loppuvaiheessa katsoja kuitenkin alkaa saada vastaan sellaista surrealismia, inhottavuutta, väkivaltaa ja huumoria, että Marc Forsterin tai Neill Blomkampin sijaan mieleen tulevat Park Chan-wook, Gilliam, Lynch ja jopa Tarkovski. Samaan soppaan on saatu mahtumaan hämmentävän monta erilaista tunnelmaa.

Alistettu rehti työväenluokka vs. ökyrikkaat niljakkeet -asetelma olisi riittänyt turhanpäiväisemmän elokuvan konfliktiksi, mutta Snowpiercer on abstraktimpi ja mielenkiintoisempi kuin pelkkä yksittäinen ajatusleikki. Bong tuntuu myös tarkoituksella jättäneen skifi-teknisten yksityiskohtien selittelyn vähemmälle. Symboliikkaa miettiville elokuvasta löytyy aika hauskoja (ja esimerkiksi jälkimmäisiä Matrix-elokuvia hienovaraisempia) psykologisia ja hengellisiä tulkintoja, joita ei onneksi lähdetä kuvailemaan jenkkityyliin dialogissa. Ei siis mennä ihan pelkän viihteen ehdolla.

Aasialaisuus - tai oikeastaan monikansallisuus - näkyy Snowpiercerissä monin tavoin. Varman päälle pelaavassa Hollywood-elokuvassa ei hypittäisi tyylilajien välillä samaan tapaan. Väkivalta on ajoittain korealaistrillereille tyypilliseen tapaan raakaa, mutta pahimmat veriteot on piilotettu leikkauksilla.

Monipuolisuutensa ja ajoittaisen outoutensa takia Snowpiercer ei varmasti kolahda kaikille. Sain itse toistuvasti kiksejä sen yleisestä taiteellisuudesta ja tavasta kiertää Hollywood-muotin (monomyytti / sankarin matka) mukaisia ennakko-odotuksia. Toisaalta monet ilmiselvät juoniaukot ja tarinan pöljät elementit on pakko niellä sellaisenaan, mikä tuottaa varmasti joillekin hankaluuksia. Bong on tehnyt vähintään kulttiklassikon.

[turkulainenelokuvablogi]

Gravity, 2013

Ohjaaja: Alfonso Cuarón

Käsikirjoittajat: Alfonso Cuarón & Jonás Cuarón

Alkuperäismaa: Yhdysvallat

Kesto: 91 min

IMDB: 8.5/10

Mistä se kertoo?

Ikääntyvä veteraaniastronautti Matt Kowalski (George Clooney) on viimeisellä avaruusreissullaan. Samassa matkassa on myös ensikertalainen, Hubble-teleskooppiin uudenlaisen kuvantamismoduulin kehittänyt spesialisti Ryan Stone (Sandra Bullock).

Ryanin selvitellessä komponentin ongelmia venäläiset ampuvat yhden satelliiteistaan ohjuksella. Suunnitelma ei mene ihan niin kuin pitää ja avaruusromua räjähtää maata kiertävälle radalle tappavalla nopeudella. Tiimin kolmas astronautti menettää henkensä ja Stone sekä Kowalski menettävät paluukyytinsä.

Onneksi Kowalski tietää mitä tehdä: kansainvälinen avaruusasema ISS on avaruuskävelymatkan päässä ja rakettirepussakin on löpöä jäljellä. Stonelta alkaa happi loppua, mutta se saattaisi juuri ja juuri riittää matkaan...

Onko se hyvä?

Alfonso Cuarón on jännä tapaus. Mies nousi vuonna 2002 suuren yleisön tietoisuuteen elämänmakuisella teiniseksidraamalla (?!) Ja äitiäs kans ja yllätti genre-elokuvan ystävät yhdellä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen parhaista tieteistoimintaelokuvista, Ihmisten pojilla. Näiden lisäksi ansioluettelosta löytyy myös mm. romanttista komediaa, Dickens-modernisointia ja yksi Harry Potter -leffa. Mistään yhden tempun ohjaajasta ei siis ole kyse.

Gravity on hankalasti luokiteltavissa, mutta kai sen voisi löyhästi niputtaa samaan kasaan Apollo 13:n kanssa "asiat menevät pieleen realistisella avaruusmatkalla" -nimikkeen alle. Tosin Ron Howardin tositapahtumiin perustuvaa astronauttifiilistelyä ei voi oikein verrata fiktiiviseen Gravityyn, joka on (kerrankin suht' tieteellisesti pitävää) tieteisfiktiota. Paitsi että oikeastaan leffan pihvi on pulssia nostattava selviytymiskamppailu ja koko leffan ajan kestävä käsittämättömän hieno painottomuuskikkailu.

Koskaan en ole aiemmin erityisemmin perustanut stereoskooppisesta 3D-efektistä elokuvissa, mutta Gravityyn se sopii kuin nyrkki silmään. Lasit ovat edelleen epämukavat ja rasittavat silmiä, mutta ainakin elokuvan kesto on rajoitettu vähän reiluun 90:een minuuttiin. Vaikea sanoa, että miten paljon vaikutusta ylimääräisellä ulottuvuudella oli, mutta pitää ehdottomasti katsoa elokuva uudestaan tavalliselta ruudulta.

Gravityn heikkoudeksi on laskettava ärsyttävän päällepuskeva soundtrack. Taustamusiikki on paitsi epämiellyttävän kovalla, se on myös geneeristä, yltiödramaattista ja suoraan sanottuna tarpeetonta. Pelkkää avaruuden hiljaisuutta katkovaa radiosta kuuluvaa ääntä olisi voinut käyttää ihan hyvin - nytkin esimerkiksi Kowalskin kuuntelema kantri toimii pätkittäisyydessään hienosti.

Harvoin elokuvateatterissa on leffan jälkeen tuntunut siltä kuin olisi ollut vuoristoradassa, mutta Gravity saa aikaan samankaltaisia väristyksiä. Eihän siinä loppujen lopuksi mitään kummoista draamaa ole, mutta on se pirun tiukkaa menoa. Loppuun asti sai istua lihakset jännittyneenä penkin reunalla! Harvinaista ja hienoa on se.

[turkulainenelokuvablogi]

Mad Max 2: Asfalttisoturi (Mad Max 2: The Road Warrior), 1981

Ohjaaja: George Miller

Alkuperäismaa: Australia

Kesto: 94 min

IMDB: 7.6/10

Mistä se kertoo?

Sivistyksen luhistuttua energiakriisin jälkeisissä sodissa perheensä menettänyt ex-kyttä "Mad" Max Rockatansky (Mel Gibson) harhailee keskellä Australian takamaita. Menneestä elämästä on muistona enää päheä kyttäauto ja seurana vain uskollinen koira.

Max joutuu gyrokopterimiehen (Bruce Spence) asettamaan väijytykseen, mutta neuvokas asfalttisoturi kääntää tilanteen omaksi edukseen. Lentäjä kertoo öljyä pumppaavan ja jalostavan laitoksen sijainnin vastineeksi hengestään ja Max suuntaa kohti bensiiniapajia.

Löpö kiinnostaa muitakin: kimppuun pyrkii Humungusin (Kjell Nilsson) johtama roistolauma. Ainoa vaihtoehto alkaa olla pako kohti turvallisempia rannikkoseutuja bensalastin kanssa. Pumppausaseman ympärille syntyneen yhdyskannan johtaja Pappagallo (Michael Preston) lupaa Maxille tämän vaatiman täyden tankin vastineeksi toimivan tankkeriauton tuomisesta.

Onko se hyvä?

Mad Max -sarjaa voidaan pitää yhtenä elokuvahistorian ikonisimmista dystopiakuvauksista. Vaikka postapokalyptinen kuvasto oli tuttua jo ainakin Richard Mathesonin Olen legenda -kirjan filmiversioista (Vincent Pricen tähdittämä The Last Man on Earth ja Charlton Hestonin Omega Man / Viimeinen mies) sekä Harlan Ellisonin novelliin perustuvasta A Boy and His Dogista, Maxin seikkailut löivät sivilisaation romahduksen visuaaliset elementit lopullisesti läpi. On elotonta aavikkoa, nahkakuteisia jengiläisfriikkejä, itse viriteltyjä romuautoja ja sellaista.

Jos Mel Gibson ei olisi legendaarisen siisti antisankari-päähenkilö, niin elokuvan pahikset uhkaisivat varastaa shown täysin. Mukaan mahtuu jääkaapin kokoisen ja koko elokuvan ajan lätkämaalivahdin naamariin (eikä paljon muuhun) pukeutuneen Humungousin lisäksi maaninen psykopaatti kakkosjäbä, huippu hännystelijä ja reilusti punk- ja bondagehenkisiä tusinaroistoja. Tästä jengistä on vaikea olla pitämättä.

Vaikka yhtään asiaa enempää miettiessä Mad Maxin maailma on aika pöhkö (Saataisiinko totaalisen yhteiskunnallisen romahduksen jälkeen - kun tuliaseiden ammuksetkin ovat harvinaisuuksia - todellakin bensiiniä jaeltua ympäriinsä niin kauan, että ehtisi muodostua konekultteja moottoriajoneuvojen ympärille? Eikö roistoillekin olisi järkevämpää asua aavikon sijaan vesilähteiden lähettyvillä?), sen vetovoima on kiistaton. Visiossa on palattu barbarismiin, mutta jäljelle ovat jääneet menneen teknologisen kukoistuksen viimeiset rippeet. Autojen lisäksi nykypäivän teknologian tähteitä edustaa pieni soittorasia, joka on puolivillille lapselle kuin taikuutta.

Juoneltaanhan Asfalttisoturissa on kyse länkkäristä. On joukko väkivaltaisia roistoja piirittämässä pientä rajaseutulinnaketta ja yksinäinen vaelteleva kovanaama, joka taistelee ensin rahasta ja lopulta löytää inhimillisen puolensa. Hyvin perinteistä länkkärimeininkiä, siis. Elokuvaan on silti saatu mukaan mukava loppukäänne, jossa inhimillisten uhrausten arvo pistetään oikeisiin mittasuhteisiin.

Mad Max 2: Asfalttisoturi on kulttiklassikon asemansa ansainnut. Se on vakiintunut osa 80-luvun kulttuurillista kaanonia, jonka vaikutuksen näkee resonoivan kymmenissä ellei sadoissa muissa populaarikulttuurin teoksissa. Asfalttisoturin katsominen ei tarjoaa mitään ylentävää ymmärryksen kokemusta ihmisyydestä, mutta puolitoistatuntiseen on saatu rakennettua väkevä visio kurjasta tulevaisuuden maailmasta.

[turkulainenelokuvablogi]

Star Trek: Into Darkness

Ohjaaja: J. J. Abrams

Alkuperäismaa: Yhdysvallat

Kesto: 109 min

IMDB: 7.9/10

Mistä se kertoo?

Nuori tähtilaivan kapteeni James Kirk (Chris Pine) päättää uhmata Tähtiliiton pääkäskyä pelastaessaan asutetun planeetan massiiviselta tulivuorenpurkaukselta. On ehdottoman kiellettyä vaikuttaa millään havaittavilla tavoin tähtimatkailua kehittämättömän planeetan älylliseen väestöön, mutta luonnonkatastrofia pysäyttävä ystävä ja yliperämies Spock (Zachary Quinto) olisi kuollut ilman näkyvää väliintuloa.

Kirkin rekrytoinut pomo amiraali Pike (Bruce Greenwood) alentaa sääntöjä seuraamattoman kuumapääkapteenin förstikseen. Samalla maapallolla kuitenkin alkaa terrori-iskujen sarja, joiden taustalla on Tähtiliiton upseeri John Harrison (Benedict Cumberbatch).

Pike kuolee Harrisonin iskettyä Tähtiliiton pääesikuntaan ja terroristi pääsee pakenemaan klingonien avaruuteen. Amiraali Marcus (Peter Weller) komentaa Kirkin tappajan perään ja käskyttää kapteenin tuhoamaan kohteensa uudenmallisilla fotonitorpedoilla. Mentorinsa kuolemaa sureva Jim lähtee matkaan... mutta onko edes massamurhaajan telottaminen oikein? Ja sotilaallisesta operaatiosta kiinni jääminen klingonien alueella tarkoittaisi sodanjulistusta...

Onko se hyvä?

Star Trek: Into Darkness jatkaa J. J. Abramsin reboot-elokuvasarjaa, jossa 60-luvun klassikkotelkkusarja Star Trek on muunnettu alkuperäistä toiminnallisemmiksi elokuviksi. Taustalla on nykyajan megatähtiohjaaja ja -tuottaja Abramsin (Armageddon, Alias, Super 8, tuleva Star Wars-reboot...) lisäksi miehen luottokäsikirjoitus- ja tuotantotiimi: Damon Lindelof, Alex Kurtzman ja Roberto Orci. Porukan tuotoksia erinäisissä yhdistelmissä ovat yllämainittujen lisäksi sellaiset modernit ison budjetin genreleffat ja sarjat kuin Lost, World War Z, Prometheus, Transformers, Cowboys & Aliens, Hawaii 5-0 ja The Island. 

Abramsin tiimi ei kuulu henkilökohtaisiin suosikkeihini, vaikka yleisesti ottaen tieteishömpästä pidänkin. Jotenkin käsikirjoituspuolella tuntuu olevan kaikesta hienosta mielikuvituksellisuudesta huolimatta jonkinlaisia ongelmia hahmottaa sitä, mikä on kunkin tuotoksen sisimmäinen voimavara. Tämän ymmärryksen puute riivaa myös Into Darknessia.

Myönnän olevani pitkän linjan konservatiivinen Trek-fani, joka ei halua vanhojen tuttujen kaavojen sotkemista, mutta sanoisin, että Into Darkness kärsii vääränlaisesta fokuksesta fanistatuksesta huolimatta. Trek-sarjojen ja elokuvien olemus on aina ollut reilusti hitaampi ja filosofisempi tämän uusimman elokuvan. Nyt tutun tyylisten raskaiden eettisten ongelmien - käskyjen totteleminen moraalisesti kyseenalaisissa tilanteissa, tappavan voiman oikeutus, täysin vieraisiin kulttuureihin sekaantumisen vaarat ja niin edelleen - ymppääminen jatkuvaan kriisin laidalla kiirehtimiseen tuntuu falskilta ja epäsuhtaiselta.

Into Darkness sisältää kyllä, jälleen kerran, näyttävintä tieteistoimintaa sitten ehkä ikinä. Toisaalta videopelimäiset kohtaukset vievät elokuvasta vaivaannuttavan paljon ruutuaikaa, eivätkä ne tuo mukanaan muuta lisäarvoa kuin kiireellisyyden tunteen.

Star Trek: Into Darkness on huonoa Trekkiä, se on selvä. Onko se muuten huono elokuva, jääköön itse kunkin päätettäväksi, mutta ainakaan itse en pitänyt ollenkaan sen ylikiireellisestä temposta. Benedict Cumberbatch on kyllä ihan cool.

[turkulainenelokuvablogi]

Liquid Sky, 1982

Ohjaaja: Slava Tsukerman

Alkuperäismaa: Yhdysvallat

Kesto: 112 min

IMDB: 5.8/10

Mistä se kertoo?

Maalta New Yorkiin paenneen malli Margaretin (Anne Carlisle) elämä kuluu lähinnä huumediileri-tyttöystävä Adrianin (Paula E. Sheppard) kämpillä, klubeilla ja kuvauksissa.

Samalla kun Adrian esiintyy yökerhossa, Margaretin mallitoveri Jimmy (myös Anne Carlisle) änkää Adrianin kanssa jatkoille. Mies haluaisi oikeastaan vain saada käteensä Adrianin huumekätköön, mutta koska rahaa ei löydy, aineitakaan ei tipu. No, ainakin seuraavan päivän kuvauksiin on luvassa kaikille aineita.

Adrianin asunnon katolle ilmestyy pieni lentävä lautanen. Sitä jäljittää saksalainen tiedemies (Otto Von Wernherr), mutta alus kiinnostuukin Margaretin touhuista. Pieni avaruusalus alkaa tappamaan mallinaisen kanssa makaavia miehiä saadakseen heidän aivoistaan luonnollista opiaattia.

Onko se hyvä?

Liquid Sky on aika hämmentävä tapaus. Se ei sovi perinteiseen Hollywood-muottiin monellakaan tapaa, mistä lienee kiittäminen erityisesti elokuvan venäjänjuutalaista ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Slava Tsukermania. Tuotantobudjettikin on ollut aika minimaalinen - viisisataatuhatta dollaria - mutta luovalle tiimille se on lopputuloksen perusteella ollut vain pieni hidaste.

Ensivaikutelma elokuvasta on kaaottinen ja ahdistava. Kaiken yllä kuuluu jatkuva ensimmäisen sukupolven syntetisaattoreilla tehty musiikki, joka tuntuu halvalta ja absurdilta yhdistettynä muodikkaiden nuorten klubitukseen.

Jossain vaiheessa C64:n SID-piiriltä kuulostava pimputus joko katoaa tai unohtuu. Surrealismi jatkuu efektien parissa: avaruusolentojen vuorovaikutus ihmisten kanssa näyttäytyy ainoastaan LSD-trippimäisten visuaalisten efektien välityksellä. Meininki vaikuttaa lähinnä Bond-elokuvan introlta tai itäblokista tulleelta lastenohjelmalta.

Avaruusolennot on osattu pitää jännittävän etäisinä. Katsojat eivät nää muukalaisista missään vaiheessa muuta kuin keittolautasen kokoisen UFOn, joka lähinnä tappaa ihmisiä. Kyseessä ei silti ole kauhuelokuva, sillä annettujen vihjeiden perusteella vieralijoiden toimia ei voi pitää petomaisen raakana tai valloittajan elkeinä, vaan kyseessä on ennemminkin täysin erilaisen elämänmuodon vuorovaikutusta. Ja osaltaan siihen liittyvät tosin myös huumeet.

Liquid Skyn huumeen- ja seksinhuuruinen muotimaailma on pienestä budjetista huolimatta osattu puvustaa ja maskeerata erittäin mielenkiintoisesti ja onnistuneesti. Räiskyvän värikäs punk- tai glam-estetiikka on vedetty tappiin asti ja tuloksena on villin näköisiä malleja kasvomaaleissa ja retrofuturistisissa kuteissa. En yhtään ihmettelisi jos Lady Gagan tiimi olisi ottanut vaikutteita tästä elokuvasta.

Jos Liquid Sky olisi ilmestynyt muutamaa vuotta myöhemmin, pitäisin sitä aika selvänä AIDS-allegoriana. Nyt sitä piti miettiä vähän enemmän, että sai sulateltua kaiken sen materiaalin: huumeet, sukupuolipeilatun päähenkilön, muodin, kuolemaan johtavan seksin, miniatyyriset avaruusoliot, trippiefektit ja oudon musan. En edelleenkään oikein tiedä, että mitä tästä leffasta ajattelisi, mutta aika villiä menoa siitä löytyy.

[turkulainenelokuvablogi]

Steel Dawn, 1987

Ohjaaja: Lance Hool

Alkuperäismaa: Yhdysvallat

Kesto: 100 min

IMDB: 4.7/10

Mistä se kertoo?

Suuresta sodasta selviytynyt aavikolla asuva nomadi (Patrick Swayze) kohtaa mentorinsa (John Fujioka), joka tarjoaa tälle sheriffin virkaa pienessä maaseutupitäjässä. Valitettavasi pahis Sho (Christopher Neame) ilmestyy paikalle, huumaa vaeltajan ja nirhaa vanhan mestarin.

Nimetön protagonisti ei lähde kostoretkelle, mutta hän päättää suunnata mainitun maaseutupitäjän suuntaan. Vastaan tulleella farmilla hän pestautuu Kasha-lesken (Lisa Niemi) ja Tarkin (Brion James) palvelukseen. Hän piilottaa sotilaan miekkansa ja varusteensa työnantajiltaan, mutta väkivaltahommat eivät kauaa rajaseudulla odota.

Pian muukalainen, Kasha ja Tark ovat ongelmissa ahneen tilallisen Damnilin (Anthony Zerbe) laajentumispyrkimysten takia. Mikä pahempaa, Kashan tilansa alta löytämä raikkaan veden lähde on vaarassa päätyä Damnilin käsiin. Tietysti myös Sho tulee mukaan kuvioihin ennen pitkää.

Onko se hyvä?

Steel Dawn lienee yritelmä rahastaa Mad Max -sarjan suosiolla ja nuoren Patrick Swayzen (Red Dawn, Youngblood - lätkä veressä, Dirty Dancing) tähtivoimalla. Valitettavasti rohkeus tai budjetti eivät ole ihan riittäneet esikuvan tasolle, mutta ihan kiva tieteis-western se silti on.

Huonoiten Steel Dawnissa on aikaa kestänyt puvustus ja maskeeraus. Jo Swayzen tuhti takatukka on vähän hupaisan näköinen, mutta Christopher Neamen pörrötukkainen rokkityyli otsapantoineen menee farssin puolelle. Tsekkaa vaikka. Vaikea uskoa, että joka suuntaan sojottava kampaus on koskaan ollut katu-uskottavan pahiksen valinta.

Muuten elokuva pärjää kohtalaisen hyvin. Perus-genre-elokuvaahan se pitkälti on, mutta se nyt ei ole ennenkään ollut negatiivinen asia. Tarina kulkee oppikirjamaisesti alusta loppuun, eikä mikään puvustuksen ohella pahemmin ärsytä jos ei ällistytäkään.

Steel Dawnin maailmanrakennus onnistuu pienestä budjetista huolimatta yllättävän hyvin. Pienillä vihjauksilla maailmasta voi päätellä paljon, eikä mitään ole selitetty liikaa auki. Keskellä autiomaata makaavista rautatiepölkyistä voi esimerkiksi päätellä, että metalli on arvossaan (ja sotilaiden kirkkaat teräsmiekat ovat siis arvotavaraa). Paikaksi varmistuu tulevaisuuden maapallo tasan siinä vaiheessa, kun nomadi vaeltaa parin sekunnin ajan hiekkaan uponneen laivanrungon ohi.

Tieteislänkkäreitä tulee vastaan harvoin, mikä on sääli. Perinteiseen villiin länteen sijoittuvat westernit tuppaavat kärsimään sekä valtavan tasokkaasta kilpailusta (kuinka ylittää Dollari-trilogia, Armoton, Sheriffi ja sata muuta klassikkoa?) että loppujen lopuksi varsin rajallisesta käsiteltävästä ajanjaksosta. Tieteiskontekstiin sijoitettu lännenelokuva avaisi uusia mahdollisuuksia tutkia tuttuja kaavoja. Steel Dawn ei täysin lunasta tätä potentiaaliaan, mutta ei siitä silti paha maku jäänyt suuhun.

[turkulainenelokuvablogi]

Elysium, 2013

Ohjaaja: Neill Blomkamp

Alkuperäismaa: Yhdysvallat

Kesto: 109 min

IMDB: 7.2/10

Mistä se kertoo?

2100-luvun puolivälissä paisunut ihmispopulaatio on saanut maapallon kehnoon jamaan. Rikkaista rikkaimmat ovat päässeet kurjuutta pakoon kiertoradalla kieppuvalle Elysium-avaruusasemalle, jonka asukeille edistyneen lääketieteellisen teknologian ansiosta kuolema ja vanheneminen ovat ratkaistuja ongelmia. Elysiumille on halunnut jo lapsesta asti Max (Matt Damon), mutta varastelemallakaan ei ole tiedossa riittävästi rahaa matkalippuun.

Maxin matka elysiumlaisen terveydenhuollon ääreen tulee äkkiä erittäin akuutiksi, kun mies saa työtapaturmassa kuolettavan määrän säteilyä. Periaatteessa hakkeri ja yleinen hämärämies Spider (Wagner Moura) voisi hoitaa Maxille kyydin sekä hoitolaitetta varten tarvittavan väärennetyn henkilötunnustatuoinnin, mutta kunniavelasta huolimatta Maxin on hoidettava ainakin yksi vaarallinen kidnappauskeikka.

Elysiumin turvallisuusosaston päällikkö Delacourt (Jodie Foster) suunnittelee samaan aikaan vallankaappausta. Hänen alaisensa, likaiset työt hoitava palkkasoturi Kruger (Sharlto Copley), ei ole Elysiumin johdon suosiossa, mutta Maxin edistyessä kaappausaikeissaan tulee palkkasoturillekin hommia.

Onko se hyvä?

Eteläafrikkalaisen ohjaaja Neill Blomkampin edeltävä elokuva, esikoistyö District 9, oli varsin läpinäkyvästi maahan saapuneiden muukalaisotusten varjolla apartheidia kritisoiva tieteistoimintaelokuva. Elysiumissa liikutaan hyvin pitkälti samoilla linjoilla, joskin rotuerottelun sijaan kritiikin kohteena on vaurauden ja erityisesti terveydenhoidon epätasainen jakautuminen. 

Edeltäjänsä tavoin Elysium kuluttaa alun mielenkiintoisten ideoiden ja henkilöiden esittelyyn, kun taas jälkimmäinen puolisko kuluu enenevissä määrin visuaalisesti upeiden toimintakohtausten parissa. Robottihaarniskojen ja futurististen aseiden täyttämä toiminta on ehkä komeinta ikinä, jos sellaisella nyt on enää merkitystä näinä kasvavien konetehojen ja erikoistehostebudjettien aikoina.

Toiminnan ulkopuolellakin Elysium on tyylikästä katsottavaa. Slummikohtaukset on kuvattu Mexico Cityssä, mikä tietysti autenttisen nuhjuisuuden ohella korostaa elokuvan kantaaottavuutta tosielämän ongelmiin. Avaruusaseman utopiakin näyttää juuri sopivan silotellulta.

Toimintapainotteisemmassa loppupuoliskossa elokuva muuttuu välillä jo aika sarjakuvamaiseksi, mikä ei sovi täysin yhteen realistisemman alun kanssa. Pääpahiksen superroistomaisuus oli minusta ihan hauska käänne, mutta ei se ehkä ihan elokuvan teemaan istunut - maailman epäoikeudenmukaisuudesta ei vastaa yksittäinen sosiopaatti.

Elysium on tyylikäs tieteistoimintaelokuva ja District 9:n tapaan sillä on selkeä yhteiskunnallinen sanoma. Siinä on ehdottomasti enemmän hyvää kuin huonoa, mutta Blomkampin on syytä löytää reilusti uusia ideoita seuraavaan elokuvaansa tai mielenkiintoni lopahtaa.