#trilleri

[turkulainenelokuvablogi]

Atomic Blonde, 2017

Juuri ennen Berliinin muurin murtumista vuonna 1989 pääkaupunki on lukuisten valtioiden salaisten palveluiden ykköskohde. Länsivakoilijat pääsevät soluttautumaan itäpuolelle ja toimittamaan länsi-Berliinin kautta salaisuuksia omilleen. Vastaavasti DDR:n ja Neuvostoliiton agentit pelaavat omaa tylyä peliään brittien, jenkkien, ranskalaisten ja muiden kustannuksella. 

Tarina alkaa, kun brittiläinen James Gascione (Sam Hargrave) saa surmansa neuvostoliittolaisen Bakhtinin (Jóhannes Haukur Jóhannesson) käsissä ja samalla menettää mikrofilmille tallennetun Listan neuvostoagenttien identiteeteistä ja tekemisistä. Atomipommin veroiseksi arvioitu Lista on kaikkien kiinnostuksen kohde, mutta sen tiedot löytyvät myös loikkaamista suunnittelevan Spyglassin (Eddie Marsan) päästä. Brittien MI6:n toivo molempien haltuunsaamiseksi on titulaarinen vaaleaverikkö Lorraine Broughton (Charlize Theron).

Agentti Broughtonin kontakti Berliinissä on kauan itäpuolelle soluttautunut David Percival (Fight Club -moodissa vahvasti menevä James McAvoy). Bakhtin on kadonnut länsivaltojen lisäksi myös neuvostoliittolaisten kartalta, aikomuksissa mitä ilmeisimmin myydä Lista parhaiten tarjoavalle. Percivalillakaan ei tunnu olevan ihan puhtaat jauhot pussissaan.

Tarinaltaan Atomic Blonde asettuu jonnekin Le Carren ja elokuva-Bournejen välimaastoon. Painotus on enemmän toiminnan puolella, mutta mukana on onneksi edes jonkin verran vakoilujännitystä. Tunnelmaa laimentaa hieman kehyskertomus, jossa Lorraine on hengissä Lontoossa debriiffassa tehtävänsä kulkua, eli ainakin kuolemalta on vältytty. 

Visuaalisesti meno näyttää aika samantyyliseltä synkistelyltä kuin ohjaaja David Leichin edellinen, John Wick; tämä sopii, mutta viimeistään seuraavassa filmissä olisi syytä jo vaihtaa johonkin erilaiseen. Harmaan sävyjä jaksaa katsella vain tiettyyn pisteeseen asti.

Toimintapuolelta erikoismaininnan ansaitsee intensiivinen taistelukohtaus, jossa portaikkoon ahdistettu Lorraine ampuu, potkii ja lävistää kymmenkunta Stasi-agenttia. Theron (oletettavasti stuntteineen) ottaa ja antaa pataan sen verran pitkään ja kivuliaan oloisesti, että mieleen tulee vuosikymmenen alkupuolen timantinkova toimintamättö The Raid: Redemption.

Atomic Blonde tekee aikakautensa tiettäväksi soittamalla mm. New Orderia, The Curea, Bowieta, George Michaelia ja kaikilta vieläpä niitä isoimpia hittejä (ei liene ollut halpaa). Onpa mukana Public Enemyn Fight the Powerkin. Musiikkivalinnat tuntuvat välillä aika laiskoilta, samaan tapaan kuin Legendissä, mutta tällä kertaa biisit toimivat toiminnan kanssa sen verran sulavasti, että lievän korniuden tunteen antaa anteeksi.

Charlize Theron on vakavampien draamarooliensa ohella jo vakiintunut actionsankari (mm. Max Mad - Fury Road) ja on taas mukavaa nähdä häntä toiminnan ytimessä. Kevyttä kesäviihdettä kummallisempaa ei Atomic Blondessa ole tarjolla, mutta sehän on joskus ihan okei.

[turkulainenelokuvablogi]

Jason Bourne, 2016

Robert Ludlumin romaaneihin alunperin perustuva Bourne-elokuvasarja on ohittanut 2000-luvun filmatisointiensa myötä jo alkuperäiskirjojen suosion sekä tarinan. Sarjan edellinen elokuva, Meduusan perintö, vaihtoi kolmen ensimmäisen elokuvan tähden Matt Damonin Jeremy Renneriin. Nyt perinnön kevyen pettymyksen ja lukuisien kieltäytymisien jälkeen Damon on saatu palaamaan nimihenkilön saappaisiin.

Jason Bourne jatkaa siitä mihin viimeistä edeltävässä elokuvassa jäätiin: Bourne on edelleen vapaalla jalalla, piileskellen Euroopassa. Meduusan sinetistä tuttu Nicky Parsons (Julia Stiles) saa tapahtumat liikkeelle hakkeroimalla CIA:n tietokoneisiin ja varastamalla tiedot kaikista salaisimmista operaatioista. Tiedustelupalvelun kyberosaston johtaja Heather Lee (Alicia Vikander) pääsee Parsonsin jäljille, mutta samalla tiedot päätyvät Bournen käsiin.

Toisin kuin aiemmin luultiin, kaikki Jasonin aivopestyksi tappajaksi muuttaneesta Treadstone-projektista ei ollutkaan tiedossa. Jason ei kuitenkaan ehdi tehdä tiedoilla paljoa, kun hänen perässään on pian Leen lisäksi CIA:n johtaja Robert Dewey (Tommy Lee Jones) sekä tämän lähettämä nimetön tappaja-agentti (Vincent Cassel).

Tarinan puolesta Jason Bourne tuntuu vähän hupsulta. Ensimmäinen trilogia päättyi tyydyttävästi: Jason sai selvitettyä menneisyytensä salaisuudet ja tuotua CIA:n salamurhaprojektin päivänvaloon. Nyt menneisyyden salaisuuksia onkin taas lisää ja Jason on taas joko tapettava tai palautettava CIA:n ruotuun. Kaikki on siis samaa kuin ennenkin.

Lisämausteeksi soppaan on sentään lisätty sivujuoni fiktiivisestä Facebook-henkisestä someyrityksestä. Firman toimitusjohtaja (Riz Ahmed) pyrkii suojaamaan käyttäjien yksityisyyttä, vaikka CIA olisikin kiinnostunut pääsemään järjestelmää urkkimaan. Tosimaailmaan verrattuna moinen kyllä vaikuttaa ärsyttävän utopistiselta: ei kai yksikään someyritys edes teeskentele, että tietoja ei annettaisi viranomaisille heti ja melkeinpä pyytämättä (tietoturva-aukoista puhumattakaan)?

Suurin osa elokuvasta on silti toimintaa ja se kyllä toimii edelleen. Pitkät toimintakohtaukset on kuvattu lähinnä heiluvalla käsivarakameralla, mutta kerrankin se ei tunnu ärsyttävältä ja sekavalta. Leikkauksia tulee jatkuvasti ja rytmikkäästi, mikä tuntuu saavan suorastaan pulssin sykkivän nopeammin. Yhdessä nämä keinot tekevät Bournesta vastakohdan klassisten James Bondien sulavuudelle: kaikki on hätäistä ja rujoa, tyylin sijaan tilanteen voittavat voima ja nopeat refleksit. Kaksi edellistäkin Matt Damon -Bournea hanskannut ohjaaja Paul Greengrass on selvästi hionut tämän tyylin huippuunsa.

Roolituksissa pirullinen Cassel on nappivalinta, Jones tuntuu lähinnä toistavan vanhoja maneerejaan. Alicia Vikander tuntuu vähän turhan ilmeettömältä, vaikka tälle on kyllä tietyt tarinalliset perustelut. Olisin silti odottanut vähän parempaa läsnäoloa Oscarillakin palkitulta Vikanderilta.

Jason Bourne tuntuu olevan olemassa, koska oli taloudellisesti fiksua tehdä menestyneeseen sarjaan jatko-osa. Päätähtikin kerjättiin takaisin, kun korvaaja ei täyttänyt kaikkia odotuksia. Kaikki tehtiin sarjalle uskollisesti ja suurtuotannolle vaadittavalla pieteetillä, mutta Bournen saaga ei vaan olisi välttämättä enää kaivannut uutta lukua. Jaksoin välittää päähenkilöiden tekemisistä juuri ja juuri elokuvan loppuun asti, mutta viimeistään nyt takki on aika tyhjillään.

[turkulainenelokuvablogi]

Spectre, 2015

Ohjaaja: Sam Mendes

Käsikirjoittaja: John Logan, Neal Purvis, Robert Wade

Alkuperäismaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat

Kesto: 148 min

IMDB: 7.7

Mistä se kertoo?

Salainen agentti 007, James Bond (Daniel Craig), seuraa edesmenneen esimiehensä ohjeita ja löytää Meksikosta joukkomurhaa suunnittelevan salamurhaajan Sciarran (Alessandro Cremona). Sciarra tulee hoideltua, mutta sen verran sotkuisasti ja julkisesti, että salaisen palvelun MI6:n uusi johtaja M (Ralph Fiennes) pistää Bondin pakkolomalle.

M:llä on muitakin huolia, kun turvallisuuspalvelu MI5:n pomo C (Andrew Scott) junailee MI5:n ja MI6:n yhdistämistä, MI6:n tappolupaisen tuplanolla-agenttiohjelman lopettamista ja valtavaa monikansallista sähköistä valvontaverkostoa. Bond lähteekin mielummin tutkimaan omia johtolankojaan salaisesta Spectre-rikollisliigasta Roomaan.

Roomasta Alppien kautta Afrikkaan kulkevalla etsintäretkellä Bond kohtaa Spectren palkkatappajien lisäksi useampiakin haamuja menneisyydestään ja sekä hengenlähtö että maailmanlaajuinen katastrofi ovat jälleen kerran hiuskarvan varassa.

Onko se hyvä?

James Bond -elokuvista on melkein turha puhua itsenäisinä teoksina; ne ovat nykyään niin vahvasti osa sekä kirja- ja elokuvasarjaa että yleensäkin länsimaista pop-kulttuurin kaanonia, että elokuvia tuntemattomatkin tunnistavat Bond-kliseitä, kuten vodkamartinin tilaamisen kaavan. Spectre on nimestään alkaen nimenomaan Bond-ilmiöllä ja sen kuuluisilla toistuvilla yksityiskohdilla ratsastava elokuva, hyvässä ja pahassa.

Daniel Craigin ensimmäinen Bond-rooli ja samalla sarjan tarinan uudelleen aloittanut Casino Royale teki pesäeroa vanhempiin elokuviin ja Quantum of Solace yritti modernisoida sarjaa vielä vahvemmin, huonolla menestyksellä. Sam Mendesin ohjaama Skyfall oppi edeltäjiensä virheistä ja toi mukaan enemmän vanhoja Bond-elementtejä. Sekä kriitikot että yleisö rakastivat lopputulosta ja Skyfall tienasikin maailmanlaajuisesti yli miljardin dollarin lipputulot.

Tästä lähtökohdasta on aika helppo arvailla Spectren muotoutumiseen johtavia ajatuskulkuja: Yleisö haluaa nähdä 007:n juomassa martineja, sanomassa nimensä hitaasti, vitsailemassa pahiksille, käyttämässä vimpaimia ja kaatamassa naisia. Sitä yleisö sitten saakin. Spectre on täynnä pieniä ja suuria viittauksia aiempiin elokuviin ja Bond-kulttuuriin. Välillä viittausten paljous vähän vaivaannutti, vaikka Bondeja mielellään katselenkin.

Spectren rakenne ontuu ikävästi muutamassa kohdassa. Spectre-rikollisliiga jää ehdottomasti liian vähälle huomiolle, vaikka se ensin pohjustetaan niin onnistuneesti hämäräperäiseksi maailmanlaajuiseksi salaliitoksi. Toisaalta Bondin omat seikkailut halki maailman tuntuvat elokuvan keskivaiheilla vähän pitkäveteisiltä. Mukaan on vielä ympätty ihan turha Jamesin historiaan liittyvä juonenkäänne, jota ei hyödynnetä oikeastaan ollenkaan. Elokuvan valvonnanvastainen teema tuntuu jopa vähän lapselliselta Snowden-paljastusten jälkeisessä maailmassa.

Huonoista puolistaan huolimatta Spectre on selvästi isolla rahalla ja ammattitaidolla toteutettu toimintatrilleri, josta ei puutu vauhtia, vauhdikkaita käänteitä tai komeita kuvauspaikkoja. Daniel Craig jaksaa vielä hurmata tappavana brittiagenttina, vaikka haastatteluista kuuluukin uupumus saman maailmankuulun roolin näyttelemiseen vuodesta toiseen. Huumorikin toimii, vaikka monesti vitsinä onkin “muistatko tämän aikaisemman Bond-jutun?”.

Spectre tuntui täysin subjektiivisesti arvioituna heikommalta kuin Skyfall, mutta sitä huonompiakin Bondeja mahtuu (noin) 23:n elokuvan joukkoon ainakin tusina. Toivottavasti seuraavalla kerralla vaan tyydytään vähän vähäisempään nostalgiatrippailuun.

[turkulainenelokuvablogi]

Sicario, 2015

Ohjaaja: Denis Villeneuve

Käsikirjoittaja: Taylor Sheridan

Alkuperäismaa: Yhdysvallat

Kesto: 121 min

IMDB: 8.0

Mistä se kertoo?

Meksikolaiskartellien ottamien panttivankien palauttamiseen erikoistunut ja kentällä kunnostautunut suoraselkäinen FBI:n agentti Kate Macer (Emily Blunt) kutsutaan salaperäisen ryhmän haastateltavaksi. Katelle tarjotaan tilaisuus ryhtyä osaksi iskuryhmää, jolla on mahdollisuuksia saada todellisia tuloksia sodassa huumeita, kidnappaajia ja ihmissalakuljetusta vastaan.

Macer lentää Mattin (Josh Brolin) kanssa tiimin suoraan seuraavan tehtävän käskynjakoon. Iskuryhmässä on mukana mm. liittovaltion sheriffejä, Delta Forcen sotilaita ja lukuisia muita eri tiedustelu- ja lainvalvontajärjestöjen kovimpia miehiä. Mukana on jostain syystä myös kartellien tuntija, salaperäinen Alejandro (Benicio del Toro), omien sanojensa mukaan entinen meksikolainen syyttäjä.

Raskaasti aseistettu iskuryhmä ajaa rajan yli Meksikon puolelle Juareziin, josta käydään hakemassa mukaan vangittu kartellin johtohahmo. Vaikka tämäkään ei ole mikään helppo keikka, Mattin ja Alejandron suunnitelma on kuitenkin isompi. Kartellin johtaja Manuel Diaz (Bernardo P. Saracino) on tarkoitus saada esiin rahahanoja kiristämällä. Tämä onnistuu vain laillisuuden rajamailla toimimalla.

Onko se hyvä?

Huumeiden vastainen sota on vanha juttu elokuvissa, mutta vielä siitäkin riittää käsiteltävää. Sicario vaikuttaa aluksi perinteiseltä toimintatrilleriltä, jossa hyvät jenkit taistelevat pahaa meksikolaiskartellia vastaan. Tarinan edetessä siitä kuoriutuukin enemmän virkavallan toimien oikeutusta ja etiikkaa pohtiva draama. Tässäkään ei ole elokuvan koko kuva, vaikka asetelma periaatteen nainen vastaan tarkoituksen pyhittämiin keinoihin uskova konkari onkin keskiössä.

Kartellin piirissäkin näytetään pyörivän jengitappajien ja kidnappaaja-murhaajien lisäksi yksi tavallinen perheellinen meksikolaispoliisi, joka tuo perheellensä vähän voita leivän päälle hoitamalla huumekuljetuksia. Poliisin, ja varsinkin tämän pojan, kohtaloissa näytetään liikaa alleviivaamatta huumesodan seurausten monimutkaisuus. 

Sicario on monin paikoin niin jännittävä, että teki mieleni puristaa penkin käsinojia. Efekti johtuu nähdäkseni kolmesta osatekijästä, joita ohjaaja Denis Villeneuve on osannut yhdistää mallikkaasti. Ensimmäinen ja ilmiselvin näistä on äänimaailma, jossa vaihtelevat pitkät lähes täysin äänettömät jaksot ja islantilaissäveltäjä Jóhann Jóhanssonin piinaava ja minimalistinen industrial-henkinen soundtrack.

Toinen jännitystä lisäävä tekijä on Coen-veljesten luottomies Roger Deakinsin hötkyilemätön ja viipyilevä kuvaus, jossa Yhdysvaltojen ja Meksikon kauniin rajaseudun hikisen kuumuuden melkein tuntee. Kolmas asia on Villeneuven haluttomuus käyttää tyylikkäitä räjähdyksiä tai muita katarttisia toimintakohtausten päätöksiä; kyseessä ei todellakaan ole kepeä toimintaelokuva, vaikka aihepiiristä olisi helposti sellainen irronnutkin.

Sicario tuntuu mielenkiintoisella tavalla olevan yhdistelmä muutamaa aikaisempaa elokuvaa. Päähenkilöiden välinen ristiriita on kuin Training Daystä ja asetelma Yhdysvaltojen ja Meksikon rajaseudun huumesodassa taas muistuttaa Steven Soderberghin Trafficista (samoin kuin Benicio del Toro). Tarinan rakenne, moraaliset pohdinnat ja lopun käänteet tuovat mieleen Oscar-voittaja Zero Dark Thirtyn. Jos aikoo lainata, niin kannattaa ehdottomasti lainata näin hyviltä. Näistä aineksista Villeneuve sai aikaan todella hyvän jännityselokuvan, jos se ei kaikkein omaperäisin olekaan.

[turkulainenelokuvablogi]

Lone Survivor, 2013

Ohjaaja: Peter Berg

Käsikirjoittajat: Peter Berg, Marcus Luttrell (kirja) ja Patrick Robinson (kirja)

Alkuperäismaa: Yhdysvallat

Kesto: 121 min

IMDB: 7.9/10

Mistä se kertoo?

Afganistaniin sijoitettu Yhdysvaltojen Navy SEAL -joukkue saa tehtävän hoidella Taliban-johtaja Shahin (Yousuf Azami). Matkaan lähtee neljän hengen joukkue, Marcus Luttrell (Mark Wahlberg), Michael Murphy (Taylor Kitch), Danny Dietz (Emile Hirsch) ja Matt Axelson (Ben Foster). Nelikko tiputetaan maastoon, josta he alkavat matkata kohti kohdettaan.

Vuoristoseudulla radioyhteydet pätkivät, joten asemoihin piiloutunut SEAL-tiimi ei pysty vahvistamaan tappokäskyä johdolta. Ennen kuin ryhmä ehtii etsiä paremman kuuluvuusalueen, paikalle pöllähtää kolme vuohipaimenta, vanhus ja kaksi lasta. Axelson haluaisi pistää silminnäkijät varmuuden vuoksi hengiltä, mutta lopulta miehet päättävät päästää siviilit menemään, vaikka vaarana onkin, että he raportoivat jenkkisotilaista talibaneille.

Kohta käy kuten pelättiin ja suuri joukko aseistautuneita miehiä hyökkää SEALien kimppuun. Hankalassa maastossa, alivoimaisena ja ilman radioyhteyttä miehet joutuvat taistelemaan hengestään.

Onko se hyvä?

Ohjaaja Peter Bergin aikaisemmista tuotannoista (mm. surkuhupaisa laivanupotuspeliin perustuva Battleship ja valju puoliparodinen supersankarileffa Hancock) ei olisi heti arvannut, että mies ottaa uusimpaan elokuvaansa aiheeksi Afganistanin sotaan sijoittuvan muistelmateoksen. Näin kuitenkin kävi ja lopputulos on vähän epätavanomainen, mutta loppujen lopuksi yllättävän hyvä.

Kun kerran on kyse enemmän tai vähemmän tositapahtumien kuvauksesta (Marcus Luttrell oli kirjan lisäksi mukana elokuvan tuotantoprosessissa), niin tarina ei ymmärrettävästi sisällä kovin monimutkaisia juonikuvioita. Kuten tällaiseen sopii, ohjaaja Berg on pitäytynyt pitkälti faktoissa ja realismissa. Tämä näkyy sekä oikean oloisissa yksityiskohdissa että uskottavassa, ei liian ironisessa dialogissa.

Lone Survivoria on helppo kritisoida yltiöpatrioottiseksi jenkkimilitarismiksi. SEALit kuvataan alakynnessäkin lähes yli-inhimillisiksi supersotilaiksi ja talibanit ovat lähinnä vuorosanattomia ja yksiulotteisia elokuvapahiksia. Lopun "tämmöisiltä he näyttivät oikeasti" -montaasissa soi taustalla siirappinen aikuisrock, jossa hoilataan sankareista.

Toisaalta homma ei ole niin kiveen hakattu. Amerikkalaissotilaita ei kaikesta huolimatta sympatiseerata kovin paljoa; päähenkilöidenkin taustoittaminen jää hyvin kevyeksi. Siviilien tappamisesta tai säästämisestä käyty riita kertoo moraalisesta lopputuloksestaan huolimatta pahaa kentällä käytetyistä keinoista. Ja vaikka amerikkalaisjoukot ovat koulutukseltaan ja teknologialtaan ylivoimaisia, niin elokuvassa nähty turpaansaanti kertoo paljon Afganistanin karuista realiteeteistä - sankareita, teknoaseita ja supersotilaita tai ei, niin kuinka tuollaista sotaa voi mitenkään voittaa?

Eniten ristiriitaisia tunteita elokuvassa herätti leffan keskivaiheilla käynnistyvä taisteluosio, jossa SEALit kärsivät erittäin kivuliaan näköistä kuritusta ikuisuudelta tuntuvan ajan. Tässä täytyy kunnioittaa näyttelijöiden erittäin vakuuttavaa työtä ja ohjaajan taitoa kaaottisen taistelukokemuksen välttämisessä, mutta samalla ihan perusempatian takia pitkitetyn molemminpuolisen teurastuksen katseleminen oli hankalaa.

Uusimmasta Afganistanin sodasta ei ole vielä kovin paljon elokuvia; Irak on tullut jo reilusti tutummaksi valkokankaalla. Lone Survivor tarjoaa yhden näkökulman tuohon ankeaan maahan Yhdysvaltojen suurennuslasin alla. Onneksi pinnallisesta jenkkimielisyydestä huolimatta elokuva jättää johtopäätösten tekemisen lopulta katsojalle.