Näin jokin aika sit tämän kuvan ABBA:sta ja sillä silmäyksellä tiesin että tästä pitää piirtää Rokka-Susi-Lyyti-Tyyne -versio!
Yritin kasata tähän hyviä viboja piirtelemällä taustan pointillistisella tekniikalla ja tekemällä kehykseen sööttei pikkukuvia :)
(Pikkukuvissa seikkailee sellaisia elämänkierron asioita, kuten Suomen neljä eri viljalajia, susi-eläin ja (saalis?)kana, erilaisia säätiloja ja tähtiä, kahvittelueväät ja hammaspyörä. Kannaskommuuniutopian elementtejä siis.)
Ajan puolesta ajattelin tän kuvan sijoittuvan välirauhaan. Tyynellä ja Lyytillä on sinnepäin-ajanmukaiset vaatteet, housut ei nimittäin varmaan ois se yleisin, mutta mitäpä heistä tietää.
Disclaimer: Linnan hahmojahan tässä käytetään tietyin taiteellisin vapauksin. En saa tästä rahaa, niin hienoa kuin se olisikin.
A/N: Näistä vahvoista naisista ei voi ikinä kirjoittaa liikaa, siispä tässä pientä tarinanpoikasta Tyynen näkökulmasta.
Summary: “Vaikka hengellinen herätys oli jäänyt minulta kokematta, rukoilin silti nykyään joka ikinen päivä, että rakas Tassuni pystyisi pysyttelemään poissa luotien tieltä.”
***
Karjalankarhukoiran kumea haukku kuului jo ennen koputusta. Hätkähdin ja nostin katseeni parsimastani sukasta. Poika, minun poikani, istui lattialla pienten, puisten eläinhahmojen keskellä ja loi minuun hämmentyneen, pienen lapsen vilpittömän katseen. Poika tiesi jo, mitä äiti pelkäsi. Tyttö, minun tyttöni, istui lähes kiinni veljessään ja pyöritteli yhtä eläinhahmoista pienissä käsissään.
Laskin sukan hitaasti pöydälle, nousin ylös ja puristin suuni tiukaksi viivaksi. Olin kuvitellut tämän mielessäni lukuisia kertoja. Silloin, kun Jouko toi kotiin kirjeen sieltä jostakin. Silloin, kun Eevalla oli isää ikävä ja hän tihrusti itkua sylissäni aamuauringon sarastaessa likaisista ikkunoista sisään. Mustapukuinen pappi, sama mies joka oli meidät vihkinyt, anteeksipyytävä ilme. Minun nyrkkiin puristuneet käteni, mutta vakaa ääneni. Pystyisin kyllä vastaanottamaan suruviestin kylmän rauhallisesti, kyllä, minä olen Tyyne Susi, kiitos tiedosta, kyllä minä pärjään, ei, ei tarvitse, kyllä naapurit auttavat, kyllä, voitte mennä-
“Tyyne! Avaa ny!”
Pikkupojan vaativa ääni sai minut säpsähtämään toistamiseen. Taas yksi kerta, kun olin pelännyt turhaan. Kiirehdin avaamaan oven.
“Äiti synnyttää!” naapurin Tenho sai parkaistua.
“Voi Jeesuksen perkele…” Sanat karkasivat huuliltani, ennen kuin ehdin estää itseäni. Huono äiti. Tenho tuijotti minua järkyttyneenä, ja olisin voinut vaikka vannoa, että Joukokin hätkähti. Kyllä Jouko tiesi että äiti joskus kirosi, mutta jos näin raskaasti, niin sitten oli tosi kyseessä.
“Tenho, hae sie Rauha ja Terttu tänne. Mie mänen. Jouko! Sie tiiät mis sitä soppaa o jos työ tarviitte!” Vedin ovenpielestä jalkaani Tassun, minun Tassuni, jättämät kolhuiset saappaat ja vilkaisin esikoistani. Poika nyökkäsi ja hymyili siskolleen rohkaisevasti.
“Ootellaan myö hetki nii sit tulee kavereita. Äiti hoitaa vaa yhen jutun. Sasu, tuu sie sissää kans!”
Sasu haukahti. Minä juoksin.
Äidin sanat siitä, miten synnytys oli ihmiselämän tapahtumista kauneimpia, olivat täyttä paskaa. En minä lapsiani katunut, en todellakaan, itse synnytyksessä ei vaan ollut mitään kaunista tai taianomaista. Lyyti vuoroin itki, huusi ja kirosi koko maailman alimpaan helvettiin. Autoin parhaani mukaan ja toistelin kannustavia sanoja niin kauan, että ne eivät lopulta kuulostaneet enää suomen kieleltä.
“Terve poika. Sie teit sen taas.” Laskin pienokaisen varovasti äitinsä syliin, kumarruin pyyhkäisemään Lyytin hiestä märät hiussuortuvat otsalta ja painoin sitten sille hellän suukon. Lyyti nyökkäsi ja hymyili kyyneleitä silmissään.
“Toivo. Pojast tulee Toivo vaik Antti sanois mitä.” Lyyti naurahti hiljaa katsellen pienokaista.
Hymyilin vauvalle. “Se o kuule paras nimi mitä siulle vois antaa. Kannatki ylpeäst sit.”
Rokan talo oli paljon siistimmässä kunnossa kuin meidän. Lyyti oli viimeisillään raskaanakin saanut siivottua. Minä taas en vain yksinkertaisesti jaksanut huolehtia enää pikkuasioista. Huono äiti. Lapset sentään olivat kunnossa ja se oli tärkeintä. Eläimistäkin piti toki huolehtia ja talon työt tehdä. Siinä se olikin.
Tarkastelin hiukan katkerana viimeisen päälle puunattua liettä ja laskin sitten taas katseeni käsiini. Olin ottanut mukaani nipullisen Tassun kirjeitä. Tassu kirjoitti, kirjoitti ja kirjoitti. Pienellä, siistillä käsialallaan, sivu toisensa jälkeen. Olin joskus puhunut tästä Lyytin kanssa. Antti kuulemma lähinnä piirsi ja kyseli kotopuolen kuulumisia. Muutama sana riitti kuittaamaan sen, mikä oli hänen arkeaan päivästä toiseen. Arvelin, että Antti ei haluaisi kertoa arjestaan sellaisena, kuin se oli. Ei horjuttaa Lyytin kuvaa itsestään vitsiniekkana ja hyvänä isänä. En tietenkään sanonut mitään, sillä siitä ei olisi ollut mitään hyötyä.
Tassu sen sijaan purki kaiken. Ei hän voinut tietenkään kaikkea suoraan sanoa, mutta minä tiesin. Minä tiesin, että hän pelkäsi. Olin ihan helvetin vihainen koko järjestelmälle joka oli riistänyt minun hyvän, rauhallisen mieheni ja heittänyt hänet hengenvaaraan, joka vaani jatkuvasti kintereillä ja kuristi ilman käsiä. Tassu ei ansainnut maata peloissaan ja kylmissään jossakin päin Karjalaa, ja olisin ottanut hänen paikkansa vaikka heti, jos olisin vain pystynyt. Tassu oli liian herkkä sellaiseen, se maailma murtaisi hänet täysin. Kirjeiden rivinväleistä kävi ilmi, että oli jo ehkä murtanutkin. Kunhan vain saisin hänet ehjänä kotiin, niin voisimme rakentaa kaiken tuhkasta. Vaikka hengellinen herätys oli jäänyt minulta kokematta, rukoilin silti nykyään joka ikinen päivä, että rakas Tassuni pystyisi pysyttelemään poissa luotien tieltä.
Tassulla oli myös jatkuva huoli lapsista, minusta ja kodista. Hän kirjoitti kysymyksiä kysymysten perään ja hermoili kaiken muun lisäksi jostain rikkoutuneesta aitan ovesta. Minä hädin tuskin muistin, että meillä oli aittakin, ja Tassu se jaksoi sodan melskeessä kantaa huolta siitäkin. Jokainen kirje loppui samalla tavalla. Tassu kirjoitti niin kauniisti. Joka kerta nimeni alkukirjain oli koristeltu samanlaisella kiehkuralla.
Minä selasin kirjeitäni ja Lyyti imetti puhellen vauvalle rauhallisella, pehmeällä äänellä. Vauva oli harvinaisen hiljainen tapaus. Olin tottunut siihen, että vastasyntyneet huusivat minkä kerkesivät, mutta Toivo-vauva oli yllättävän rauhallinen ja vain lepäsi äitinsä sylissä. Lapset olivat parveilleet uuden tulokkaan ympärillä aikansa, kunnes olin komentanut heidät nukkumaan. Poikkeuksellisesti olin sijannut heille kaikille vuoteen Rokan taloon. Retkelle, olin sanonut omilleni. Kun oli se vauvakin ja kaikkea. Lyyti tarvitsi nyt minua vierelleen.
“Jos mie käväsen ulkon.”
Laskin kirjeet pöydälle, vedin jälleen ne Tassun lähes sopivan kokoiset saappaat jalkaani ja istahdin pihan kivenjärkäleelle setvimään ajatuksiani. Syyllisyys painoi. Lapsi oli Lyytille ja Antille jo neljäs. Tassu varmaan toivoi vielä kolmatta lasta, enkä kehdannut asiasta suoraan kysyäkään. Minä taas en oikeastaan halunnut enempää lapsia, mutta rakastaisin kyllä kolmattakin ihan yhtä lailla. Lohduttauduin ajatuksella, että kahdessa aikaisemmassakin oli jo kestänyt aikansa.
Ihmettelin, miten Lyyti jaksoi pysyä niin positiivisena ja pärjäsi talon töissä vielä viimeisillään raskaanakin. Lyyti imetti tottuneesti äskenkin lähes puolinukuksissa, minä taas taistelin asian kanssa pitkään molempien lasteni kohdalla. Eihän se ole nainen eikä mikään, joka ei saa edes lapsiaan ruokittua, muistan äitini tokaisseen. Minä olin itkenyt, vauva itki ja Tassukin lopulta itki ihan vain myötätunnosta. Ja sitten kun lopulta onnistuin, oli Tassu suukottanut minua otsalle ja pyyhkäissyt vielä pari kyyneltä silmäkulmastaan. Minä tunsin olevani huono äiti, vaikka Tassu miten vakuutteli asian olevan juuri päinvastoin.
Tassu sen sijaan oli loistava lasten kanssa. Tassu, minun rakkaani, vei Rokankin lapset metsäretkelle ja koko porukka tuli silmät loistaen takaisin kertoen, miten mäyrä oli taapertanut aivan heidän ohitseen. Tassu antoi aina lasten tietenkin kertoa tarinat, mutta hänen silmissään, sinisessä ja vihertävässä, oli aina yhtä suloinen, lapsenomainen pilke.
Tassu luki satuja lapsille rauhallisella, pehmeällä äänellään ja joskus jopa innostui tekemään jokaiselle hahmolle oman äänen, vaikka ei yleensä puhelias ollutkaan. Lapset olivat yhtä lumoutuneita kuin minäkin. Tassu kirjoitti muistiin kevään merkit joka vuosi ja vertaili ajankohtia lasten kanssa. Tassu oli kerännyt erään vihon täyteen muistoja meidän perheestämme ja laittanut väliin jopa minulle silloin joskus vuosia sitten kirjoittamansa rakkauskirjeen. Tassu oli niin hyvä ja nyt hänet oltiin jälleen viety minulta.
“Äiti?”
Säpsähdin, käännyin ympäri ja kohtasin poikani hieman hämmentyneen katseen. Jouko oli löytänyt jostain isänsä ruutukuvioisen paidan ja näytti hukkuvan siihen.
“Etsie saa nukuttuu?” Yritin luoda kasvoilleni jotain hymyntapaista, vaikka huoli ja ikävä oli saanut minut itkun partaalle.
Jouko näytti anteeksipyytävältä ja väänteli hermostuneena käsiään, aivan samalla lailla kuin hänen isälläänkin oli tapana. “En… Ja sit mie näin ne isin kirjeet siin. Mie en osaa lukee isin käsialaa, nii mie aattelin et… voisitsie lukee miul mitä isi kirjotti täl kertaa?”
Nyökkäsin. En minä kaikkea tietenkään lukisi, mutta soveltuvin osin. Ja jokaisen kauniin sanan vaikka useampaan kertaan.
“Toki mie luen. Mut ny sie mänet nukkumaan. Huomen voijaan kahtoa niit isin kirjeitä. Hieno paita siulla.” Hymyilin ja pörrötin poikani hiuksia.
Jouko säteili liian suuressa paidassaan ja synkkeni sitten yhtäkkiä.
“Usot sie jot isi tulee pian kotio?” Pojan huolestuneisuus sai minut aina niin surulliseksi. Hän oli liian nuori murehtimaan tällaisia asioita.
Nyökkäsin jo toistamiseen ja vedin hänet halaukseen.
“Usonhan mie. Ja jos isil kestää viel nii äiti pitää siust ain huolt.”
Heipsan! Aika höpsöä, että tää on mun debyytti arvon tuntsayhteisöön, mut minkäs teet. Kello on päälle yhden arkena ja olen kirjoittanut tätä useamman tunnin..
Tarpeeksi minusta. Homma toimii niin, että valikoin kullekin sanoituksiin nähden kelpoisalle hahmolle oman kappaleen Ultra Bra:n tuotannosta. Päälle kirjoittelin perustelut, miksi juuri kyseinen kappale olisi sopiva. Sanat löytää itse ainakin internethakukoneen avulla ja voihan sitä laittaa taustallekin soimaan. Seuraava sisältö tulee käsittämään spoilereita.
Eipä muuta, käykähä käsiks.
Asumaniemi
"Lapsuus Loppui"
Kulta pieni ei ikinä päässyt pohtimaan tämän kappaleen sanoja.
Hauhia
"Kalpeat Kasvot"
Hauhian mieli on yhtä optimistinen kuin tämä mukava kipale. Jospa hänestäkin olisi jäänyt muutakin, kuin muisto, polaroidkuva.
Hietanen
"Siirrän sokeriastiaa"
Yhtä hellävarainen on Hietanen vikitellesään, kuin näiden sanojen kertoja.
"Hauki"
Ahvenan voimabiisi.
Vera
"Entäs nyt?"
Hietasen lähtöhetkiin. Sanat puhuu puolestani. Synnyinseudun hurjat laulutkin mainittu.. Kalinka Kalinka
Honkajoki
"Rubikin kuutio"
Honkajoki, vanha teekkari, rakastaa pulmapelejä. Luulenpa, että Rubikin kuutio ottaisi ikiliikkujan muodon myös tämän kätösissä. Sisääntulokin jäämyrskyä muistuttava.
Kariluoto
"Kun näen sinut kaukaa"
Hurmatun tuntoja rakkaastansa. Uutta ja jännitteistä, viulut soivat taustalla vikisemättä. Ei raukka parka näe silloin mitään muuta.
Sirkka
"Nainen, Joka Elää Vapaaherran Elämää"
Tällaiseksi kuvittelin Sirkan lukiessani kirjaa. Elää reippaasti omaa elämäänsä, näkee maailman omalla, huolimattomalla ja huolettomalla tavallaan, mutta kuitenkin ikävöi rakastaan pimeän aikaan.
Kaarna
"Minä Suojelen Sinua Kaikelta"
Kokenut Kaarna kertoo pojille, että kaikki järjestyy.
Koskela
"Poika Vuoden Takaa"
Villelle oli kovin vaikeata löytää sanoja. Minulle, valintaraadin edustajana, se oli jo tarpeeksi suuri purettava. Mutta ei Koskela niistä varmaan itsellekään kauheasti osannut puhua. "Jos käännän katseeni, on tässä ihan hyvä makaa."
("Kuka haluaa?" - Kookoon mielipide Koskelasta)
Lahtinen
"Laulu Marsalkka Mannerheimista"
"Avaruuden Lapsia"
Ultra Bra olisi Lahtisen soittolistalla. Mielellään Yrjö ois myös sanoittanu niille. (Tausta niillä kun olikin vasemmistonuorissa.) Molemmat näistä biiseistä on jonkinlainen kannanotto ja en osannut päättää, kumpi olisi paras. Kuuntele kaikki, t. Lahtinen.
Lammio
"Naispaholainen"
Onko hän ihminen ollenkaan? Vastaus tulisi Henkalta nopeasti ja vallan mairean hymyn kera: "En."
("Älä soita tänne enää koskaan" Kookoon mielipide Lammiosta)
Lehto
"Kirjoituksia"
Kaupunkilainen Lehto ei osaa sanoittaa fiiliksiään, puhuu vain jostain raitiovaunuista. Ja biisin särmikkäämpi soundi miellyttää miestä myös.
Mielonen
"Lähettäkää Minulle Kirjoja"
Mielonen toivoo aina, että lähettämänsä sähkeet olisivat iloisia. Niin hyväsydämisyydestään kuin miesten murinan takia.
Mäkilä
"Haikara"
Tämä mies on oppinut elämään viisaasti, karusti. Voisin toki myös kuvitella "Mäkin" kirjoittamassa runoja kissastaan ja ohdakkeen kahinoista. Kovasti "haikarat" kuitenkin häiriköi Mäkilän rauhallista, säännönmukaista elämää.
Määttä
"Sinä Lähdit Pois"
Pääosin Määtykkä kuuntelee Lahtisen kanssa samoja musiikkeja, mutta tykkäsi myös tämän kappaleen "fiiliksestä."
Rahikainen
"Pikku kissa"
Kuvaa oivasti herra Ällötyksen näkemystä vapaa-ajanvietosta.
("Kuka haluaa?" Rahikainen kysyi tämän kysymyksen.)
Riitaoja
"Siili"
Riitaoja olisi kaveri metsän siilien kanssa, niin kuin on satujen prinsseillä tapana. Se pelkää myös pimeässä metsässä. Ja luulee, että tyypit on kyllästyneitä juttuihinsa vaikka itse tuskin puhuukaan.
Naapurmiehet (yksikkö)
"Kuiskaus"
Perhearjesta, jaetuista elämän hetkistä ja puhtoisesta rakkaudesta.
"Pinnan alla"
Tämä kappale on niille hetkille, jolloin nuori Tassu ja Antti polski keskenään Vuoksessa, välittämättä lainkaan muusta maailmasta. Pitäen yhtä ja toisiansa pystyssä, kilvoittelemassa, kokeilemassa "vieraita rantoja" ja, miten sen hetken haluaa ikinä kuvitella, sulamassa yhteen, kun lopulta tajuavat ehdottoman: paras ranta on siellä missä toinenkin.
Naapurnaiset (yksikkö 2)
"Tyttöjen Välisestä Ystävyydestä"
Kuvitelmissani naapurnaiset menis kaikkialle yhes käsi kädessä, puhellen armottomasti, rikkoen paria sääntöä ja iltakausia lainkaan (melkein) poikien takia kärsimättä.
Salo
"Eniten"
Uhoavaan tyyliinsä Salo häpeää keskinkertaisuutensa. "Eniten haluaisin olla uhkarohkea"
Vanhala
"Laulu Asioista"
Joka ilta, kun Vanhala on menossa nukkumaan, kehtaa hupsu esittää syvällisiä kysymyksiään.
Takkutukka lumpeenkukka / yksinäinen päältä jäinen
Hahmot/paritukset: Tyyne/Tassu, Antti
AU: Sijoittuu hahmojen nuoruuteen. Hahmot ovat teini-ikäisiä ja samassa koulussa. Kevät on jo pitkällä.
Varoitukset: Eipä oikein muuta kuin se, etten tosiaan itse mitään murretta puhu, eli annattehan anteeksi jos teen virheitä.
Vastuunvapaus: Tassu ja Antti on Väinö Linnan hahmoja, Tyyne taas on meidän fandomin antama nimi Tassun kirjassa nimettömälle vaimolle. Olen itse luonut Tyynelle luonteen ja ulkonäön. Tykkään ajatella, että Väykkä ois arvostanut sitä mitä teen. En saa tästä fyrkkaa. Otsikon ilmaukset on otettu Maija Vilkkumaan biisistä Hei tie.
Notes: Tästä saattoi tulla hiukan kliseinen ja pitkähkö, mutta mun rakkaus tätä paria kohtaan sai tän ficin elämään täysin omaa elämäänsä. Oh well.
Summary: “Pihalla kisailevat oravat ja Tyynen pitkällä selässä valtoimenaan aaltoilevat kiharat onnistuivat aina varastamaan Tassun huomion ja kiinnostivat päivästä toiseen liitutaulua ja auringon haalistamaa Suomen karttaa enemmän.”
***
Tassu piirteli hajamielisesti maantiedon vihkoonsa ja vilkuili tummahiuksista tyttöä, joka pyöri kuin väkkärä ja jonka suu kävi taukoamatta. Tytöllä oli syvä ja hiukan käheä ääni ja hänen hiuksensa aina joko hulmusivat auki tai olivat sidottuna sotkuiselle sykerölle niskaan. Tällä kertaa tytön hiukset laineilivat vapaana pitkällä selässä ja melkein osuivat Tassun pulpettiin tytön pyöriessä.
Tyttö oli lähes Tassun pituinen ja hänellä oli tarttuva nauru ja täydellisen suorat hampaat, jotka näkyivät hänen nauraessaan. Tyttö oli Tyyne nimeltään, mutta hän oli kaikkea muuta kuin tyyni, hän oli hyvin älykäs, mutta kyseenalaistava, rääväsuinen nuori nainen. Tassu tiesi Tyynestä lähes kaiken, sillä tyttö liikkui samassa kaveriporukassa kuin Anttikin.
Ja siellä missä oli Antti, oli myös Tassu. Hiljaa, huomaamattomana, mutta vääjäämättömän tarkkaavaisena. Tassu nauroi mukana, mutta ei koskaan liian kovaa. Hän tiesi kaikki porukassa kiertävät juorut, mutta koki itsensä aina hiukan ulkopuoliseksi ja Antin jatkeeksi. Antti keksi parhaat vitsit, sai huomiota, oli pitkä ja komea. Jossakin Antin takana piilossa oli hänen vahtikoiransa Tapio Susi, Sus, Tassu, Suen Tassu, hontelo poika eriparisilmineen ja joka suuntaan sojottavine hiuksineen. Kaikki tiesivät Tassun, mutta kukaan ei oikeastaan häntä tuntenut. Tassu ei halunnut pitää meteliä itsestään ja pysytteli mieluummin taka-alalla.
Tunti päättyi ja Tassu yritti pakata salamannopeasti tavaransa, mutta Tyyne oli jo pyyhältänyt kiharat hulmuten hänen näköpiiristään. Tassu oli matkalla pyörälleen, kun joku nykäisi hänet kulman taakse.
“Tassu! Haluisitko sie auttaa minnuu?” Tyyne kysäisi ja hymyili niin, että koko loistavan valkoinen hammasrivi näkyi.
Tassun sydän hyppäsi. “To-tokihan mie. Mis sie apuu kaipaisit?” Hän oli satavarma, että Tyyne suunnilleen pyytäisi häntä tekemään matematiikan tehtävänsä tai jotain vastaavaa. Tassu pärjäsi koulussa hyvin lukemalla kotona, mutta tunnit kuluivat lähinnä joko hänen edessään istuvan Tyynen tai ulkona odottavan luonnon tarkkailuun. Pihalla kisailevat oravat ja Tyynen pitkällä selässä valtoimenaan aaltoilevat kiharat onnistuivat aina varastamaan Tassun huomion ja kiinnostivat päivästä toiseen liitutaulua ja auringon haalistamaa Suomen karttaa enemmän.
“Tota, myöhän joudutaan huomenna tekemään se maantiedon koe? Nii sitä mie vaan että voisinko mie siulta kahtoa niitä vastauksia…” Tyyne meni äkisti hyvin vaikeaksi.
“Siis haluutko sie että mie arvostelen siun tehtävät vielä tänään vai?” Tassu kysyi hämmentyneenä.
“Ei… Tai siis… Ei miul oo mittään tehtäviä. Miun pitää vaan läpästä se koe etten mie jää luokalle.” Tyyne vältteli hänen katsettaan ja keskittyi mieluummin hiustensa näpertelyyn. “Luntata mie haluaisin.”
Tassu nielaisi.
“Ei ei ei, emmie tarvii siulta mittään”, Tassu tokaisi. Lunttaamisessa avustaminen ei tosiaan olisi mikään ihailtava asia, mutta toisaalta hän pääsisi Tyynen suosioon tyttöä auttamalla. Jos Tassu jäisi kiinni, sillä ei olisi paljoa merkitystä. Hän ei ollut saanut yhtään huomautusta koulu-uransa aikana ja oli Suden perheen mallikelpoisin oppilas. Vanhemmat olivat käytännössä kouluttamattomia, isoveli oli käsittämätön hunsvotti ja perheen iltatähti, 5-vuotias Maire, taas vielä ihan lapsi. Kyllä he ymmärtäisivät.
“Noh, jos mie sitten autan. Miten?”
Hymy palasi Tyynen kasvoille. “Miul on kaik valmiina. Siun tehtävä on antaa miulle lappu mis on vastauksia. Pistät taskuun paperilappuja jotka kirjoitat sit kokeessa. Sie istut miun takana, eikö vaan?”
Tassu tiesi harvinaisen hyvin, missä Tyyne istui. Ikkunan vieressä yksi pulpetti Tassusta eteenpäin. Tassu oli tuijotellut tyttöä kuukausitolkulla ja jäänyt Antillekin kiinni useita kertoja.
“Sie kahtelet Tyyneä nykyää kaik tunnit, Tassu!” oli Antti kiusannut ja pörröttänyt Tassun jo ennestäänkin sotkuisia hiuksia. Tassu oli esittänyt joka kerta ihan yhtä tietämätöntä, mutta se ei ollut mennyt Antille läpi edes ensimmäisellä kerralla.
“Juu, siel mie taijan istuu”, Tassu vastasi muka huolettomasti. “Kyl mie voin auttaa sinnuu.”
***
Tassun sydän hakkasi. Hän ei ollut kertonut suunnitelmasta kellekään, ei edes Antille. Hän halusi oikeastaan vaan luovuttaa koko asian suhteen, tehdä kokeessa parhaansa ja saada hyvän numeron. Hermostuneisuus sai Tassun kädet tärisemään.
Ja paskastihan siinä kävi, kuten Antti kuvaili tapahtumia jälkeenpäin.
Aluksi kaikki sujui, Tassu pelkäsi käsiensä hikoavan hänen hipaistessaan Tyyneä, laput kulkivat ja Tyyne kirjoitti kynä sauhuten.
Sitten jotakin tapahtui ja Kivimäki nappasi Tassua ranteesta juuri, kun Tyyne oli ojentanut kätensä ottaakseen lapun.
“Susi ja Aaltonen, työ tuutte ny tänne!”
Antin ilme Tassun laahustaessa luokasta oli vähintäänkin näkemisen arvoinen.
***
Jälki-istunnon Tassu vietti tuijottaen ilmeettömänä seinää.
Tyyne itki hiljaa.
Tassu ei uskaltanut edes vilkaista hänen suuntaansa.
***
Jälki-istunnon jälkeen Tassu keräsi kaiken rohkeutensa.
“Mie oon niin pahoillani jos tää oli miun vika”, hän aloitti varovasti. Tyyne nosti katseensa. Hänen silmänsä punoittivat.
“Ei tää oo siun vika, miun vika tää on. Anteeks et sie jouvut ny pulaan”, tyttö sanoi ääni täristen. Tassu ei ollut ikinä uskonut näkevänsä häntä tällaisena. Suulas ja rohkea Tyyne oli poissa.
“Emmie jouvu, elä sie siitä huoli”, Tassu sanoi painokkaasti ja yritti ottaa kasvoilleen mahdollisimman myötätuntoisen ilmeen. Hän olisi halunnut ottaa Tyynen syliinsä ja halata tiukasti, mutta puhuminenkin oli Tassulle tarpeeksi hengästyttävää ja riskialtista.
“Haluisitko sie tulla miun kans vaik… kävelylle?” Tyyne kysyi äkisti ja pyyhkäisi kyyneleitään niin voimakkaasti, että sen oli pakko sattua.
Tassun sydän jätti lyönnin väliin. “Joo, mikä ettei, kylhän mie voin…” hän sai soperrettua.
***
Tyyne oli palannut jo entiselleen. Tassu käveli muutaman askelen hänen perässään ja seurasi, miten tyttö hyppeli sirosti puunjuurien yli, marssi ryhdikkäästi, pyörähti männyn ympäri.
Tyyne rupatteli niitä näitä ja Tassu vastaili sen mitä uskalsi. Yhtäkkiä jostakin varvikosta singahti kettu. Tassu luuli, että Tyyne olisi vähintäänkin huudahtanut ja säikäyttänyt repolaisen matkoihinsa. Vastoin hänen odotuksiaan tyttö hiljeni, jähmettyi paikoilleen ja jäi tuijottamaan ilmestystä. Kettu katsoi heitä ehkä pari sekuntia ja jolkotteli sitten tiehensä.
Tyyne kääntyi Tassua kohti ihastuksissaan. “Näitsie tuon? Se ihan selkiästi kahto minnuu. Ja sinnuu myös.”
Tassu hymyili. “Toki mie sen näin. Ketut o hienoja elukoita.”
Tyyne istahti mättäälle ja viittoi Tassun istumaan viereensä.
“Olipa outo kohtaaminen”, Tyyne pohti ja näperteli valkovuokkoja.
“Miulle on käyny noin useemman kerran. Kerran mie olin kävelyllä tossa ehkä parin kilometrin päässä ja mie näin leikkiviä ketunpoikia. Ei ne peljänny minnuu, ku mie olin vaa ihan hissuksiin. Tiesitsie et joskus ketut voi vaik muuttaa mäyrän kaivamaan koloon?” Tassu alkoi selittää lempiaiheestaan ja katui saman tien. Ei Tyyneä varmaan voinut vähempää kiinnostaa.
Tassu vilkaisi tyttöä varovasti ja yllättyi toden teolla, kun tämän silmät näyttivät loistavan innostuksesta.
“Oikiasti? Tuota mie en tienny.” Tyyne hymyili niin, että koko helmenvalkea hammasrivi näkyi. Tassuakin alkoi hymyilyttää.
“Niit oli neljä. Siin hyö leikkivät, eivät varmaan ees huomannu minnuu.” Tassu naurahti hiljaa ja pyyhkäisi hiuksiaan otsalta.
“Ketunpojat o varmaan niin suloisia… Sie se tiiät luonnosta kyl ihan älyttömästi”, Tyyne totesi ja vilkaisi hämmentynyttä mutta otettua Tassua, käänsi katseensa hetkeksi puiden latvoihin ja vilkaisi sitten uudestaan.
“Siulla on sitten jännät silimät”, Tyyne tokaisi yhtäkkiä ja Tassusta tuntui, kuin kylmä kivi olisi pudonnut hänen vatsaansa. Hän ei osannut sanoa mitään edes etäisesti järkevää ja jäi tuijottamaan pienen matkan päässä lentelevää sinisiipeä.
Tassu ajatteli taas kerran eri värisiä silmiään, jotka kiinnittivät joka kerta ihmisten huomion. Toinen vihreänruskea, toinen taivaansininen. Antti aina kehotti olemaan niistä ylpeä, mutta Tassu vihasi ihmisten jatkuvia kommentteja ja kummasteluja.
Tyyne ilmeisesti huomasi Tassun ilmeestä, ettei tokaisu ollut sieltä parhaimmasta päästä.
“Eiku, sitä mie vaan… että ne o tosi kauniit.” Tyyne hymyili kuin enkeli. “Mie en oo ikänä nähny kellään tommosia silimiä enkä mie varmaan tuu näkemäänkään.”
Tassu helahti kirkkaanpunaiseksi eikä osannut sanoa oikein mitään, lähinnä tuijotti Tyynen vihreisiin silmiin, jotka olivat nauliintuneet Tassun omiin.
“Hei, siulla o havu piäs, annas ku mie….” Tassu aloitti ja kurotti nyppäämään pienen kuusenoksan pois. Se oli kuitenkin takertunut Tyynen kiharoihin ja Tassun ei auttanut kuin yrittää irrottaa se mahdollisimman varovasti. Hän ei voinut käsiensä tärinälle mitään, eikä se jäänyt Tyyneltä huomaamatta. Tyttö nauraa kihersi ja yritti auttaa irrottamisessa, mutta onnistui sotkemaan oksan päähänsä kahta kauheammin.
“Anna mie”, Tassu toisti naurahtaen, mutta Tyyne pysäytti hänet tarttumalla hänen käteensä hellästi mutta määrätietoisesti.
“Mitä sie jännität?” tyttö ihmetteli katsoen Tassua suoraan silmiin. Jos mahdollista, Tassu punastui vielä hiukan enemmän.
“Emmie… jännitä…” hän sopersi hiljaa.
Tyyne sujautti sormensa Tassun sormien lomaan ja hymyili vienoa, tietäväistä hymyään. “Kyl sie jännität. Mut ei se mittää. Kuha siulla o kaik hyvi.”
Tassu ei voinut uskoa koko tapahtumaketjua todeksi. “Enemmä ku hyvi”, hän sai sanotuksi ja hymyili leveästi. “Mut siulla o edellee kuusenoksa piäs.”
Tyyne nauroi makeasti ja Tassusta tuntui, kuin hänen koko sydämensä olisi räjähtänyt tuhansiksi pieniksi palasiksi.
“Ootahan”, Tassu sanoi, kurottautui nappaamaan mättäältä yhden valkovuokon ja laittoi sen kädet edelleen täristen Tyynen korvan taakse.
“Havulle kaveriks”, Tassu sanoi ujosti ja oli huomaavinaan Tyynenkin punastuvan. Vieno hymy oli vaihtunut korvasta korvaan ulottuvaan onnellisuuteen. Leveä hymy sai Tyynen silmäkulmat ja nenän rypistymään ja hän näytti Tassun silmissä joltakin metsänhengeltä tai haltialta.
Tyttö nosti kätensä Tassun poskelle ja silitti sitä hellästi. Tassu ei tiennyt, miten päin olisi. Tyynen käytös oli saanut hänen päänsä täysin pyörälle.
Tassu keräsi kaiken rohkeutensa seuraavia sanoja varten. “Sie oot nii kaunis.”
Pojan saatua ne kieleltään kaikki tuntuikin yhtäkkiä niin kovin helpolta. Tyynen korvat (keijukorvat, Tassu ajatteli) alkoivat punoittaa ja aina niin itsevarma tyttö alkoikin takellella sanoissaan.
“Kiitos, Tassu… Sie… Sie oot nii ihana.” Tyttö pörrötti hänen hiuksiaan hellästi. Tassu painautui huomaamattaan Tyynen kättä vasten ja sulki silmänsä. Kaikki tuntui yhtäkkiä niin luonnolliselta.
Tyynen hiukan käheä ääni havahdutti Tassun unelmistaan. “Saanko mie…?” Tyynen pehmeä käsi oli siirtynyt hänen leualleen ja tytön vihreissä silmissä oli kysyvä katse.
“Saat.”
Tyynen pehmeät huulet Tassun omia vasten. Tassun haparoivat ja ujot otteet. Tyynen kevyt kosketus Tassun leualla. Tassun hellä käsi Tyynen hiuksissa.
Sitten se oli ohi.
Tassu jäi katsomaan hymyilevää tyttöä onnellisempana kuin varmaan ikinä aikaisemmin. Tyynellä oli edelleen havu hiuksissaan ja valkovuokko korvan takana. Tyttö vilkaisi Tassua ilkikurisesti hymyillen, nappasi maasta uuden valkovuokon ja asetteli sen huolellisesti Tassun korvan taakse. Tassu otti Tyynen kasvot käsiensä väliin, hymyili hiljaa ja ihmetteli itsekin äkillistä rohkeudenpuuskaansa. Haparoinnista huolimatta kaikki vain tuntui niin kovin luonnolliselta.
