Vee niin kuin Vastapaino
Viime vuonna alma materini täytti 40 vuotta. En tarkoita Tampereen yliopistoa, jossa aloitin opiskeluni 1980-luvun lopulla, vaan Vastapaino-nimistä tiedekustantamoa, josta sain töitä muutamaa vuotta myöhemmin ensin toimistosihteerinä ja sitten pikkuhiljaa taittajana ja kustannustoimittajana. Kutsun Vastapainoa opiskelujeni äiti-instituutioksi yliopiston sijaan siitä syystä, että opin siellä tutkimuksen tekemisestä enemmän kuin kaikilla yliopiston kursseilla yhteensä. Sain olla oppipoikana monelle mestarille.
Loputtomiin en viihtynyt kustannustoimittajan puolella työpöytää vaan siirryin vaivihkaa tekijöitten joukkoon. Kustantamon kannalta arvokkain kontribuutioni on ollut yhdessä Merja Kinnusen kanssa toimitettu, useisiin painoksiin yltänyt Tieteellinen kirjoittaminen (2002). Merja oli yksi niistä keskeisistä Vastapainon voimahahmoista, joilta opin tieteellistä ajattelua.
Pyöreitä vuosia juhlittiin kustantamon arvoon ja tyyliin kuuluvalla tavalla, nimittäin kirjalla. Eikä millä tahansa menneitä vuosia nostalgisesti ylistävällä juhlakirjalla vaan yhden Vastapaino-aktiivin näkemyksellisellä katsauksella kustantamon jättämiin kirjajälkiin. Bibliofiiliksi auliisti tunnustautuva Mikko Lahtinen, valtio-opin yliopistonlehtori Tampereen yliopistosta, käy kirjassaan Vastapaino – 40 esseetä kirjahistoriasta läpi kustantamon julkaisemia teoksia. Niitä on jo lähemmäs 700.
Koska kyse ei ole mistään juhlatoimikunnan laatimasta ja tasapuolisuutta tavoittelevasta järjestöhistoriikista vaan yhden henkilön subjektiivisesta katseesta, kirjassa on luonnetta ja intohimoa. Vaikka Lahtiselle on annettu esitykseensä vapaat kädet, hän maalaa jäsennellyn kuvan kustantamon julkaisuprofiilista ja tekee oikeutta sen yhteiskuntakriittiselle eetokselle.
Vastapainon merkitys useamman humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen oppialan viime vuosikymmenten kehityksessä Suomessa on ohittamaton. Ilman Vastapainoa moni suomenkielinen oppikirja olisi jäänyt tekemättä ja monilta oppi omalla äidinkielellä saamatta. Se on tarjonnut julkaisu- ja levityskanavan niin alun perin suomeksi kirjoitetuille kuin käännösteoksille, jotka ovat vaikuttaneet yliopistollisen opetuksen ja tutkimuksen lisäksi myös yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Tästä käypä esimerkki on jamaikalais-englantilainen Stuart Hall, jonka suomennetut tekstit ovat innoittaneet jo vuodesta 1992 lähtien Suomessa tehtyä tutkimusta identiteeteistä, rodullistamisesta ja diasporasta. Hallin tekstien merkityksestä olen kirjoittanut tässä blogissa aiemminkin.
Lahtisen halu mainita edes lyhyesti mahdollisimman monta kirjaa ja tekijää aiheuttaa tekstiin välillä hienoista ahtautta, mutta listaukset on helppo ohittaa, sillä kerronta pysähtyy kuitenkin tarpeeksi usein yksittäisten kirjojen ja tekijöiden kohdalla.
Elävimmillään juhlaesseet ovat silloin, kun Lahtinen antaa oman intonsa reilusti näkyä. Niinpä hän esimerkiksi kehuu Terry Eagletonia ”huikeaksi kynäniekaksi”. Eagletonin Kirjallisuusteoria – johdatus (alkuteos 1983, 2. korjattu painos suomeksi 1991) osoittaa Lahtisen mukaan tekijänsä mestarillisen kyvyn kirjoittaa vaikeistakin teoreettisista asioista selkeästi ja ymmärrettävästi.
Jos oppikirjatekstilajin ihanteena pidetään mahdollisimman neutraalia esitystapaa, Kirjallisuusteoria ei ole lajissaan kovin onnistunut teos, sillä siinä näkyvät ja kuuluvat Eagletonin omat mielipiteet. Se on kuitenkin hyvä asia kahdessakin mielessä: toisaalta lukijan ei tarvitse etsiä niitä rivien välistä, toisaalta se tuo näkyviin kirjallisuudentutkimuksessa(kin) vaikuttaneiden ajattelutapojen kytkennät aikansa yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ja ajattelumalleihin.
Eagletonin Kirjallisuusteoria on myös havainnollinen esimerkki käännösvalintojen merkityksestä. Kerrotaan, että koska muutakaan vastaavaa teosta ei ollut tarjolla suomeksi, se sisällytettiin opintovaatimuksiin niilläkin laitoksilla, joissa muutoin vieroksuttiin Eagletonin vasemmalle kallellaan olevia näkemyksiä.
Juhlaesseiden valinnoista ja valitsematta jättämisistä voi ja saa olla eri mieltä. Itse olisin nostanut näkyvämmin esiin sellaisia suomalaisia tekijöitä, jotka ovat nähneet erityistä vaivaa eri tutkimusalojen suomenkielisen oppi- ja tutkimuskirjallisuuden kehittämiseksi. Kulttuurintutkija Mikko Lehtosella on tässä erityinen ansio niin kääntäjänä kuin kirjailijanakin. Hänen Merkitysten maailmansa (1996) näytti mallia siinä, että oppikirjoja voidaan kirjoittaa pedagogisesti oivaltavalla tavalla, huumoriakaan kaihtamatta.
Tiedotustutkimus-lehdessä Merkitysten maailman arvioinut Erkki Karvonen parahti, miksei tällaista kirjaa ollut olemassa silloin, kun hän aloitti opiskelunsa:
”Se kyllä harmitti ja käy kateeksi, että tekijä on niin hiton hyvin pystynyt muotoilemaan ja tiivistämään hyvinkin mittavan tieteellisen keskustelun näin nasevasti. Lehtosen kirja on harmittava sikälikin, että nykyopiskelijan mokoma saa nyt kirjasta sen tiedon, minkä hankkimiseen itseltä on kulunut työntäyteisiä vuosia paksujen ja hankalien vieraskielisten opusten parissa.”
Merkitysten maailman ohella toinen minuun lähtemättömän jäljen jättänyt teos oli Heikki Luostarisen ja Esa Väliverrosen Tekstinsyöjät: yhteiskuntatieteellisen kirjallisuuden lukutaidosta (1991). Se avasi silmäni tieteellisen diskurssin ominaispiirteille eli toisin sanoen opetti minua lukemaan tutkimuksia.
Juhlakirjaesseistinä olisin nostanut näyttävästi esiin myös Juha Herkmanin teoksen Sarjakuvan kieli ja mieli (1998), joka on edelleen paitsi pätevä myös ainoa suomenkielinen perusoppikirja aiheestaan. Se on myös muistuma ajoilta, jolloin tutkijat kirjoittivat kokonaisia suomenkielisiä kirjoja, ja tässä tapauksessa jopa ennen tohtoroitumistaan, sillä kyseinen teos oli samalla tekijänsä lisensiaatintyö.
Lahtisen kirjaa lukiessa tulee nyökkäiltyä paljon, ja herää vahva mieliteko kaivaa esiin teoksia, joiden olemassaolon on kenties jo ehtinyt unohtaa. Samalla alkaa kiinnostaa akateemisen kustannustoiminnan laajempi merkitys niiden tutkimusalojen kehityksessä, joille Vastapaino on 40 vuoden ajan tarjonnut monipuolista apetta pureksittavaksi. Kunpa joku tieteellisten diskurssien historiasta kiinnostunut tutkija ottaisi asiakseen tutkia Vastapainon kaltaisten kustantamoiden vaikutuksia ihmistieteiden kehitykseen Suomessa!
PS: Tätä kirjoittaessani postiluukusta tömähti Mikko Lahtisen uudempi opus Kirja on pitkä ajatus (2022). Se sisältää 20 juhlaesseetä 20 vuotta täyttävän Warelia-nimisen kustantamon kirjoista.
