Tällä paikalla sata vuotta sitten
Artikkeli 2
Vapautunut katsoja 2/2018
Miksi en tiennyt tästä? (lähtökohta)
Minä en ole kriitikko. Tämä ei ole arvostelu. Millekään. Tämä on yritys ymmärtää paikallisuutta ja historiaa yhden teatterikatsomiskokemuksen kautta. Yrityksessäni tulen löytämään enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Kävin katsomassa loppusyksystä Tikkurilan Teatterin ensiesittämän tiiviin sisällissotakuvauksen Viljo S. Vajaa puolitoistatuntinen esitys perustuu vantaalaisen sosiaalineuvoksen Viljo Sohkasen omakohtaiseen teokseen Punakaartilaisen päiväkirja. Tarina kertoo 17-vuotiaasta tikkurilaisnuorukaisesta Viljosta, joka liittyi muiden mukana Helsingin pitäjän (nyk. Vantaa) punakaartiin. Viljon tie vie sisällissodan puhjettua lääkintämieheksi Kavantsaaren taisteluun, takaisin Tikkurilaan ja lopulta Suomenlinnan pahamaineiselle vankileirille, josta Viljo vapautetaan kahden ja puolen kuukauden kuluttua. Tarina ja toteutus on eheä ja koskettava, toiveikaskin. Se jättää jälkimauksi sen suomalaisista sotakuvauksista tutun, mutta aina niin kouraisevan ihmetyksen: tämä tapahtui oikeasti. Se tapahtui täällä.
Minä olen Tikkurilasta lähtöisin. Minä en tiennyt koko vantaalaisuuteni aikana kuka on Viljo Sohkanen. En, vaikka hän oli synnyinkaupunkini ensimmäinen sosiaalijohtaja. En, vaikka olen ollut kotibileissä hänen nimeään kantavalla kadulla. Enkä silti ole totaalisen tietämätön Suomen historiasta. Miksi en tiennyt tästä?
Kuinka paljon ihmisen kuuluu tietää koti- tai asuinpaikkansa historiasta, ja onko taiteen tehtävä auttaa siinä? (Kysymys 1.)
Sotaisa suhde (konflikti)
Vuoden 1918 sota on ollut minun sukupolvelleni utuinen kipupiste, joka muodostuu sukujen ja paikkakuntien kokemuksista. Minulle siihen kuuluu keskeisesti jälkipolvien puhe, jossa yritetään sovittaa itsensä osaksi tarinaa. Ukkini isä oli jääkäri. / Tällä pellolla virtasi punaisten veri. / Kummat siis oli punaisia ja kummat oli valkoisia? / Kumpia me, isä, oltiin?
Kansakunnan virallinen suhde tähän sotaan on ollut niin näkökulmariippuvaista ja poliittisen tilanteen sanelemaa, ettei lähes koko viime vuosisatana sodalle löydetty sopivaa termiä. Puhun siitä nyt itse sisällissotana, sen neutraaleimman nimityksen mukaan.
Viljo S. haastoi pohtimaan omaa suhdettani sekä sisällissotaan että paikallisuuteen. Se pakotti pohtimaan esimerkiksi sitä, ovatko Tikkurilassa tapahtuneet sisällissodan tapahtumat minulle merkityksellisempiä kuin vaikka Tampereella tapahtuneet. Katsonko uusin silmin teatterilta kävellessäni Tikkurilan asemaa, jossa vielä äsken Viljo paikkaili haavoittuneita punasotilaita saksalaisten hyökättyä? Kuinka pitkä matka on Tikkurilasta Suomenlinnaan, kun sen kulkee oman loppunsa aavistavana sotavankina?
Vastaus on, etten tiedä. Sukupolvelleni Suomessa käydyt sodat ovat kertomuksia. Sisällissodan kertomus on ikäisilleni, 90-luvulla koulunsa aloittaneille, yksinomaan surullinen tarina; jako syyllisiin ja sankareihin, hyviksiin ja pahiksiin, oli jo lopetettu. Sisällissota ei ole ollut minulle kouriintuntuvampaa kuin löytöretket tai Itämeren kauppalaivat. On toki tärkeää ja arvokasta hankkia tietoa löytöretkistä ja sisällissodasta, mutta elävän kontaktin katkettua niitä ei voi tavoittaa tunnetasolla.
Tämä herättää uusia kysymyksiä.
Miten esimerkiksi oman maan historia tulisi kokea? (Kysymys 2.)
Siirtääkö taide historialliset tapahtumat helposti tulkittaviksi silmien eteen, vai onko taiteen tarkoitus ennemmin kaventaa tämän hetken kokijan ja historiallisen tapahtuman kuilua? Tuoda tunteita, kohtaloita, kokemuksia ja aistihavaintoja historiasta. Ehkä molempia. Ehkä sillä ei ole väliä. Ehkä historian kannalta ainoa merkitsevä hetki todella on tämä hetki, ja kaikki sen jälkeen tapahtuva.
Tänään on uudenvuodenaatto 2018. Tämän päivän jälkeen sisällissodasta tulee kuluneeksi yli sata vuotta. Tämä tuntuu merkittävältä rajapyykiltä, kenties ”lähi” poistuu ”historian” edestä. Kenties sisällissodasta on vielä kerrottavaksi monta tarinaa, joista on ollut soveliasta vaieta, mutta joiden aika on nyt tullut. Minunkin suvullani on yksi, mutta sen aika ei ole vielä.
Paikallisuuden pimeä puoli (sopu)
Tilat, paikat ja elinpiirit tapahtuvat meille, kun elämme ja koemme niitä. Joissakin paikoissa ahdistumme, toisissa rauhoitumme, muistamme, olemme vapaita. Eläessämme ihmisten historiasta tulee myös paikan historiaa. Ja joskus paikka kertoo oman tarinansa.
Paikat siis inspiroivat meitä. Kuuluisat rikospaikat, kummitustalot, uhrilähteet, kartanot ja pyhiinvaellusreitit synnyttävät monilajista taidetta vuosisadasta toiseen. Sisällissodasta riittää paikallisia tarinoita: kuolonkenttiä, vankileirejä ja päämajoja. Monet näistä paikoista ovat nykyään ihmisten arkisten reittien varrella. Jotkut tapahtuvat unohtuvat, joistakin paikoista tulee leimattuja ikuisesti. Kävelemme päivittäin murhien ja tragedioiden näyttämöillä. Mitä meidän tulee niistä ymmärtää, kun nämä paikat kertovat tarinansa?
Minkä paikan tarinan sinä haluat kertoa? (Kysymys 3.)
Viljo S oli minulle henkilökohtaisesti enemmän itselle tuntemattoman, mutta paikkaan sidotun historian näkyväksi tekemistä. Kuin esitys sanoisi minulle: tällä kylällä on tämäkin tarina, vaikka se ei ole sinun tarinasi.
Viljo Sohkanen kertoo kokemuksistaan: https://areena.yle.fi/1-4405141?fbclid=IwAR1adAxaA7N0W9PzMt_hcEYlRMRt4ASPN7f2XDGDrrxYGU03HtafzaeFwD8
Viljo S Tikkurilan teatterissa: http://www.tikkurilanteatteri.fi/index.php/portfolio/items/viljo-s/
Janne Niinivaara
Kirjoittaja on viestintäpedagogi, kokemustutkija, esiintyvä taiteilija ja mystisläinen. Kirjoittaja on toiminut Tikkurilan Teatterin puheenjohtajana.